Miniarvioita: Naondel, Hervannan kolmiossa, Valinta & Tulimieli

Mielestäni ei ole sen parempaa tunnetta kuin se, kun lukuinto alkaa nostaa päätään. Itselleni kun sattuu lukuinto lapahtaa melko äkkiäkin, niin on aina ilahduttava tunne kun huomaa taas lukemisen maittavan. Lukuinnon mukana on tapana myös tulla into kirjoittaa blogitekstejä. Nyt haluankin lyhentää postausjonoani ja tehdä sellaista, mitä en ole melkein kahden blogivuoteni aikana tehnyt. Kirjoitan miniarvioita. Kun aloitin kirjablogin pitämisen, niin ajattelin etten ikinä aio tehdä miniarvioita. Joko kirjoitan yhden postauksen kirjasta tai en sitten ollenkaan. Mistä lie tämä ajatus peräisin ja myönnettäköön, että se kuulostaa nyt itsestänikin hassulta. Varmaan olisin kirjoittanutkin näistä kirjoista kokonaisenkin postauksen, mutta nyt niiden lukemisesta on kuitenkin niin pitkä aika, että pitkän kirjoituksen tekemisestä voisi tulla tuskaista. Haluan kuitenkin jossakin muodossa sanoa sanottavani näistä kirjoista ja miniarviot tuntuvat tähän saumaan oikein mukavalta vaihtoehdolta. Käsittelen tässä postauksessa Maria Turtschaninoffin Naondelin, Iitu Ahosen Hervannan kolmiossa, Kiera Cassin Valinnan sekä Gillian Philipsin Tulimielen. Enjoy!

Maria Turtschaninoff: Naondel (Punaisen luostarin kronikoita, #2)

Varmasti moni, joka on lukenut blogiani tietää, kuinka paljon pidän Maria Turschaninoffin teoksista. Naondelkaan ei ole poikkeus. Naondel on itsenäinen jatko-osa Maresille, mutta toisin kuin sarjan ensimmäinen osa, Naondel keskittyy päähahmon Maresin sijasta Punaisen luostarin perustajiin eli Sisariin. Naondel kertoo jokaisen Sisaren tarinan; minkälaista elämää he viettivät, miten he päätyivät yhteen ja miten he päättivät perustaa Punaisen luostarin. Turtshaninoffille tyypillisesti kirjassa on feministisiä vivahteita ja tapahtumat kerrotaan kaunistelematta. Kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa, sillä se on raaka, ahdistava ja joissakin tapauksissa jopa puistattava, sillä Sisarten elämä ole mitään ruusuilla tanssimista. Päinvastoin nämä joutuvat kokemaan kauheitakin asioita. Kirjassa käsiteltävät teemat, kuten orjuutus, raiskaus ja lapsen riisto eivät ole mitään kevyitä aiheita. Kaikessa karuudessaan Naondel on kuitenkin lumoavaa luettavaa.

Upposin sen maailman aivan kuten Anachén ja Maresin aikana, jolloin kirjaa on vaikea laskea käsistään. Vaikka Naondel on kaksi kertaa kookkaampi teos kuin edeltäjänsä, niin silti muistaisin lukeneeni sen puolessatoista päivässä. Turtchaninoffin tarinankerronta on myös jälleen kaunista luettavaa ja tarinan runomaisuus antaa sille kiinnostavan vivahteen. Mutta vaikka pidin Naondelin tarinasta, niin sarjan hyvä-paha-asetelma on ehkä vähän turhankin mustavalkoinen. Kirjan maailmankuvassa miehet ovt pahoja, jotka alistavat naisia ja joita kuuluu pelätä. Olisin toivonut vähän enemmän monisävyisempää asetelmaa, sillä Naondelissakaan ei tainnut olla yhtään hyvää mieshahmoa. Naondel teki kuitenkin vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin Maresi. Sarjan kolmas ja viimeinen osa, Maresin voima, odottaakin jo lukupinossani lukemistaan. Mielenkiintoista nähdä miten sarja päättyy ja mitä Turtchaninoff kirjoittaa seuraavaksi.

Iitu Ahonen: Hervannan kolmiossa

Hervannan kolmiossa olisi varmaan mennyt itseltäni täysin ohi ellei itse sen kirjoittaja olisi vinkannut siitä minulle. Kiitos Iitu tästä! Harvoin luen tällaisia realistisia kertomuksia, sillä oma lukupinoni rakentuu lähinnä YA-dystopioista ja -fantasioista. Päätin ottaakin askeleen ulos omalta mukavuusalueeltani ja mielestäni tässä tapauksessa se kannatti. Hervannan kolmiossa on ihanan maanläheinen ja monelle varmasti hyvinkin samaistuttava tarina kolmesta hyvinkin erilaisesta pojasta, joilla on omat ongelmansa elämässä. Mikin isä tuottaa tälle päänvaivaa koulujuttujen rinnalla, Anssi taas jännittää sosiaalisia suhteita ja lukkiutuu mieluummin koneensa äärelle ja Marlon tuskailee oman sitoutumiskammonsa kanssa, kun tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvin samaistuttavia ja arkisia, jolloin heidän ongelmiinsa ja maailmaansa on helppo päästä sisään. Itse tykästyin varsinkin Anssiin ja Mikiin, kun taas pröystäilevä Marlo jäi hieman etäiseksi. Iitun kirjoitustyyli on myös kutkuttava ja hän saakin arkisimmatkin kohtaukset tuntumaan mielenkiintoisilta, Kiitosta täytyy myös antaa sarjan hersyvälle huumorille ja ihanille lentäville lauseille. Vaikka tarinalla on synkkiäkin hetkiä, niin se on kuitenkin hyvänmielen kirja, josta löytää jokainen varmasti sisäisen nörttinsä.

Kiera Cass: Valinta (Valinta, #1)

Sarjassamme kirjoja, jotka kaikki muut ovat lukeneet paitsi minä. Siis ennen viime vuotta. Valinta oli pitkään lainassa kirjastosta ja taisin palauttaakin sen kerran tai kaksi ennen kuin sain aloitettua sen. Olin onnistunut olemaan spoilaantumasta sarjasta, joten lähdin lukemaan kirjaa melko avoimesti. Valinta on, sanotaanko että hieman ristiriitainen kirja. Toisaalta nautin siitä suuresti, mutta taas toisaalta siinä on paljon asioita joista en pitänyt. Kirjan tarina on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, joskin hieman kertaalleen nähty. Alkuasetelmalta tarina olisi voinut lähteä hyvinkin toiseen suuntaa ja siitä olisi voinut vaikka tulla seuraava Nälkäpeli. Kiera Cass ei kuitenkaan pröystäile väkivaltaisella toiminnalla tai raa'alla selvitymispelillä, vaan kirja on täynnä kimallusta, kauniita mekkoja ja rakkautta. Toisin kuin muissa samankaltaisissa sarjoissa taistelu käydään kuitenkin korkokengissä ja muhkeissa mekoissa prinssi Maxonin sydämestä. Rakastin sarjan tarinan lähtökohtia ja pidin myös sen kilpailuastelemasta, josta ei varmasti juonittelua eikä sydänsuruja puutu.

Samalla tarinalla on monta epäkohtaa, jotka jäivät kaivelemaan mieltäni. Ensimmäiseksi minua vaivasi se, että mitenkä aikasemmin demokraattinen valtio on siirtynyt takaisin kuningashallintoon. Veikkaan ettei tällaista todellisuudessa tapahtuisi, joten se sai tarinan tuntumaan hieman epäuskottavalta. Tarinassa esitellyt kapinallisetkaan eivät saa suurta roolia ainakaan ensimmäisen osan aikana, vaikka heistä annettiin heti aluksi kuva, että he ovat palatsille todellinen uhka. Tarina on myös todella ennalta-arvattava ja lopputuloksen pystyy jo tietenkin arvaamaan heti kättelyssä. Mutta sarjan kuuluukin olla vain romanttista hömppää, jossa prinssin hurmaaminen on keskiössä ja muut tapahtumat ovat vain tuomassa lisämaustetta tarinalle. Samalla rakastin tätä kirjaa että myöskin inhosin sitä. Vaikka loppuratkaisun tietää jo ennalta, niin lopulta tärkeintä sarjan viihdyttävyyden kannalta on se miten lopputulokseen päästään. Tällaisia sarjoja on mukava lukea silloin tällöin, sillä Valintakin oli nopeasti luettu eikä sen lukemiseen vaadita juurikaan ajatustyötä.

Gillian Philip: Tulimieli (Rebel Angel, #1)

Tulimieli on näistä neljästä kirjasta se mistä minulla on kaikista vähiten muistikuvia, vaikka se on kaikista tuorein lukemani kirja. Tarina kertoo rasavillistä Sethistä sekä tämä veljestä, jotka sithe-klaanin kuningatar karkoittaa ihmisten maailmaan. Tämänkin kirjan tarina on todella mielenkiintoinen ja kutkuttva, sillä en ole aikaisemmin lukenut Skotlannin mytologian hahmoihin keskittyvää kirjaa. Myöskin se, että tarina sijoittuu noitavainojen aikaan nosti mielenkiintoani kirjaa kohtaan entisestään. Sarjan aloitus ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen, sillä se alkoi kuin tyhjästä, ihan kuin minun olisi pitänyt tietää sarjasta jo jotain ennestään. Tarinan lähtiessä kuitenkin etenemään kirjaan oli helppo uppoutua. Gillian Philipin kirjoitus on helppolukuista vaikkeikaan kovin kunnianhimoista. Seth kasvaa myös jo ensimmäisen osan aikana hahmona todella paljon, mikä oli hyvinkin yllättävää. Muuten kirja oli kaikessa mielenkiinnossaan ja hienoudessaan melko keskinkertainen. Sen tarina ja miljöö saivat herätettyä mielenkiinnon ja kirjan sai luettua nopeasti läpi tapahtumien edetessä. Sillä on myös hyviä teemoja, raakoja käänteitä sekä menevää toimintaa. Myöskin kirjan lopetus oli koskettava. Tulimieli unohtuu kuitenkin nopeasti ja jopa sen tärkeimmät tapahtumat eivät jää mieleen. En pitänyt sarjaa huonona, päinvastoin nautin sen lukemisesta ja aion tarttua jatko-osaankin, mutta se ei vaan tarjoa mitään erityistä. Kirjan lukemalla ei menetä mitään, joten kannattaa tutustua. Minun täytyy ainakin lukea tämä uudestaan, ennen kuin tartun toiseen osaan.

Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikoita, #1)

"Punainen luostari on naisten ja tyttöjen yhteisö ja turvapaikka, jossa kaikki saavat kehittää itseään taipumustensa mukaisesti. Nuori Maresi on jo huomannut, että häntä kiinnostavat eniten kirjat ja lukeminen, uuden oppiminen. Eräänä päivänä luostariin saapuu säikähtäneen oloinen nuori tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä raivoa.

Hurja tapahtumasarja alkaa siitä, kun suuri purjelaiva ilmestyy horisonttiin – onko Jain isä sotajoukkoineen tulossa? Maresin ja hänen tovereidensa neuvokkuus ja rohkeus pannaan kovalle koetukselle. He joutuvat yhdistämään voimansa äärimmilleen puolustaessaan ihmisen itsemääräämisoikeutta."

________________________________________________________________

Maria Turtschaninoffin teoksia on tullut aiemminkin luettua, tai olenkin oikeastaan lukenut läpi melkein hänen koko tuotantonsa. Tiesin siis mitä odottaa, kun tartuin Maresiin. Maresi onkin Turtschaninoffille tyypillinen teos, sillä se on omalla tavallaan kantaaottava, päähahmo on nuori tyttö ja tarinan teemaksi nousee kasvaminen ja itsensä löytäminen. Pidin Maresista aivan yhtä paljon kuin kirjoittajan muusta tuotannosta ja ahminkin kirjan yhdessä päivässä.

Kirjan tarina sijoittuu Punaiseen luostariin, joka sijaitsee jossain keskellä merta ja jota on vaikea löytää, jos ei tiedä mihin purjehtii. Ensi alkuun minulle tuli tästä luostarista mieleen tavallinen keskiaikainen nunnaluostari, jossa eletään hyvin säyseää ja kurinalaista elämää. Luuloni osoittautui nopeasti kuitenkin aivan vääräksi, sillä vaikka osa sisarista ovat selvästi kuin ilmettyjä nunnia asenteineen ja argumentteineen, on luostari muuten rento, rakastava ja suvaitseva paikka. Kaikki luostarin asukkaat hyväksytään sellaisinaan, vaikka näpsäkkä ja nopeaälyinen Maresi saakin toruja aika ajoin. Turtschaninoff onkin luonut luostarin ja sen asukkaiden ympärille rakastavan ja lämpimän ilmapiirin, joka saa väkisin hymyilemään. Luostarin naisten palvelema jumalatar, uskomukset ja rituaalit tuntuvat myös todella tuoreilta ideoilta ja oli mukavaa, että jumalhahmolle oltiin keksitty kolme muotoa, eikä se ollut suoraa kopiointia jostain tunnetusta jumaluudesta.

"Hän riuhtaisi yöpaidan yltään ja seisoi korokkeella alastomana, kylpien aamun ensimmäisten, mosaiikki-ikkunoista tulvivien veripunaisten auringonsäteiden valossa."

Voimakkaat naiset ovatkin olleet aina Turtschaninoffin tavaramerkki. Tässä kohtaa päähahmo Maresi ei ole poikkeus ja hän on todella samaistuttava hahmo. Oikeastaan kaikki naispuoliset hahmot ovat todella pidettäviä. Miespuoliset hahmot ovat, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, kuvattu raaoiksi ja petollisiksi olennoiksi, jotka janoavat naisten hallitsemaa tietoutta. Hyvän ja pahan kontrasti toimii hyvin, mutta olisi ehkä hieman toivonut jotain pakkaa sekoittavaa tekijää. Toisaalta selvä kahtiajako onnistuu synnyttämään juuri sen oikean tunnelman ja kuvaamaan tarinan ideaa. Koska luostarissa asustelee vain naisia, niin kirjassa esitetään hyvin myös se kuinka naisetkin pystyvät elämään ja huolehtimaan itsestään ilman miehiä. Monia hahmoja tämä tuntuukin ihmetyttävän, mikä ei toisaalta ole ihme, sillä naisten asema luostarin ulkopuolella on lähes järjestäen huono ja luostari on muodostunut joissakin maissa lähes pelkäksi taruksi, joka elää vain naisten lauluissa. Kirjassa tulee monta kertaa ilmi, että useat naiset uneksivat vapaudesta luostarissa, mutta eivät kykene siihen, koska luostaria ei pidetä todellisena tai rohkeus ei riitä. Kirjassa osoitetaan kuitenkin selvästi, että naiset kykenevät olemaan itsenäisiä ja elättämään itsensä omin avuin omalla tavallaan. Teos kuvastaa hyvin sitä, että vaikka meillä naisten asema on ollut vuosikausia jo hyvä, niin naisiin kohdistuva alentaminen, orjuuttaminen ja pahoinpitely on aivan tosi seikka joissakin muissa maissa.

Vaikka kirja soljuu mukavasti eteenpäin ja sen alkupuoli on rauhallinen sekä iloinen, on teoksella pimeä puolensakin. Kirjan tarina on vaihtelua valoisan ja pimeän välillä, sillä aina pirteän ja iloisen jakson jälkeen tapahtuu aina jotain ikävää. Se ei välttämättä ole mikään iso asia, mutta Maria Turtschaninoff on kuvaillut asiat niin, että ne pienimmätkin asiat tuntuvat vuorten kokoisilta. Tarina myös kallistuu kuin varkain aina vain vakavampaan suuntaan ja loppuhuipennuksen lähestyessä jännitys nousee huippuunsa ja onnistuu olemaan odotusten arvoinen. Kirjassa on tiettyä voimaa eikä kirjailija ole tälläkään kertaa pelännyt käyttää kirjassaan raakoja ja jopa kamaliakin kohtauksia. Maresi onkin sekä runollisen kaunis että raadollisen ruma kertomus kasvamisesta ja itsensä löytämisestä. 200 sivuun on saatu sisällytettyä paljon eikä se siltikään tunnu täyteen tungetulta. Odotan innolla, että pääsen käsiksi seuraavaan osaan ja pääsen taas jatkamaan matkaa Maresin kanssa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Kuittaan tällä kaksi kohtaa:

Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Adventures in Down Under and Beyond-lukuhaaste: 10. Kirja, jonka yksi henkilö viljelee ja valmistaa viiniä, työskentelee viinitilalla, harrastaa viinejä tai on jollain muulla tavalla tiiviisti tekemisissä viinin kanssa