Morgan Rice: A Throne for Sisters (A Throne for Sisters, #1)

In A THRONE FOR SISTERS, Sophia, 17, and her younger sister Kate, 15, are desperate to leave their horrific orphanage. Orphans, unwanted and unloved, they nonetheless dream of coming of age elsewhere, of finding a better life, even if that means living on the streets of the brutal city of Ashton.

Sophia and Kate, also best friends, have each other’s backs—and yet they want different things from life. Sophia, a romantic, more elegant, dreams of entering court and finding a noble to fall in love with. Kate, a fighter, dreams of mastering the sword, of battling dragons, and becoming a warrior. They are both united, though, by their secret, paranormal power to read other’s minds, their only saving grace in a world that seems bent to destroy them.

As they each embark on a quest and adventure their own ways, they struggle to survive. Faced with choices neither can imagine, their choices may propel them to the highest power—or plunge them to the lowest depths.

Olen tosi huono kuluttamaan ääni- tai e-kirjoja. Lähes poikkeuksetta luen vielä nykyäänkin kaikki kirjat fyysisiä. Tosin äänikirjakokemukset eivät ole aivan nollassa, sillä olen kuunnellut mm. Taru Sormusten herrasta-trilogian täysin äänikirjoina, sillä niiden lukemisesta fyysisenä ei tullut mitään. Mutta e-kirjoihin en ollut aiemmin tutustunut. Joten päätin kokeilla BookBeatia 14 päivän ilmaisen kokeilujakson ajan. Yllätyksekseni huomasin pitäväni e-kirjan lukemsiesta yllätävän paljon. Päätin myös samalla lukea ensimmäisen kirjani englanniksi. Vaikka luen suurimman osan kirjoistani suomeksi, niin monia kirjoja ei ole suomeksi saatavilla jolloin ainoaksi tavaksi kuluttaa mielenkiintoisia kirjoja on lukea ne englanniski. Kokeilukirjaksi päätinkin siis valita Morgan Ricen fantasiaseikkailun, kirjan lyhyyden ja helppokielisyyden takia. Valitettavasti tämä kirja osoittaui täydeksi hudiksi.

"Sometimes, the most beautiful things can come along at unexpected times."

Morgan Rice ei ole ennestään tuttu kirjailija minulle, mutta hän on selvästi hyvin tuottelias ja pidetty kirjailija, sillä hänen kirjalistastaan löytyy monta kymmentä kirjaa. Throne for sisters on aloitusosa samannimiselle sarjalle, jossa seurataan siskosten Sophian ja Katen selviytymistä karussa maailassa orpokodin ulkopuolella. Pidin kirjan tarinasta ja ideasta todella paljon ja siskosten omaava voima kuulla toisten ajatuksia oli mukava lisä. Ne vain ovatkin sitten ainoat positiiviset asiat tarinassa.

Ensimmäisenä pistävät silmään kirjan epäjohdonmukaisuudet ja se, että jotkin tapahtumat ja hahmojen käytös on vailla logiikkaa. Jotkin asiat tapahtuvat liiankin helposti. Esimerkiksi heti ensimmäisessä luvussa, kun siskokset päättävät paeta orpokodista, kaikki vain tapahtuu. Yhtäkkiä Sophia saa päähänsä, että nyt on aika paeta, ilman suunnitelmaa ja miettimistä sen enempää, jonka takia siskokset joutuvat kärsimään. Lisäksi itse hahmoina Sophia ja Kate ovat hyvin yksiulotteisia ja näin ollen melko tylsiä. Sophia on tyttömäinen tyttö, joka haaveilee menevänsä rikkaisiin naimisiin ja elävänsä tulevaisuudessa mukavaa elämää. Kate taas on poikatyttömäinen, karskimpi ja kovempi kuin siskonsa ja joka haaveilee armeijasta.Siskoksista pidin erityisesti Katesta, sillä hän oli vahva hahmo heti alussa. Rice tasapainottaa myös nokkelasti Katen äkkipikaista luonnetta, kun tämä pääsee sepän oppiin, jossa tämä pääsee kehittämään kärsivällisyyttään. Sophia on taas omaan mieleeni liian pintaliitoinen ja aikamoinen hupakko. Tämä haluaisi kaikkea, mutta nelko avuton ja harvoin keksii itse ratkaisua ongelmiin. Luonteiltaan ja olemuksiltaan tytöt ovat siis täysiä vastakohtia toisilleen. On ihan kiva, että tytöillä on erillaiset luonteenpiirteet, mutta kontrasti heidän välillään on liiankin kova. Olisin kaivannut jotain pehmikettä heidän välillee, jotta ero ei olisi aivan niin jyrkkä.

"Evil is the fact that they can take us and sell us like chattel, with no real chance to ever repay the debts they say we owe. Evil is part where noble girl get to treat me like nothing, even though all they do is stand around, waiting for the right husband."

YA-sarjalle tyypillisesti tässäkin sarjassa on mukana myös rakkaushömppää. Sen pahimmassa mahdollisessa muodossa. Tykkään kyllä lukea rakkaussuhteista, eikä imelyyskään usein haittaa kunhan se ei häiritse päätarinaa. No, A Throne for Sisters ylittää heittämällä oman sietokykyni rajan. Sophian rakastuminen nyt ei tietenkään tule kellekkään yllätyksenä, mutta myös Kate rakastuu. Olisin niin toivonut, että edes Kate pysyisi hömpöttämisen ulkopuolella, mutta toisin kävi. En voinut kuin pyöritellä silmiäni sille, kuinka nopeasti tytöt rakastuvatkaan. Katen kohdalla on mukana tiettyä varovaisuutta, mutta Sophia taas varmasti vie potin salamarakastumisessa Sebastianiin. Sophia käytännössä rakastuu yhdellä silmäyksellä. Ihmettelin myös tapaa miten Sophian ajatuksia oltiin kuvattu, kun tämä muka tiesi Sebastianin olevan erilainen kuin muut, vaikka Sophia oli nähnyt tämän vasta ensimmäisen kerran. Lukijalle taas on välillä turhankin itsestäänselvää, ettei tässä voi käydä kuin huonosti, sillä niin imelää ja tahmaista Sophian ja Seban kuhertelu on.

Täytyy kyllä sanoa, että A Throne for Sisters oli täydellinen pettymys. Tarinalla on aivan loistavat ainekset käsissään upeaan keitokseen, mutta valitetavasti keitto paloi pahasti pohjaan. En tiedä kuinka tarina lähtee rakentamaan maailmaansa ja hahmojaa jatko-osissa, mutta ensimmäinen osa tuntui vain jotenkin nopeasti kasaan hutaistulta. Ainakin Goodreadsin mukaan jatko-osat ovat saaneet parempia arvosteluja kuin sarjan ensimmäinen osa. Mutta ainakin itseni kohdalla matkani Sophian ja Katen kanssa jää tähän.

Arvosana: 🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia
Lukujonossa: 9. Kirjan päähenkilö on orpo

Sally Green: Savuvarkaat (Savuvarkaat, #1)

Viisi nuorta, joiden käsissä on maailman kohtalo. Viisi valtakuntaa konfliktin partaalla.

Brigantissa prinsessa Catherine valmistautuu julman, vallanhimoisen isänsä järjestämään avioliittoon. Samaan aikaan hänen tosirakkauttaan Ambrosea odottaa pyövelin pölkky.

Calidorissa halveksittu palvelija March hautoo kostoa ruhtinaalle, joka petti kansansa.

Pitoriassa vastuuntunnoton hurmuri Edyon varastaa halpoja helyjä jännitystä saadakseen, kunnes saa kuulla todellisesta syntyperästään.

Karuilla pohjoisilla seuduilla Tash juoksee henkensä edestä toimiessaan tylyn paholaismetsästäjän houkutuslintuna.

Kun valtakuntien liittoutumat murtuvat, näiden nuorten kohtalot muuttaa ja kietoo erottamattomasti yhteen sodan arvaamaton kulku – ja paholaissavua sisältävä mystinen pullo.

Tartuin pitkästä aikaan muuhun kirjaan kuin mangaan ja käsiini joutuikin tämän vuoden uutuus, Savuvarkaat. Tuuletusta, olen kerrankin tarttunut uutuuskirjaan näin nopeasti sen julkaisun jälkeen! Mullahan on kerran tapana lukea uutuudet vasta silloin, kun suurin niiden nostattama aalto on mennyt jo ohi. Savuvarkaat on kirjailija Sally Greenin uusi sarja, joka aloittaa vauhdikkaan matkan viiden päähenkilön kanssa. Sally Greenhän on tunnettu aiemmasta nuorten fantasiasarjastaan, Puoliksi paha, jota en itse ole vielä lukenut. Savuvarkaat on siis aivan ensimmäinen kosketukseni Greenin tuotantoon ja toisaalta se oli ehkä hyväkin, sillä mulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen. 

"Ehkä hän ei olutkaan niin typerä kuin antaa ymmärtää. Tai sitten hän oli lempeä, kiltti typerys." (s. 288)

Kirjassa seurataan viittä eri päähahmoa, joidenka kohtalo on kietoutunut toisiinsa. Tarinan hahmot ovat ihastuttavan hyviä, joilla jokaisella on oma syynsä olla tarinassa. Kirja kerrotaan jokaisen hahmon näkökulmasta, jolloin näihin pääsee tutustumaan paremmin. Aluksi epäilin, että miten Green saa tasapainoteltua viiden hahmon välillä, kun jokaiselle pitäisi riittää sivutilaa sen verran, jotta lukija saisi näihin yhteyden. Olinkin positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin jokaiseen hahmoon pääsi sisälle ja heidän tasutoihinsa perehdyttiin. Hahmot jäävät myös todella hyvin mieleen. Hahmojen erilaiset luonteet, tausta ja perhe tekevät hahmoista erilaisia ja mielenkiintoisia seurata. Jokaisesta hahmosta haluaa tietää mielellään lisää ja samalla kannustaa näitä eteenpäin. Itse ainakin pidin kaikista hahmoista, eikä heistä kukaan oikein noussut ylitse muiden. 

Värikäs päähahmokaarti on selvästi kirjan suurimmista tähdistä, mutta yhtä lailla Savuvarkaiden tarina osaa koukuttaa lukijaa. Kun Brigant ja Pitoria ajautuvat sotaan, niin aluksi vain nautintoaineena pidetty Paholaissavun merkitys tarinassa nouseekin aivan uudelle tasolle, kun hahmoillemme selviää sen olevan paljon muutakin kuin pelkkä huume. Suurin miinus kirjalle tulee siitä, että tarina on niin tyypillinen YA-kirjoissa. Silti tarina tuntuu tuoreelta ja virkistävältä ja se lumoaa lukijan seuraamaan hahmojaan raastavaan loppuun asti. Savuvarkaat ei ole myöskään mitään kevyttä lukemista, sillä sen juonenkäänteisiin kuuluu muun muassa kidutusta, väkivaltaa ja kaikkea muuta ikävää. Teos puhuttelee lukijaa ja varmasti herättää monenlaisia tunteita. Tarinan kieroutuneessa maailmassa on kuitenkin kivoja toivonpilkahduksia, joista suurin on varmasti (yllätys, yllätys) Catherinen ja Ambrosean sekä Edyonin ja Marchin väliset suhteet. Rakkaus ei koskaan nouse liian suureen osaan tarinassa vaan se tuo oman silauksensa hahmojen välisiin jännitteisiin. Catherinen ja Ambrosean itsestäänselvä rakkkaustarina siirtyykin taka-alalle ja Edyonin ja Marchin väliseen orastavaan suhteeseen panostetaan enemmän. Kiitos tästä!

"Naisia torjutaan, väheksytään ja sivuutetaan, mutta kun edustan maatani, en ole nainen. Olen valtio ja kansa ja kuningatar." (s. 116)

Savuvarkaat oli postiivinen kokemus ja oikein mukava sykähdys lukemaan Sally Greenin muutakin tuotantoa. Ehkä Savuvarkaat ei ole uusinta uuttaa, mutta toisaalta kun se ei yritä keksiä pyörää uudestaan, niin se onnistuu olevan hyvin viihdyttävä. Tarinaa on maustettu uusilla aineksilla vain sen verran mitä on pitänyt. Raaka mutta upea sarja on todella kunnianhimoinen viiden päähahmon kanssa. Aluksi 500 hirmuista sivua hirvitti, mutta ennen kuin huomasinkaan niin olin lukenut kirjan kokonaisuudessaan. Okei, kirjasta olisi voinut tiivistää joitakin asioita, mutta silti viimeisen sivun jälkeen olisin halunnut jatkaa tarinan parissa vielä seuraavankin osan verran. Nyt kuitenkin joudun odottamaan seuraavan osan suomentamista. Odotankin jännityksellä miten hahmojen tarinat nivoutuvat vielä enemmän yhteen, miten hahmojen välisten suhteiden käy ja kuinka yleensäkin hahmoille käy. Savuvarkaat oli kyllä ehdottomasti palkitseva lukukomeus, jota suosittelen ehdottomasti, jos pidät synkästä fantasiasta.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Jatkumo-lukuhaaste 10. kirja

J.R.R. Tolkien: Sormuksen ritarit (Taru sormusten herrasta, #1)

PITKÄ MATKA PIMEYDEN VALTAKUNTAAN

Kun tummat pilvet kerääntyvät Keski-Maan taivaalle ja mantereen mahtavien katse on suuntautunut muualle, joutuvat pienet ja hiljaiset tekemään sankaritöitä…

Hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa Bilbo-sedältään perinnön. Kohta Frodolle selviää, että hän on saanut haltuunsa Sormusten sormuksen, josta riippuu koko Keski-Maan kohtalo. Petollisten taikavoimien sormus on oitis vietävä tuhottavaksi, ja suojakseen Frodo saa Vapaista kansoista koostuvan yhdeksänhenkisen saattueen. Monia vaaroja on saattueella uhkanaan, kun matka suuntautuu kauas Morian synkkiin kaivoksiin ja haltioiden säihkyviin saleihin.
_________________________________________________________________________

Blogini on viettänyt hiljaiseloa pidemmän aikaa ja ainoat elonmerkit ovat olleet lukuhaasteisiin liittyvät päivitykset. Blogini joutuikin puolivahingossa kesälomalle, mikä ei ole ollut mikään pahin vaihtoehto, sillä kuumat säät ovat syöneet lukufiilikseni lähes täysin. Puhettakaan siitä, että olisin jaksanut ruveta kirjoittamaan mitään, kun aivot sulavat korvista ulos jäätelön lailla. Nyt kuitenkin lukuintokin tekee paluuta ja olenkin hotkaissut yhdeltä istumalta yli 300 sivuisen kirjan. Jaksoin kaivaa myös tämän luonnokseksi jääneen arvion ylös kansion syvyyksistä ja viimeistellä sen. Varmaan blogini myös muutenkin aktivoituu jatkossa enemmän. Jahka en sula ennen sitä. Mutta asiaan!

 Montakohan kertaa tämän kirjan aloitin ja se jäi joka kerta kesken? Muistan alottaneeni J.R.R.Tolkienin kulttikirjan moneen otteeseen aina yläasteelta lähtien, mutta en tainnut koskaan päästä sataa sivua pidemmälle. Mutta nyt, ehkää 30:nen yrityksen jälkeen sain sen luettua. Jotenkin, kun sain tämä kirjan päätökseen tuntui siltä kuin olisin ylittänyt jyrkän vuoren seinämän.

Olen pesunkestävä Taru Sormusten Herrasta-fani, joten kuten asiaan kuuluu, täytyyhän ne kirjatkin lukea jossain vaiheessa. Olin nuorempana, joskus yläaste-aikoihin, aivan koukussa näihin leffoihin parin ystävän kanssa. Se into on säilynyt tähän päivään saakka, sillä ostin viime vuoden lopussa itselleni vihdoin leikkaamattomat versiot elokuvista. Samoihin aikoihin aloin lukemaan Sormuksen ritareita. Lukeminen oli pitkä ja kivinen tie, mutta kyllä enimmissä määrin kannatti.

"Eivät kaikki, jotka harheilevat ole eksyksissä"

Suurin kompastuskivi lukemiselleni oli kirjan alku. Tolkien kirjoittaa rauhallisesti ja hieman jopa jaaritellen, niin kuin Bilbo ikään, sillä hän jaksaa kirjoitella tarpeettomistakin asioista todella pitkään. Kirjan alku onkin hieman pitkäveteinen, raskaslukuinen ja se tuntuu matalassa vedessä kahlaamiselta. Kirjassa jaaritellaan niitä näitä, aina Säkinheimon-Reppulien ahneudesta, naapureiden porsaisiin. Tätä jatkuu lähes sadan sivun verran, kunnes Frodo ja Sam lähtevät matkalleen.

Tai niin ainakin luulisi, sillä Tolkien päättää vielä kerran heittää kuvioihin mukaan yhden viivästeen. Tarina jää taas polkemaan paikoillaan vähäksi aikaa jälleen kerran. Onneksi tästä eteenpäin kirja kulkee melko vaivattomasti eteenpäin, vaikka kirjailija unohtuu välillä selittämään tarinalle turhia asioita. Kun saattue pääsee lähtemään Rivendelistä, niin rattaat alkavat liikkua. Valitettavasti Tolkienilla on jälleen kerran paha tapa selittää toiminnalliset kohtaukset melko nopeasti, siinä missä Rivendelissäkin jäätin laulamaan useamman luvun ajaksi.

"En tunne puoliakaan teistä niin hyvin kuin pitäisi, enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisisitte"

Jotkin Tolkienin kirjoittamat asiat olivat todella mielenkiintoisia, kuten keskustelu menneistä ajoista ja haltiainsuvuista, mutta joissakin kohdissa joitakin asioita oltaisiin voitu tiputtaa kokonaan pois, sillä ne eivät olleet tarinalle merkityksellisiä. Yksityiskohtiin tarrautuminen oli vähän turhauttavaa aika ajoin. Onneksi elokuvassa on leikattu turhimmat asiat pois ja tarina pysyy siinä jämptinä ja asiassa. En olisikaan uskonut sanovani tätä, mutta mielestäni elokuva on tässä tapauksessa parempi kuin kirja. Ymmärrän miksi porukka tykkää tästä kirjasta niin paljon, mutta itselle lukukomeus oli enemmänkin vain ookoo.

Ihan kelvollista fantasiaahan tämä oli, mutta kirjan alku söi sen verran mehuja, että lukemisesta meinasi kadota into. Onneksi teoksen loppu pelasti paljon ja innosti taas jatkamaan loppuun asti. Tolkienin maailma on kuitenkin laaja ja monikirjoinen, johon kirjan kautta pääsee paljon paremmin käsiksi. Samoin kuin ihmisten ja haltioiden menneisyyteen, sillä Sormuksen ritareissa avataan asioita paljon enemmän. Aion kyllä palata sarjan pariin Kahden Tornin merkeissä, mutta siihen saattaa mennä vielä pienoinen tovi.

"Meidän kaikkien on tehtävä päätös mitä teemme sillä ajalla mikä meillä on annettu."

Arvosana: 🌸🌸🌸

Victoria Aveyard: Punainen kunigatar (Punainen kuningatar, #1)

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa.
_______________________________________________________________________

Alan olla erittäin tyytyväinen itseeni, sillä olen nyt tämän vuoden aikana saanut luettua ja aloitettua lukemaan suosittuja kirjasarjoja, jotka ovat menneet ohi niiden ilmestymisaikaan. Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarja kuuluu näihin kirjoihin, ja täytyy sanoa että odotin innolla ensimmäisen osan lukemista. Rakastan kirjan alkuasetelmaa ja itseäni jotenkin koukuttavat tällaiset dystooppiset altavastaaja tarinat. Mutta en tuntunut aluksi pääseväni kirjan tarinaan sisälle, sillä mun päässä vaan kuiski se pieni ääni että "jep, mä oon tainnut lukea tämän tarinan aiemmenkin." En voinut olla vertaamatta kirjaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, sillä Punaisessa kuningataressa on hyvin paljon samankaltaisuuksia Nälkäpelien kanssa. Pelkäsin etten pääsisi tarinaan mukaan ollenkaan, sillä se ei tuntunut antavan mitään uutta genrelleen.

"Olen vahinko. Olen valhe. Ja elämäni riippuu harhakuvan säilymisestä." (s. 132)

Onneksi noin ensimmäisten 50-60 sivun jälkeen aloin päästä tarinan syrjästä kiinni, enkä tarinan kunnolla käynnistyttyä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni. Kun kirjan tarina pääsee vauhtiin, tapahtumia ja jännittäviä juonenkäänteitä lentää ovista sekä ikkunoista ja tarina pysyy käynnissä koko ajan. Kerronta oli myös mukavan soljuvaa ja selkeää. Kirjoittaja myös viilaa lukijaa oikein kunnolla silmään, sillä viimeinen juonenkäänne tuli yllätyksenä tavalla taikka toisella. Itse osasin jo jotenkin arvailla, että jotakin mätää tässä on, mutta jotenkin kirjailija sai minut hieman uskomaa, että ehkä minä itse olen vain väärässä.

Pidin myös kirjan päähahmosta, Maresta, vaikka tämä tuntui välillä olevan vähän liiankin naiivi hahmo. Hän uskoo ehkä vähän liiankin helposti väärien ihmisten puheita, eikä ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Tosin häntä viilataan niin huolellisesti linssiin, että en voi häntä syyttääkkään. Mare on kuitenkin ihailtavan päättäväinen ja voimakastahtoinen nuori nainen, joka ei ole saanut kaikista helpointa elämää elettäväksi. Hänestä jäi kuitenkin vielä paljon asioita pimentoon, joten seuraaviinkiin osiin jää hänestä vielä pureskeltavaa. Pidin myös muista hahmoista, sillä jokaisella on omat luonteensa sekä periaatteensa. Tavallista rakkaustarinaa Punaisesta kuningataresta ei kuitenkaan kehity, vaan hyvin geneerinen romanssi loistaa poissaolollaan. Pieniä ihastumis/rakkaus-fiboja kyllä välillä huomaa muttei kuitenkaan ylimaallisesti. Olin tästä hieman yllättynyt, sillä jotenkin olettamukseni oli jo kirjaa aloittaessani, että kirjan teemaksi nousee rakkaus voittaa kaiken. Propsit siis siitä, että Aveyard oli rohjennut kirjoittaa hieman erilaisen dytopian.

"Ja me nousemme - punaisena kuin sarastus." (s.46)

Onhan Punaisessa kuningataressa vähän sellaista tyypillistä "tavistytöstä tulee supertyttö"-meininkiä, eikä se paljon eroa muista YA-dystopioista.  Mutta eipä se niinkään haitannutkaan. Kirjan parissa viihtyy hyvin ja itsekin luin sen lähes yhdeltä istumalta. Kirja kärsii hieman joistakin juoniaukoista ja ehkä hienonlaisesta lapsenomaisuudesta, mutta ne voi melkein jo antaa anteeksi. Ehkä seuraavat osat tarjoavat vähän parempi rakenteisen tarinan. Pidin tästä kovin paljon, mutta ei se mikään "absolute fave" kuitenkaan ole. Jos on jo kyllästynyt nuorten aikuisten dytopioihin niin ei tämäkään tarina tarjoa mitään uutta.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka voit lukea päivässä

Maria V. Snyder: Myrkyn oppitunnit (Yelena Zaltana, #1)

Yelena koulutetaan maistajaksi suojelemaan Komentajaa myrkyttämiseltä. Valek, Komentajan päävakooja, kouluttaa Yelenan, joka ei olekaan ihan tavallinen maistaja. Hän on orpokodin kasvatti, rajan toiselta puolelta, murhan tunnustanut nainen, jolla on akrobaattisia ja yliluonnollisia taitoja. Sitia ja Ixia ovat kaksi valtakuntaa, joiden välinen raja on tarkoin vartioitu. Valek on uskollinen komentajalleen, mutta onko hän uskollinen teloitusmääräykselle, joka Yelenalle langetetaan? Voiko rakkauden lupaus voittaa kuolemantuomion käskyt?
____________________________________________________________________

Löysin tieni Myrkyn oppituntien pariin jonkun blogin kautta, mutta enää en saa päähäni mistä blogista sen satuin bongasin. Mua viehätytti varsinkin kirjan tarina, sillä en ainakaan muistaisi lukeneen aiemmin samankaltaista teosta. En kuitenkaan lähtenyt millään suurella innolla lukemaan kirjaa, joka johtikin siihen että jätin kirjan hautumaan vähäksi aikaa. Huhtikuussa jatkoin taas kirjan parissa. Onneksi jatkoin kirjan lukemista, sillä Myrkyn oppitunnit osoittautui erittäin maukkaaksi teokseksi.

"Sinä kuitenkin pääsit aivan iholleni tunkeuduit suoniini ja kaappasit sydämeni." (s. 366)

Alun alkaen mua veti puoleensa kirjan tarina ja ennen kaikkea se, kuinka tarina käsittelee myrkkyjä teemanaan. Se tuntui heti raikkaalta tuulahdukselta vampyyrien ja muiden ihmispetojen rinnalla. Kirjan alkuasetelma on alusta asti mielenkiintoinen ja kutkuttava, kun päähahmo osoittautuu kuolemaan tuomituksi murhasta. Tuomion takana oleva teko antaa aluksi ymmärtää, että Yelena on rangaistuksensa ansainnut. Mutta tarinan edetessä Yelenasta ja tämän menneisyydestä saadaan selville asioita, jotka asettavatkin tapahtumat täysin eri valoon. Yelena on kuitenkin tuomittu kuolemaan hirttämällä ja vuoden vankeudessa olemisen jälkeen koittaa tuomion täytäntöönpanon aika. Yelenaa ei kuitenkaan hirtetä, vaan tämä saa ennenkuulumattoman tarjouksen Valek nimiseltä päävakoojalta. Hänen täytyisi toimia Komentajan maistajana, jolloin häntä ei hirettäisikään.

Myönnettäköön että olin alusta asti täysin koukussa kirjan tarinaan. Näiden asioiden lisäksi tarinassa on lisäksi monia muita käänteitä ja mielenkiintoisia elementtejä, jotka mutkistavat tapahtumia ennestään. Myrkyn oppituntien maailma ei ole täysin mustavalkoinen, ja kirja esittelee sekä hahmoja että tapahtumia monesta näkökulmasta. Kaikelle löytyy aina kolikon kääntöpuoli, kuten esimerkiksi vaikka Yelena pelastui hirttämiseltä, niin voi kuolema kohdata jo seuraavan suupalan aikana. Tarina kasvaa alkuasetelmastaan huimasti, jonka mukana myös Yelena ja Valek kehittyvät. Kirjan sisältämät juonenkäänteet olivat myös hyvinkin yllättäviä. Kirjan tarina on itse hyvin raastava. Jotenkin huomasin ajattelevani lukiessani Maria Turtchaninoffin Naondelia, sillä myöskin Myrkyn oppitunneissa käsitellään hyvin raskaita asioita. Se ei ole mikään iltasatu, vaan raaka, kova ja okainen selvitymistarina henkiin jäämisestä.

"Olin jäänyt orvoksi. Minua oli kidutettu. Minut oli myrkytetty. Minut oli kirottu taikavoimilla. Luettelo piteni päivä päivältä." (s. 151)

Mielenkiintoisinta onkin seurata miten Yelena muotoutuu työhönsä maistajan, miten hän kehittyy siinä ja miten se vaikuttaa häneen henkisesti. Pelastuksesta seuraama alkuhelpotuksen jälkeen iskee kuitenkin todellisuus taas vasten kasvoja, kun Yelenalle selviää mitä maistajan virka todellisuudessa tarkoittaa. Lisäksi taustalla kummittelee koko ajan pelko Yelenan murhaaman miehen isän puolelta. Yelena itse on todella mielenkiintoinen hahmo seurata, sillä hänen jokaista tuntemustaan kuvataan jatkuvasti, jolloin lukijana pystyy helposti seuraamaan miten tämä reagoi asioihin. Yelena tuntuukin reagoivat tapahtumiin aidosti, juuri niin kuin todellisuudessakin ihminen reagoisi. Hän joutuu kokemaan lähes koko tunneskaalan aina onnesta syvään pettymykseen. Hänen kehitystään on myös hienoa seurata, sillä hän muuttuu huimasti kohtaloonsa alistuneesta tyrmän rotasta vahvaksi ja määrätietoiseksi naishahmoksi. Muutkaan hahmot eivät jää Yelenanan varjoon, sillä kirja on täynnä aivan ihania hahmoja. Varsinkin Ari ja Janco olivat aivan upea kaksikko ja tykästyin näihin kahteen todella paljon. Myöskin Valek osoittautui yllättävän hyväksi hahmoksi, vaikkakin hänelle lämpenin  hitaasti.

"Taivaan värit mustuttivat tärveltyä maalausta, jonka päälle pikkulapsi olisi kaatanut vettä." (s.40)

Ja tietenkin tarinassa on mukana ripaus rakkauttakin. Myrkyn oppitunneissa rakkaus ei tosin kuitenkaan nouse pääosaan, vaan tarina keskittyy enemmän Yelenaan, tämän kehitykseen, myrkkyihin, salaliittoihin ja yliluonnollisiin kykyihin. Rakkaus nousee kehään vasta kirjan loppupuolella, vaikka tarinassa siitä ehdittiin vaivihkaa vihjaamaan aina välillä. Pidin todella paljon tästä, sillä Maria Snyder oli tällöin keskittynyt tarinan oleellisiin asioihin eikä tarina ruvennut polkemaan paikalleen. Pidin myös todella paljon siitä kuinka suuri osa myrkyillä oli tarinassa, sillä sen aikana ehditään perehtymään moniin myrkkyihin sekä niiden ominaisuuksiin.

Onko siis ylläty, että luin kirjan melkein yhdessä päivässä? Tätä kirjaa ei vain voi laskea käsistään, sillä sen suorastaan ahmii jännittävien juonenkäänteiden siivittäessä hahmoja eteepäin. On mielestäni sääli ettei kirja ole sen kummemin saanut huomiota osakseen, sillä Myrkyn oppitunnit on todella taidokas teos. Ilmeisesti sen tuntemattomuus kattaa läpi Suomen, sillä kolmatta osaa ei olla käännetty suomeksi lainkaan. Varasin kuitenkin toisen osan jo kirjastosta ja nyt sormeni kihelmnöivät päästä käsiksi siihen. Ensimmäinen osa antoi kuitenkin vihiä, ettei kaikkia kauhea ole takanpäin ja suurimmat koetukset saattavat olla vielä edessäpäin.

"Taistelkaamme rinnakkain ikuiset ystävät!" (s. 390)

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 33. Selviytymistarina
Spefi-lukuhaaste: 36. Spefikirja, jossa ruoka on suuressa osassa
YA-lukuhaaste: Kirjablogista bongattu kirja

Rick Riordan: Salamavaras (Percy Jackson, #1)

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.” Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.
_____________________________________________________________________

Rakastan mytologiaa, mutta ennen kaikkea kreikkalainen mytologia on aina ollut kaikista lähimpänä sydäntä. Muistan etsineeni ala-asteikäisenä tietoa jatkuvasti netistä kreikkalaisista jumalistaa, jumaluuksista, sankareista, hirviöistä ja myyteistä. Jo tuolloin tajusin kuinka monimutakinen verkosto kreikkalaisen mytologian maailma on. Se vähän muistuttaa Salattuja elämiä (kaikki on kaikkien kanssa ja kaikki pettää toisiaan). Siitä huolimatta kreikkalainen mytologia on ollut itselleni todella tärkeä ja palaan nykyäänkin sen pariin mielelläni. Ei siis liene yllätys, että Rick Riordanin maailmanlaajuisen menestyksen saanut Percy Jackson-sarja löysi paikkansa lukulistaltani. Vaikka kuulin kirjasarjasta jo yläasteen alussa, niin en koskaan saanut itseäni tarttumaan siihen. Ennen kuin nyt.

"Meri ei pidä siitä, että se kahlehditaan." (s.362)

Täytyy sanoa, että Salamavarkaan tarina on erittäin mielenkiintoinen. Kirja kulkee jäntevästi ja tarkoitusperäisesti eteenpäin, eikä jää kovin kauaksi aikaa polkemaan paikoilleen. Okei, en välttämättä välittänyt episodimaisesta kerrontatavasta, sillä tapahtumat, paikat ja viholliset vaihtuvat luvuittain. Mutta koska kirjassa tapahtui koko ajan jotain niin mielenkiintokin pysyi yllä koko ajan, ja hups yhtäkkiä kirja olikin jo luettuna. Riordan on osannut hyvin sisällyttää tarinaansa aimoannoksen kreikkalaisia jumalia, mytologisia olentoja sekä näihin yhdistyviä myyttejä. Aluksi hieman mietin miten tällainen mytologinen maailma oikein istuu nykypäivään. Riordan on kuitenkin osannut ratkaista ristiriidat kekseliäällä tavalla, ja tuoda kreikkalaisen mytologian tähän päivään.

Tykästyin varsinkin kirjan jumaliin, jotka oli kuvattu todella taitavasti. Näiden erilaiset piirteet kuten luonne ja käyttätyminen tulivat mukavasti esiin, jotka sopivat heille hyvin. Ja täytyy myöntää, että olin googlettamassa monia jumalia jo ennen kuin sain kirjan luettua loppuun. Oli myös positiivinen yllätys, ettei Percyn isäksi paljastunut jumalista ylin, eikä hänestä olla vääntämässä tarinan aikana mitään Herkulesta. Percystä pidin hahmona todella paljon, sillä hänestä löytyy niin monia samaistuttavia piirteitä. Ennen kaikkea hän ei ole täydellinen, vaan hän oppii virheistään ja tuntemaan heikkoutensa sekä vahvuutensa. Muut hahmo jäivät taas itselleni vähän tylsiksi. Annabeth tuntui jo kertaalleen nähdyltä fiksulta naishahmolta nasevine repliikkeineen. Grover taas jäi mielestäni niin taka-alalle, etten oikein saanut hänestä kiinni. Hahmot kuitenkin täydentävät toisiaan loistavasti ja olihan heitä ihan kiva seurata.

"Yhtäkkiä minä vain huomaan, että olen missannut jotain, kuin maailmankaikkeudesta olisi irronnut palapelin pala ja minä olisin jäänyt tuijottamaan sen jättämää aukkoa." (s. 18)

Täytyy kuitenkin sanoa, ettei kirja napannut niin täysillä mukaan kuin odotin. Ehkä jos olisin lukenut tämän silloin ala-asteella, niin olisin varmaan pitänyt kirjasta paljon enemmän. Kirjasta nimittäin huomaa, että se on kirjoitettu lapsille ja nuorille, sillä kirjan kieli oli simppeliä ja helposti luettavaa. Olisinkin kaivannut hieman enemmän kuvailevampaa ja kielirikkaampaa tekstiä. Osa tarinan käänteistä olivat myös ainakin itselleni hyvin ennalta-arvattavia, vaikka pidinkin hyvin paljon kirjan tapahttumista ja siitä mihin ne johtivat. Sarjan tarina on kuitenkin vasta alussa ja Salamavarkaassa annettiin jo mielenkiintoisia väläyksiä tulevasta. Kirjan lopussa tarina nimittäin tuntuu saavan oikein kunnolla maata jalkojensa alle ja pyrähtävän kunnolla käyntiin. Mielenkiinnolla seuraan mihin tarina sankarimme johdattaa ja mitä kaikkea tarinasta ehtii saada selville. Ja unohdetaan se, että cool oli käännetty kuuliksi...

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Spefi-lukuhaaste: 40. Spefikirja, jossa on myyttisiä eläimiä
YA-lukuhaaste: Kirjassa on mieskertoja

Justin Somper: Kirottujen laiva (Vampiraatit, #1)

Kauheita vampiraatteja horisontissa!

On vuosi 2505 ja merirosvojen laivastot kylvävät kauhua Tyynellä valtamerellä. Miekkaa heiluttavat ja rommia hörppivät peruspiraatit kuitenkin kalpenevat merta ikuisesti seilaavien, verenjanoisten vampiraattien rinnalla.

Orpokodista myrskyävälle merelle pakenevat sisarukset Grace ja Connor Tempest oppivat, että legendat merta hallitsevista kammotuksista eivät olekaan pelkkää tarua.

Sisaruksista Connor päätyy merirosvojen laivaan, jota hallitsee tulisella temperamentilla varustettu kapteeni Molucco Wrathe. Gracen pelastaa alus, jonka miehistö liikkuu vain öisin. Lisäksi laivan kasvoton kapteeni tuntuu tietävän Connorin sisaruksista ja näiden edesmenneestä isästä melkeinpä kaiken.

Kaksosten yritykset löytää toisensa vaikuttavat tuhoon tuomituilta. Connorin aika kuluu raisuun merirosvoelämään totutellessa kun taas Grace saa kutsun aavelaivan suurelle juhla-aterialle...
______________________________________________________________________

"Valmistaudu tulevaan ja luota virran voimaan." (s.154)

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa joskus yläasteella ja muistaisin pitäneeni siitä hyvin paljon. Pakko kyllä myöntää, että kirjan parissa pääsin seilaamaan meren synkimpiin syövereihin, eikä se ole aina hyvä juttu. Kirjan tarina on mielestäni todella hyvä ja kutkuttava sekä monella tavalla uniikki. Vampiraatteja, vampyyreja piraatteina! Onko moisesta ennen kuultu? Okei idea kuulostaa todella hämärältä ja itsekin mietin, että toimiiko tällainen konsepti todella. Kirja kuitenkin imaisi heti mukaansa ja muistaisin lukeneeni sen yhdessä päivässä. Justin Somper kirjoittaa sulavasti ja helppolukuisesti, joten tapahtumien seuraamisen suhteen ei tarvinnut kompastella. Mutta taas toisaalta olisin kaivannut vähän elävämpää kerrontaa, sillä paikoitellen kirja tuntui liiankin helpolta. Siis Somperin kirjoitustyylissä ei ole mitään vikaa, mutta olen vain tainnut tottua monisävyisempään kerrontaan.

Toisena mua häiritsi tapahtuma-ajankohta, joka on 2500 luvulla. En ymmärrä miksi ajakohdaksi on valittu vuosisata, joka on yli 400 vuotta edellä omasta ajastamme, eikä se siltikään tuntunut siltä. Itse olisin voinut sijoittaa tarinan suoraan 1600 luvulle, jolloin merirosvoin kulta-aika oli. Kaikki nykyaikaiset esineet ja asiat istuivat todella huonosti tarinaan, kun muuten tunnelma oli niin vanhan henkinen. Jos eletään 2500 lukua kirjailija olisi voinut keksiä paljon mielenkintoisempia kikkoja tarinaan ja sen kuljetukseen. Mutta ei, sillä merirosvot seilaavat tavalliseen tapaan laivoilla ja taistelevat miekoin ja keihäin. Ehkä Somperin oli tarkoitus saada mukaan enemmän naishahmoja, sillä tiedettävästi naisia ei päästetty laivoihin 1600 luvulla, sillä he toivat muassaan mukaa huonoa onnea. Tällöin vahvojen naishahmojen mukaantuonti olisi ollut haastavampaa. Plussaa siis tästä, mutta kuitenkin Somper olisi voinut rakentaa täysin uudenlaisen mielikuvitusmaailman eikä rakentaa tarinaa näin lähelle todellisuutta.

"Niin kaikki päättyy. Niin kaikki alkaa." (s.315)

Muuten kirjan tarina on erittäin kutkuttava, jos tiettyjen seikkojen ei anna häiritä liiaksi. Itselleni, joka on ollut aina kiinnostunut merirosvoista ja näiden elintavasta, kirja oli mukava makupala. Olin myös tyytyväinen, etteivät merirosvot olleet mitään verenhimoisia tappajia, vaan ihan leppoisaa porukkaa joita on kiva seurata. Itse päähahmot eivät itseäni järin hetkauttaneet, sillä sivuhahmot tuntuivat paljon kiinnostavammilta. Ensinnäkin hahmot eivät tuntuneet yhtään ikäisiltään, vaan huomattavasti vanhemmilta. Grace on nälli naishahmo, josta pidin aluksi, mutta hänen jääräpäisyytensä ja piittaamattomuutensa alkoivat taas ärsyttää loppua kohden. Ja hänen temppunsa johtavat sekä hänet Lorcanin pinteeseen. Bless you Lorcan! Ymmärrän tietyllä tavalla miksi Grace käyttäytyy miten käyttäytyy, mutta se menee vaan välillä liian yli. Connorista taas pidin paljon enemmän kuin Gracesta. Hän toimii paljon järkevämmin ja inhimillisimmin kuin kaksoissiskonsa. Tosin ihmettelin hieman miten hänet pestattiin niin helposti merirosvoksi iästään huolimatta.

"Mä rukouksen teillekin nyt tahdon lausua

Ja pyytää ettei vampiraatit...

...teihin kajoa." (s.13)

Kuten olettaa saattaa, niin en nauttinut kirjasta niin paljon kuin joskus muutama vuosi sitten. Mikä oli oletettavissa, kun makuni on hieman muuttunut ja kriittinen silmäni kehittynyt. Kliseitä kirja on täynnä, mutta muistaisin seuraavan osan olevan jopa yllättävämpi. Ei kirja kuitenkaan sysi huono ollut ja viihdyin sen parissa mukavasti. Aion kyllä lukea nyt sarjan loppuun, kun se aikanaan jäi niin kesken. Mutta yhtenä hyvänä puolena on, että pikkuveljeni innostui lukemaan kirjan, kun olin jättänyt sen keittiönpöydälle. Ehkä veljestä tulee vielä tulevaisuudessa oikea kirjatoukka?

Arvosana: 🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 23. Kirjassa on mukana meri
Spefi-lukuhaaste: 6. Spefikirja, jonka kirjoittaja ei ole pohjoismainen tai anglo-amerikkalainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka olet aiemmin lukenut
Jatkumo-lukuhaaste: 2. kirja

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksoisauringot, #1)

Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. 

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?
____________________________________________________________________

Kyllä, vihdoin ja viimein eksyin tämän kirjan pariin. Mun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo paljon aikasemmin, mutta sen edellä oli useampi muu kirja, jotka piti saada luettua ennen eräpäivää. Joten kirjan lukeminen venähti tännekin asti. Aloitin kirjan lukemisen hieman varovaisesti, sillä olin kuullut siitä niin paljon hyvää, että minua vähän epäilytti pidänkö itse kirjaa niin hyvänä kuin puhuttu on. Onneksi pelko osoittautu turhaksi, sillä Hän sanoi nimekseen Aleia on aivan upea teos!

"Valo paloi hänen sisällään, se syöksyi esiin silmäkulmista, lohkeilevan lakan peittämien kynsien alta, seitteinä sinisistä suonista." (s. 100)

Kirjan tarinan sisälle pääseminen otti hieman aikansa, sillä Erika Vikin huolellisesti rakentama maailma tuntui niin laajalta ja uudelta. Olisin halunnut heti ymmärtää paremmin kirjan maailmassa tapahtuvia asioita kuten Mahtia, huonoja tuulia, varjomaailmaa jne. Jumituin siis välillä lukemisessani, kun yritin saada asioita loogiseen järjestykseen päässäni. Kun kuitenkin irrottauduin liiallisesta yrityksestäni päästä heti kaikesta kärryille, tarina imi heti mukaansa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on mukavan erilainen ja tuoreelta tuntuva teos. Se ei ole täynnä YA-kirjojen imelää rakkautta, mutta se ei ole myöskään Nälkäpelin ja Labyrintin kaltainen hengissäselviytymispeli. Se on täysin oma kertomuksensa, jossa yhdistyy monia elementtejä, joita ei kirjallisuudessa paljon näe.

"Ja jälleen kaikki oli rikki, yhdestä synkästä ajatuksesta, jota hän ei edes uskaltanut ajatella loppuun saakka." (s. 259)

Fantasia-kirjallisuutta paljon lukeneena oli hienoa huomata, ettei kirjassa käytetty tyypillisiä genreen rinnastettavia miekkoja tai keihäitä, vaan tuliaseita. Myöskin hahmojen matkaaminen paikasta toiseen käy junalla, vankkureilla sekä laivoilla. Rakastinkin kirjan ihanaa steampunk-henkeä, sillä se toi kirjaan erikoisen säväyksen. Myös tietty villin lännen meininki kutkutti hermojani kivasti. Sen henkisiä kirjoja ei nykyään paljon tehdä, mikä on sääli, sillä vanhalänsi-teema on todella mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia täynnä, kuten Vik osoittikin. Vaikka kirjassa on näin paljon erilaisia elementteja oli hienoa huomata kuinka hyvin ne istuivat samaan maailmaan. Varsinki villi länsi ja magia eivät yleensä kulje käsi kädessä, mutta Hän sanoi nimekseen Aleiassa ne toimivat erittäin hyvin yhteen.

Vikin eloisa ja monimuotoinen kirjoitustyyli antaa myös kirjalle paljon, sillä Vik ei ole käyttänyt tavallisimpia ja kulutettuja siteerauksia ja kielikuvia, vaan on keksinyt omat vastineet kuvaamaan hahmojen tunteita tai tilanteita. Kirjaa oli helppo lukea, kun kirjassa ei kierrätetty samoja kulutettuja asioita, vaan mielenkiinto säilyi koko ajan kauniin hersyvän ja monisanaisen kirjoitustyylin ansiosta. Vik on onnistunut livauttamaan myös hauskoja kommentteja ja sivalluksia hahmojen suuhun, joka piristi lukemista synkkien hetkien jälkeen.

"Ei mitään liian pientä, ei mitään liian suurta. Koko maailma yhtä silmiemme alla." (s. 327)

Tykästyin myös tarinan hahmoihin todella paljon. Hahmot ja näiden väliset suhteet olivat myös yksi iso asia, miksi halusin niin kiivaasti lukea kirjaa koko ajan eteenpäin. Hahmot ovat mielenkiintoisia, pidettäviä ja todella monisyisiä. Heistä ei myöskään selviä kaikkia asioita kerta heitolla, vaan kirjoittaja hieman kiusaa lukijaa pihtaamalla jännittäviä asioita hahmoista. Kirjan loppuessa läheskään kaikkea ei olla saatu hahmoista paljastettua. Kuitenkin heistä ja heidän menneisyydestään on annettu mielenkiintoisia johtolankoja, joita on varmasti kiinnostavaa lähteä seuraamaan seuraavien osien myöstä.

Hahmojen väliset suhteet olivat, jos eivät muuta niin oivallisesti rakennettuja. Suhteet kehittyvät hahmojen välillä tarinan edetessä, mutta siltikään ei käy täysin selväksi mitä hahmot toisilleen ovat. Tästä oivana esimerkkinä Corildon ja Aleia, joiden suhde on mielenkiintoisin mistä olen vähään aikaa lukenut. Pieni yllätys oli tarinan rakkausteema, joka oli yllätys sekä lukijalle että hahmoillekin. Se ei kuitenkaan mene liian siirappiseksi, vaan oikeastaan sitä oli todella hauska seurata ilman typerää teinikonhotusta. Rakkaus ei myöskään nouse liian suureen osaan, että se söisi pohjaa muilta tarinan tapahtumilta.

"Kuule Rond, sä voisit käydä etsimässä jostain kaivon ja hankkiutua sen pohjalle" (s. 469)

Hän sanoi nimekseen Aleia oli todella mielekäs lukukokemus ja suomalaisen fantasian parhaimmistoa. Se tuntui sekoitukselta Odininlasta ja Lonely Rangeria, sekä stemapunkia ja magiaa. Erika Vik on selvästi miettynyt ja rakentanut tarinansa maailmaa pitkään, mikä todella suuri ilo. Kirjoittajan palo tarinaa ja hahmoja kohtaan hohkaa rivien välistä, jolloin itsekin innostuin tarinasta vielä enemmän. Yli 500 sivua ei tuntunut lankaan suurelta määrältä tarinan parissa. Aleian ja Corildonin ovat selvästi vasta matkansa alussa, joka kulkee vaarallisen lähellä paljastumista ja hengenlähtöä. Onneksi toinen osa on jo ilmestynyt, joten tarinaa pääsee jatkamaan nopeasti. Maininta vielä kirjan upealle kannelle!

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Spefi-lukuhaaste: 4. Steampunk-kirja

Becca Fitzpatrick: Hiljaisuus (Langennut enkeli, #3)

Sekava Nora herää keskellä yötä Coldwaterin hautausmaalla eikä tiedä, kuinka on joutunut sinne. Pian käy ilmi, että hän on ollut kateissa yli kolme kuukautta ilman ainuttakaan muistikuvaa tuosta ajasta. Missä Nora on ollut ja mitä hänelle on tapahtunut?Huolestuttavinta tilanteessa on, että Nora ei vaikuta muistavan edes Patchia. Eikä kukaan tunnu haluavan muuttaa asiaa. Onko Mustalla Kädellä jotain tekemistä Patchin katoamisen kanssa - ja kuka nyt pystyy suojelemaan Noraa viholliselta, jota hän ei enää itse tunne eikä muista?
______________________________________________________________________

Luin tämän kirjan viime vuoden loppupuolella ja sen postaus jäi myös roikkumaan pidemmäksi aikaa. Onneksi olin ehtinyt kirjoitella hieman ajatuksiani muistiin, niin en joudu aivan ulkoa kaikkia asioita kirjoittamaan. Hiljaisuus on Langennut enkeli-sarjan toiseksi viimeinen osa. Olen yllättävän hyvin saanut tasaiseen tahtiin luettua tämän sarjan kirjoja, sillä olen lukenut kolme enimmäistä osaa vajaassa vuodessa. Kysehän ei ole ollut lähinnä siitä, että kirjasarja olisi ollut kovin yllättävä tai erikoinen, vaan pikemminkin siitä että nämä kirjat vain jaksvat vetää puoleensa. Mutta siis anyway Hiljaisuus  jatkaa hyvin paljon samoilla jäljillä kuin kaksi ensimmäistäkin kirjaa. Nora ja Patch kohtaavat taas uusia sekä vanhoja vihollisia ja heidän rakkauteensa tulee muutama lisämutka matkaan.

"Kylmä, kova, kipu. Kylmä, kova, kipu"

Kirjasarjan muiden osien lukemisesta oli kuitenkin vierähtänyt jo jonkin verran aikaa, niin olin aluksi vähän hukassa tapahtumien suhteen. Kuka nyt oli taas kukin ja mikä kaikkien hahmojen merkitys oli. Onneksi pääsin taas kärryille pienen hetken jälkeen.  Valitettavasti kirja on vähän yllätyksetön ja suurimman osan tapahtumista pystyy arvaamaan jo ennalta. Myöskään muistinmentyksen käyttäminen ei ole mikään uusi juttu. Totta puhuakseni fiilikseni olivat aika plääh, kun huomasin kliseisen muistinmenetyskikan. En pitänyt siitä, koska ajattelin tarinan jäävän jälleen junnaamaan paikoilleen, kun kaikki joudutaan käymään kertaalleen läpi ja selittämään uudemman kerran. Kaiken muun lisäksi se toisi jälleen yhden turhan taka-askeleen Patchin ja Noran suhteeseen. Myös pelkäsin sitä, että kuinka ärsyttäväksi haahuiluksi homma voi edetä, kun lukija itse on kartalla koko ajan, mutta päähahmo ei. Okei käyhän Noran muistamattomuus jo välillä tympäiseväksi, mutta olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt miten hyvin juoni kulki eteenpäin ja kuinka Nora kerrankin käytti maalaisjärkeään.

"Sinisenmustassa sumussa häämötti kapeita kiviä. Oudon, pysähtyneen hetken ajan ne toivat mieleen vinot hampaat, sitten näin, mitä ne oikeasti olivat. Hautakiviä!"

Nora itse on nyt sama typerä itsensä, jonka ajatuksiin mahtuvat vain hormoonit ja poikien märkien paitojen tuijottelu. Norasta selviää kuitenkin jälleen kerran mielenkiintoisia seikkoja ja on hänessä nähtävissä myös pientä kehitystäkin. Patch ei taas muutu juuri ollenkaan. Paitsi ehkä hän uskaltaa osoittaa hieman avoimemmin tunteitaan Noraa kohtaan. Ihanaksi valopilkuksi nousi kuitenkin Scott, joka on mielestäni sympaattisin hahmo koko sarjassa.

Vaikka kirja ei lyönyt allikalla ja se oli pääosin ennalta-arvattava, niin osasi se silti napata mukaansa. Kirjan lopetus oli myös mielenkiintoinen ja jätti asioita mukavasti auki viimeistä osaa varten. Tähän asti Becca Fitzpatrick on heitellyt lukijaansa sekä ylä- että alamäkiin, suoden ihania että tympäiseviä hetkiä. Nähtäväksi jää miten päätösosa hoitaa tonttinsa, ja saako Noran ja Patchin rakkaustarina onnellisen lopun.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta (Gemma Doyle, #1)

Gemma Doyle on 16-vuotias, kun hänen lapsuutensa päättyy dramaattisesti. Perhe ja koti Intiassa vaihtuvat Lontoon liepeillä sijaitsevaan Spencen sisäoppilaitokseen. Viktoriaanisen ajan Englanti tiukkoine käyttäytymissääntöineen ja yhteiskuntaluokkineen saa Gemman tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Voimakkaat mielipiteet ja terävä kieli eivät kuulu vallitseviin hyveisiin, ja sisäoppilaitoksen tehtävä on muokata kasvattinsa ajan naisihanteen mukaiseksi. Menneisyydestä jäävät muistoksi vain piinaava syyllisyys äidin kuolemasta ja kuin tyhjästä ilmestyvät salaperäiset näyt.

Gemma kiinnostuu mystisestä salaseurasta, Neitokunnasta, johon hänen äidillään on ollut yhteys: hän löytää oven tuntemattomiin valtakuntiin, missä hän ystävineen on vapaa maanpäällisistä huolista. Mutta kun portit on kerran aukaistu, mahtavat voimat pääsevät valloilleen... Pystyykö Gemma hallitsemaan pelottavia kykyjään, joista hän ei ole ollut tietoinen? Ja antavatko ne vastauksia menneisiin tapahtumiin vai johtavatko kohti tuntemattomia vaaroja?
_______________________________________________________________________

Mulla ei ollut suuria odotuksia tämän kirjan suhteen. Ihastuin ensimmäiseksi kirjan viktroriaanisuutta henkivään kanteen, mutta en odottanut tarinalta mitään ihmeellisyyksiä. Yllätyin siis todenteolla, kun huomasin pitävän tarinasta todella paljon. Tarina ei ole mitään uusinta uuttaa, sillä kirjasta löytyy melkein kaikki mahdolliset YA-kirjan kliseet. Erilainen nuori, taikavoimat, teinirakkautta ja pahuus joka pitää voittaa. Kirjan tarina on kuitenkin rakennettu nin hyvin, että se tuntuu erilaiselta ja tuoreelta verrattuna muihin samantyylisiin kirjoihin. Kauhun ja kauneuden valtakunta onnistui yllättämään itseni pariinkiin otteeseen. Libba Breyllä on todella kutkuttavia juonenkäänteitä hihassaan, joilla hän ruokkii katsojan mielenkiintoa koko ajan lisää. Kirjassa on myös muutamia todella pysäyttäviä sekä ahdistavia kohtauksia, joka nostaa ainakin omaa rimaani YA-kirjallisuudessa.

"Tuulenvire kannattelee laventelinsinisiä terälehtiä, ja haistan lapsuuden tuoksuja: liljoja, isän tupakan ja Saritan valmistavan currymuhennoksen."

Kauhun ja kauneuden valtakunnan miljöö saa myös täydet pisteet. Viktoriaaniseen aikaan sijoittuva tarina arvojärjestyksineen sekä yhteiskuntineen tuntui todella mielenkiintoiselta ympäristöltä. Aikakausi myös ruokkii itse tarinaa ja monet sen tapahtumista omat tiukasti kytköksissä sen ajan henkeen. Kirjassa korostui varsinkin naisten asema, sillä heidän on tarkoitus olla esineitä, näyttää sekä käyttäytyä sievästi ja heidän täytyy olla kuuliaisia miehelleen. Naisilla ei käytännössä ole sen enempää arvoa kuin hyvällä kauppatavaralla, sillä heillä ei kuulu olla omia mieleipiteitä eivätkä he saa päättää elämästään tai rakkaudestaan. On aivan käsittämätöntä millainen naisen asema on ollut puolitoista vuosisataa sitten. Kirja herätti oman sisäisen feministini, sillä naisten saama kohtelu on niin epäreilua maailmassa, missä pojat ja miehet ovat tärkein ja joilla on arvoa. Itsestäni tuntuu, että jos itse olisin elänyt tuota aikaa niin olisin itsekin kapinoinut kaikin mahdollisin tavoin järjestelmää vastaan. Onneksi tuosta ajasta on tultu jo pitkälle, vaikka naisten asema on huono vielä nykyäänkin monessa maassa.

Tarinan hahmot ovat aika ristiriitaisia tapauksia. Gemma on samaistuttava hahmo, ja näenkin hänessä paljon itseäni. Gemma on sellainen hahmo, jota haluaa kannstaa eteenpäin ja jonka lukija haluaa onnistuvan. Harmi vaan, että Gemma tuntuu välillä vaan tyhmältä. Okei hän on teini-ikäinen, mutta hän ei tunnu ajattelevan tekojensa seurauksia. Hän hullaantuu voimasta niin paljon, ettei ajattele sen tuomaa vastuuta. Gemma saa valitettavasti huomata seuraukset kovankin oppitunnin kautta. Olin myös hieman yllättynyt kuinka vähän aikaa kirjassa käytettiin Gemman ja Kartikin väliseen orastavaan rakkauteen. Tämä ei nimittäin ollut huono juttu. Ihastumisen suuntaan vihjailtiin puolin ja toisin, mutta se ei etene sitä pidemmälle. Eikä se näin olen syö tilaa muulta tarinalta. Saa nähdä kuinka suhde etenee seuraavissa osissa.

"Sade pesee sekä hänet että paperin puhtaiksi kuin uuden ihon."

Muut hahmot eivät olekaan yhtä pidettävuä kuin Gemma. Saapuessaan sisäoppilaitokseen hän tutustuu ensimmäisenä Anniin, kiusattuun ja alasäätyiseen tyttöön, joka opiskelee stipendillä. Pian Gemma saakin niskaansa vielä Felicityn sekä Pippan, koulun nokkavat kuningattaret. Kompuraisen alun jälkeen, yllätys kyllä, tytöt ystävystyvät keskenään, mikä ei taasen aivan tunnu luontevalta. Yhdessä hetkessä tytöt haukuvat ja voisivat kuristaa toisensa, mutta sitten he ovatkin ylimpiä ystäviä. Oli hienoa seurata miten heidän vihansa toisia kohtaan muuttui lukijan huomaamatta ystävyydeksi, jos sitä siksi voi kustua. Tytöt ovat mielestäni itsekeskeisiä, ilkeitä ja omahyväisiä Felicity ja Pippa etunenässä.

Itse en tuntenut tyttöjen välillä mitään lämmintä ystävyyttä, vaan pikemminkin he hyödyntävät häikäilemättömästi toisiaan. Kaiken päälle minua ärsytti tavattomasti, että varsinkin Felicity ei koskaan saa kokea tekojensa seurauksia, vaan kaikki kääntyy lopulta Gemman syyksi. Vaikka Felicity olisi juuri syösseet heidät kuoleman vaaraan, niin ei tämä saa mitään läksytystä teoistaan. Yllättävintä on ettei kukaan syytä tätä mistään, vaikka tämä itse on koko ajan syyttelemmässä Gemmaa. Toisaalta pidin hahmoista juuri tällaisina, sillä he poikkesivat tyyppilisistä sankarihahmoista. Hahmot jäävätkin näin mieleen, mutta en voi sille mitään, että tyttöjen suhde tuntuu mielestäni  pinnalliselta.

"Muistojen alla on jotain myrkyllistä, kuin auringossa mätänevä liha."

Huhuh mikä lukukokemus!  Alkaessani lukemaan kirjaa luulin sen olevan yksiosainen, mutta tutkiessani asiaa enemmän huomasin, että kirjalla onkin kaksi jatko-osaa. Joita ei ole käännetty suuomeksi. No en antanut asialle paljon painoarvoa, sillä en odottanut pitäväni kirjasta sen kummemmin. En olisi kirjaa aloittaessani uskonutkaan tykästyväni Kauhun ja kauneuden valtakuntaan näin paljon. Vaikka henkilöhahmot ovat pääasiassa inhottavia, niin kirjan tarina on vauhdikas ja nappaa mukaansa. Nyt kirjan luettuani olenkin todella harmissani, ettei kirjan kahta viimeistä osaa olla käännetty. Kirja jäi niin pahasti kesken, sillä tarina tuntuu olevan vasta alussa eikä mihinkään kysymyksiin olla vastattu. Jäin kirjaan kyllä niin pahasti koukkuun, että pitänee tilata jatko-osat englanniksi Adlibriksestä jossain vaiheessa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Spefi-lukuhaaste: 30. Maagista realismia edustava kirja

YA-lukuhaaste: Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918

James Dashner: Labyrintti (Maze Runner, #1)

Huikean elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä.
___________________________________________________________________

Tämäkin kirja on ollut lukulistallani rikollisen pitkän aikaa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran, kun olin nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Elokuva oli mielestäni kiinnostava ja yllättävän hyvin tehty, joten luonnollisesti halusin lukea myös alkuperäisteoksenkin. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi ja jäi, kunnes nyt otin kirjaa kansista ja päätin ottaa sen vihdoin työnalle.

Kirja sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, joskin sitä ei tarkasti määritellä kirjassa. Tarina lähtee heti kunnolla käyntiin, kun päähahmomme Thomas herää hissistä muistin menettäneen. Pian hän löytääkin itsensä Aukiolta muiden poikien ympäröimänä. Hänet, ja monet muut pojat ennen häntä, on lähetetty erikoiseen vankilaa, joka taasen sijaitsee keskellä vaarallista labyrinttia, jota vartioivat koneen ja eläimen sekasikiöt eli saattajat. Päästäkseen siis pois tästä vankilasta poikien on uskaltauduttava labyrinttiin ja uhmata siellä lymyileviä vaaroja.

"Jos et pelkää, et ole ihminen."

Rakastan tämän tarinan setuppia ja kuinka se on rakennettu. Kirja tuntuukin olevan sekoitusta Nälkäpeliä ja Outolintua, sillä Labyrintista löytyy hyvin samankaltaisia elementtejä. Tällaiset dystopiset seikkailut ovat aina kiehtoneet mua. Kirjan  kiinnostavimmat osuudet olivat ehdottomasti, kun pojat lähtevät Labyrinttiin sekä loppupuolen huipennus. Kirja osoittautuukin raa'aksi testiksi, jossa ei armoa tunneta. Mua hieman harmittikin, että vaikka elokuvan katsomisesta on useampi vuosi, niin muistin harmillisen hyvin mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Elokuva on tehty melko lailla kirjan mukaan, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksinä. Tietty jännitys hahmojen kohtalosta ja tulevista tapahtumista jäi puuttumaan, eikä kirjan tarinaan pystynyt heittäytymään täysillä. Olisin saanut varmaan paljon enemmän kiinni tarinasta, jos olisin lukenut kirjan ihan kylmiltänsä.

"Se alkoi syvältä hänen rinnassaan. Vihan siemen. Koston siemen. Raivon siemen. Jotakin pimeää ja kauheaa. Ja sittens se räjähti purskahtamalla hänen keuhkoistaan, kaulastaan, käsistään ja jaloistaan. Hänen mielestään."

Labyrintilla on tarinansa suhteen myös muutamia ongelmia. Loppua kohden se alkaa käydä pikkuisen epäloogiseksi, eikä juoni etene täysin aukoitta. Suurinta turhautuneisuutta kuitenkin aiheuttivat Aukion pojat. Thomasin saapuessa tämä on Tulokas eli uusin Aukion asukas, joka kyselee aina ärsyttävyteen ja typeryyteen asti kaikki asiat lukijan puolesta. Siitä ei kuitenkaan paljon hyötyä ole, sillä muut pojat eivät ole kovin yhteistyöhaluisia ja panttaavat tietoaan Aukiosta ja Labyrintista aivan jopa kiusallaan. Tämä tuntui vain turhalta venyttämiseltä ja poikien kiertely ja kaartelu alkoi tökkiä välillä. Pojissa ei näy myöskään kirjan lopussa kovinkaan suurta kasvua, sillä kukaan ei tunnu oppivan mitään ja hahmot ovat yhtä jääräpäisiä kuten aiemminkin. Hahmot tuntuvatkin jäävän hyvin kaksiulotteiseksi Thomas itse on ihan ookoo hahmo ja oli virkistävää nähdä miespäähahmo nuorten dystopiassa. Melkein järjestäen sen paikan saavat nykyään vahvat tyttöhahmot. Valitettavasti Thomas ei ole kuitenkaan itse teoksen fiksuin lenkki, vaikka itse uskookin omaavansa poikkeuksellisen korkean AÖ-tason. Tämä ei kuitenkaan hänen käytöksessään, olemuksessaan tai Labyrintin arvoituksen ratkaisemisessa kovin helposti ilmene.

"Sitten ei muuta kuin juoksemaan."

Kirjan käännös on pääasiassa hyvää ja sulavaa, mutta auta armias kun pojat aukaisevat suunsa. Sanat kuin "klöntti" tai "nuija" tuntuivat vähän oudoilta ja särähtivät omaan korvaani joka kerta. Näiden sanojen lopullista merkitystäkään ei sen kummemmin kerrota, vaan se sivuutetaan yksiselitteisesti Aukion slangina. Tämän sen siitä saa, kun laitta murrosikäisiä poikia elämään keskenään.

Kokonaisuudessan kirja kuitenkin veti mukaansa ja kirjan yli 400 sivua luki ahnehtien. Kirjan tapahtumat soljuvat mukavasti eteenpäin, eikä kirja tunnu töksähetelvältä. Pienoinen pettymys oli, kun tarina tuntuu tässä vaiheessa niin yksiulotteiselta, sillä siitä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Kirjan lopetus oli kuitenkin sen verran kutkuttava, että se sai mut jo halajamaan seuraavaa osaa. Onneksi en ole katsonut kahta seuraavaa elokuvaa, enkä tule katsomaankaan ennen kuin olen kirjat lukenut. Ehkä pääsen seuraavassa osassa heittäytymään paremmin tarinaan mukaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Spefi-lukuhaaste: 10.    Spefikirja, josta on tehty elokuva
YA-lukuhaaste: Kirjasta on tullut/tulossa elokuva

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (Tulen ja jään laulu, #2)

Maineikas fantasiasarja jatkuu

Valkoinen korppi tuo viestin kesän päättymisestä. Talven varalle varustautuminen ei kuitenkaan ole Seitsemän kuningaskunnan asukkaiden suurin huolenaihe, sillä valtakunta on sisällissodan vallassa.

Valtaistuinpelin panokset kovenevat, ja häviäjiä on paljon. Aivan liian moni on kiinnostunut rautavaltaistuimesta, eikä ihmishenki ole paljonkaan arvoinen, kun kuninkaat ottavat toisistaan mittaa. ”Ellet kykene suojelemaan itseäsi, kuole ja väisty niiden tieltä, jotka siihen pystyvät. Tätä maailmaa hallitsevat terävät miekat ja vahvat käsivarret.”

Kuninkaiden koitos jatkaa kertomusta Starkin perheen vaiheista myllerryksen keskellä. Elämä on taistelua henkiin jäämisestä, mutta petosten ja koston kierteeseen kietoutuu myös tarinoita ystävyydestä, velvollisuudesta ja rakkaudesta.

____________________________________________________________________

Tulen ja Jään laulu-sarjan pariin tuli palattua melko pitkän tauon jälkeen, sillä luin ensimmäisen osan melkein vuosi sitten. Tosin sarjaa ei ihan pureksimatta niellä, sillä kirjat ovat niin tuhteja pakkauksia. Mua vähän hirvittikin tarttua tähän 800 sivuiseen järkäleeseen. Onneksi kuitenkin päätin heti kirjaa aloitellessani etten pidä kiirettä sen kanssa, sillä tiiviin ja pieni kirjaimisen opuksen lukeminen nopeasti ja pakolla olisi voinut aiheuttaa vuosisadan pahimman lukujumin. Kolmen viikon jälkeen oli Kuinkaiden koitos selätettynä ja pakko sanoa, että on aika voittajafiilis.

"Hän nuuhki puun kuorta, haistoi suden ja pojan, mutta sen takana oli muitakin tuoksuja, lämpimän maan rehevä tuoksu, kiven kova harmaa tuoksu ja jotakin muuta, jotakin kammottavaa. Kuolema, hän tiesi. Hän haistoi kuoleman." 

Kuten ensimmäisestäkin pidin myös tästä osasta melko paljon. Kirja ei ollut ehkä mielestäni niin koukuttava ja hyvä kuin ensimmäinen kirja, mutta se jatkaa Tulen ja Jään laulua erittäin ansiokkaasti. Toinen osan edetessä mukaan tulee lisää hahmoja, jotka sekoittavat valtakunnan soppaa ennestään. Juoni kuroutuu taas hämähäkin verkon lailla, jolloin tarina on täynnä mutkikkaita käänteitä ja panokset kovenevat koko ajan. Edellisen osan tapaan kuolemilta ei vältytä. Lukija saa koko ajan olla varpaillaan lempihahmonsa puolesta, sillä tässä pelissä ei ole sääntöjä ja kuka tahansa voi joutua matojen ruuaksi.  Maailman rikkaus ansaitsee myös hatunnoston. George R.R. Martin laajentaa ennestään laajakäsitteistä maailmaansa ja tuo siihen lisää mielenkiintoisia piirteitä.

Verrattuna kuitenkin edeltäjäänsä Kuninkaiden koitos on selvästi synkempi. Valtaistuinpelissä valtakunta oli vasta ajautumassa vaikeuksiin ja tapahtumat kehittyivät kohti vääjäämätöntä sekasortoa. Kuninkaiden koitoksessa ihmismielen järjettömyys on jo päässyt irti. Valtakunta on sisällissodan hajottama, ihmiset valitsevat puoliaan ja punovat juoniaan. Suurilta voitoilta ja suurilta häviöiltä ei voida välttyä kun liian monta ihmistä yrittää samalle valtaistuimelle (peräti kolme kuningasta ja yksi kuningatar).

"Harmaa mies," nainen sanoi. "Ei valkoinen eikä musta, vaan osin kumpaakin. Sellainenko te olette, ser Davos?"

"Entä jos olenkin? Minusta tuntuu, etä useimmat miehet ovat harmata."

"Jos puolet sipulista on mädästä musta, sipuli on mätä. Mies on joko hyvä tai paha." 

Kuninkaiden koitoksen loistavuudestaan huolimatta pidin kirjaa kuitenkin paikoitellen varsin tylsänä, eikä joidenkin hahmojen seuraaminen ollut yhtä mielenkiintoista kuin toisten. Esimerkiksi koin Theonin ja Tyrionin osuudet paljon mielekkäämäksi kuin Davosin ja Catelynin. Ja kuten ensmmäisenkin osan kohdalla tälläkin kertaa minua häiritsi hahmojen todella nuori ikä. Hahmot eivät tunnu tai kuulosta ikäisiltään vaan jopa 10 vuotta vanhemmilta.

Martinin tapa kuitenkin kertoa tarinaa eri hahmojen näkökulmasta tuo kuitenkin tarinaan enemmän syvyyttä. Asiat eivät osoittaudu niin mustavalkoisiksi kuin aluksi luulisi. Hahmoja kuitenkin oppii ymmärtämään aivan eri tavalla kuin tv-sarjan kautta ja heistä paljastuu uusiakin puoli, enkä pitänyt läheskään kaikista hahmoista kirjassa kuin sarjassa. Esim. pidin Renlystä tv-sarjassa todella paljon, mutta kirjan lukemisen jälkeen olisin halunnut vetää tätä (ja Stannista) korvasta sen takia miten tyhmiä ja jääräpäisiä aaseja he ovat.

"Jokainen ruohonkorsi oli kaiverettu smaragdista, jokainen vesipisara muuttunut timantiksi. Myös kukkasilla ja sienillä oli jääpeitteet. Jopa mutalätäköt hohtivat kiiltavan ruskeina."

Valitettavasti lukija tajuaa liiankin selväsi, että jos hahmot eivät uskoisi aina kunniaansa ja eivätkä olisi niin jääräpäisiä, niin koko verenvuodatus saataisiin lopetettua sormia napsauttamalla. Kai tämä on sitten tätä naisen logiikkaa, mutta itse voisin sanoa, että tämän sarjan miehet ovat yksejä ääliöitä. Kevyeksi lukemseksi kirja ei todellakaan sovi ja se vaatii lukijaltansa aikansa. Tätä kirjaa lukiessa siihen täytyy olla omanlaisensa fiilis. Kirja kuitenkin palkitsee lukijansa melko hyvin lopulta. Kirjan päätyttä jää vain tyhjä tunne, koska olet päättänyt yhden suurimmista matkoista. Game of Thrones faneille, samoin fantasian ystäville ehdoton. Herkkämahaiset... älkää vaivautuko.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Spefi-lukuhaaste: 37. Spefikirja, josta on tehty tv-sarja

Stephanie Garber: Caraval (Caraval, #1)

" TERVETULOA, TERVETULOA CARAVALIIN! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan.
Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä."

Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto.

Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren.

Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?"
_______________________________________________________________________

En aivan ehtinyt viime vuonna mukaan suurimman aallon harjalle, kun Caraval julkaistiin. Jäin sen sijaan hieman jälkeen sen nostattamasta suosiosta, mutta en toisaalta katunutkaan kun luin kirjan vasta viime vuoden lopussa. Kirjaa alootellessa mua vaivas ekaksi aivan järkyttävä alkukankeus, enkä tuntunut pääseväni kirjan sisälle ollenkaan. Mua jopa hieman harmitti ettei kirja tuntunut vievän mukanaan lainkaan ja vielä Caraval-pelin alkaessakin  asiat tuntuivat junnaavan paikoillaan. Alkukankeudesta kuitenkin päästyäni kirja osoittautuikin ihan kelpo teokseksi, vaikken pitänyt siitä niin paljon kuin luulin.

"... pieni puistikko päättyi nuhjuiseen, hiljaa pulpahtelevan suihkulähteeseen, jonka ruskeassa vedessä, likaisen altaan pohjalla, lojui jokunen surkea kolikko ja lasinappi. Scarlett ei ollut koskaan nähnyt niin surullista toivomuslähdettä."

Caravalin maailman kuva on mietitty todella tarkasti ja Stephanie Garberilla on selvästi ollut tarkka visio minkä varaan rakentaa värikästä ja sirkusmaista tarinaa. Kirjassa on jotain taianomaista ja lähimmäksi vertauskohteeksi voisi sanoa Liisaa Ihmemaassa. Kaikki tuntuu olevan Caravalissa hieman vinksin vonksin ja vähän heikun keikun. Kirja saa lukijansa melko vainoharhaiseksi, sillä Caravalissa ei voi olla koskaan varma mistään. Varsinkaan, kun kirjassa muistuteaan tasaisen väliajoin Caravalin petollisuudesta. Lopulta kyseenalaistin omia ajatuksianikin kirjaa lukiessa. Tarina saa lukijan Scarletin tavoin miettimään tosissaan, että mikä on silmälumetta ja mikä todellisuutta. Kirjan tarinaa vetääkin eteenpäin sen vahva juoni. Juonessa oli ripaus mystisyyttä, romantiikkaa ja vähän enemmän taikuutta, niin hyvää kuin sitä pahaakin. Pidin myös todella paljon Garberin tyylistä kirjoittaa, sillä hänen tapansa käyttää värejä kuvaamaan tunteita saa kirjan vivahtamaan erilaiselta, joka näkyy varsinkin päähahmo Scarletissa. Mahtaakohan kirjoittaja olla synesteetikko?

"Taivas oli musta, kuu jossain muualla, kun Scarlett astui ensi askeleensa Caravaliin. Vain jokunen kapinallinen tähti piti vahtia ja tarkkaili häntä ja Juliania..."

Garber kuitenkin uhraa ehkä liian paljon aikaa kuvailemaan pikkutarkasti ympäristöä, hahmoja tai jokaisen Scarletin käyttämän puvun yksityiskohtaa. Toisaalta taas tämä luo juuri sen taianomaisen tunnelman kirjaan, kun pystyin kuvittelemaan tarkasti tarinan tapahtumia. Jäin kuitenkin kaipaamaan sitä, että kirjassa olisi tapahtunut enemmän. Loppua kohti kirja paranee huomattavasti, mutta loppuhuipennus sai tarinan lässähtämään pahemman kerran. Pidin Caravalista juuri sen yllättävien ja jännittävien juonenkäänteiden takia, mutta tarinan loppuun tykytetään ehkä hieman liian monta tapahtumaa kerralla ja se jää vähän turhan tiiviiksi. Jaaaa, enkä pitänyt siitä viimeisestä juonenkäänteestä, sillä se tuntui pyyhkäisevän kaikki tärkeät kirjan tapahtumat maton alle, jolloin Scarletin ponnistelut tuntuivat turhilat - vaikkeivat ne olleetkaan.

Siirrytään sitten puhumaan hieman kirjan hahmoista. Kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja varsinkin kirjan pääpahis tuntui tosi hyvältä ja inhottavalta. Onkin vähän siis sääli, että näin hyvin kirjoitetut hahmot jäävät kuitenkin pahasti kirjan vahvan juonen alle. Enkä voi sanoa että pidin päähahmostakaan. Scarlet on vaan mulle liian naiivi ja nyhverö hahmo. Hänessä tapahtuu onneksi kuitenkin kehitystä kirjan lopussa, jolloin hän uskaltaa jo toimia ja hänestä löytyy sisäistä tulta. Muut hahmot jäivät taas melko tuntemattomiksi. Olisin halunnut oppia enemmän Donatellasta sekä Julianista, varsinkin ihanan tulisesta Julianista. Kirjan lopetus antaa kuitenkin toivoa jatkosta, joten saa nähdä saammeko lukea nuorten seikkailusta vielä tulevaisuudessakin.

"Caravalissa yksikin sekunti tuntui yltäkylläisemmältä kuin muualla, kuin hetki juuri ennen auringonlaskua, kun kaikki taivaan värit sulautuvat magiaksi."

Loppujen lopuksi Caraval ei ollut aivan sitä mitä siltä odotin. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä se on hyvä kirja ja ymmärrän miksi porukka tykkää siitä niin paljon. Kirjan tarinassa on taikaa ja se sisältää paljon mielenkiintoisia paikkoja, hahmoja ja juonenkäänteitä. Mutta jotenkin kirja ei vienyt sydäntäni eikä imenyt mukaansa. Jäin kaipaamaan jotain, joka olisi saanut minut huokaisemaan ihastuksesta. Kuitenkin kirja on ollut melko suosittu ja sen elokuvaoikeudetkin on jo ostettu. Caravalin tarina saattaisikin ehkä upota paremmin elokuvana koska visuaalisesti siitä saisi varmasti todella näyttävän oikean elokuvan tekijän käsissä. Olisin niin toivonut, että olisin pitänyt kirjasta enemmän kuin lopuksi pidin, mutta välillä vain käy näin.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Hirviö ilmestyy paikalle keskiyön jälkeen. Siitä tulee Conorin ystävä ja se kertoo Conorille kolme tarinaa - sillä tarinat ovat hurjinta mitä on! Mutta pystyykö hirviö parantamaan Conorin äidin?

Patrick Ness punoo riipaisevan ja jännittävän tarinan 13-vuotiaasta pojasta, joka saa avukseen hirviön, kun äiti sairastuu syöpään. Jim Kayn hienosti kuvittama teos on yhtä aikaa monikerroksinen satu, hurja seikkailu ja henkeäsalpaava romaani. Se antaa voimia jokaiselle, joka on kokenut läheisen sairastumisen tai menetyksen. Hirviön kutsu on mestariteos, joka puhuttelee monenikäisiä lukijoita ja jota lukee henkeään pidättäen: kuinka tarinassa käy?

_____________________________________________________________________

Törmäsin Hirviön kutsuun vahingossa, sillä sen nimi osui silmiini sattumalta kirjaston kirjavinkit-taululta. Joku oli kehunut kirjaa uskomattoman toden tuntuiseksi sekä erilaiseksi. Halusin siis luonnollisesti ottaa selvää kirjasta, joten se päätyi lainapinoon. Epäröin kuitenkin kauan aikaaa kirjan kanssa, sillä se on osaksi kuvitettu enkä enää nykyään lue kauheammin kuvitettuja kirjoja. Nappasin kirjan kuitenkin loppukesästä Lapin reissulle mukaan, jonka aikana suorastaan ahmin kirjan.

"Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi. Tarinat vainoavat , purevat ja polttavat"

Kirjan tarinan on alunperin keksinyt Siobhan Dowd, joka ei kuitenkaan koskaan saanut kirjaa valmiiksi, sillä hän kuoli syöpään sitä ennen. Patrick Ness jatkoi hänen työtään yhdessä kuvittaja Jim Kayn kanssa, joka on tehnyt kirjan kuvat. Jotenkin on musertavaa lukea kirjaa, jota sen tarinan keksijä ei koskaan päässyt näkemään. Sen mitä olen myös Dowdista lukenut, niin olen ymmärtänyt hänen oleen arvostettu kirjailija. En siis ihmettele, että hänen saappaisiinsa astuminen tuntui vaikealta Nessille. Voin kuitenkin sanoa, ettei Ness ole ainakaan hallaa tehnyt tarinalle.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias Conor, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. Kirjaa on kiinnostavaa lukea, sillä tarina kerrotaan käytännössä Conorin ajatusten kautta. Tekstistä lukija huomaa pojan jokaisen mielenalan muutoksen ja tämän päänsisäiseen maailmaan oli erittäin helppo nähdä. Kirja on myös kirjoitettu vihjailevasti ja kiertoilmauksia käyttäen eikä mitään, varsinkaan vakavia asioita ilmaista suoraan. Jotkin asiat lukijan on tulkittava rivien välistä, mutta kirja ei kuitenkaan tee tulkitsemista liian vaikeaa. Tämä kerrontatyyli tekee tarinasta kiinnostavan ja jännittävän, eikä sen lukeminen käy pitkäveteiseksi. Tarinaa tasapainotellaan myös loistavasti todellisen maailman sekä tarinoiden välillä. Tarina on kirjoitettu niin nerokkaasti, että välillä oli vaikea hahmottaa mitkä asiat tapahtuivat oikeasti ja mitkä Conorin päässä. Kirjassa melkein mikä vaan tuntuu todelliselta, jolloin todellisuuden ja tarinan raja häälyy kutkuttavan epämiellyttävästi lukijan ympärillä. Pidin myös hirviön kertomista tarinoista ja niiden opetuksista.

"Conor katsoi maahan, sitten kuuhun, kaikkialle paitsi hirviön silmiin. Painajaisien tunnelma alkoi paisua hänessä, se muutti kaikki pimeydeksi, sai kaiken tuntumaan raskaalta ja mahdottomalta, aivan kuin häntä olisi käsketty nostamaan vuori paljain käsin ja kielletty lähtemästä mihinkään ennen kuin tehtävä oli suoritettu."

Kirjan teemat ovat erittäin raskaita, sillä se käsittelee niin lähimmäisen menettämistä, ahdistusta, kiusaamista kuin myös masennusta. Tarina ja kuten myös Conorin hahmo kiteytyvät näihin asioihin.  Tarina ei ole mikään hyvän mielen aiheuttaja, vaan se käy sivu sivulta painostavammaksi ja ahdistavammaksi. Välillä tarinan jännite kasvoi niin suureksi, että sen paineen tunsi koko kehossa. Jim Kayn upeat piirokset vielä vahvistavat tunnelmaa ja saavat lumoutumaan tarinaan vielä enemmän. Kirjan negatiivinen kerronta ja päähahmon epätoivo värittävät tarinaa ja tekevät siitä todella intensiivisen. Onkin uskomatonta, että vain vähän yli 200 sivuun on saatu sisällytettyä niin paljon sisältöä ja tapahtumia. Tosin itseäni jäi vähän häiritsemään kirjoittajan tapa jättää asioita ilmaan. Toisaalta tämä oli hienoa, sillä tapahtumille sai itse keksiä lopun, mutta taas toisaalta olisin halunut edes joihinkin asioihin kunnollisen lopun. Muille hahmoille ei myöskään oltu annettu tilaa ja nämä jäävätkin vain ontoiksi yhden hetken tapauksiksi. Tarina kerrotaan tosin Conorin silmien kautta, joten tarina keskittyy hänen itseensä jolloin sivuhahmot eivät omaa samanalaista tarkoitusta. Conorin itsensä henkinen kasvu oli todella huomattavaa ja

"Hirviö tuli heti keskiyön jälkeen. Niin kuin niillä on tapana"

En oikeastaan tiedä mikä tekee tästä kirjasta ja sen tarinasta niin upean. Onko se sen kantavat ja nykyäänkn koskettavat teemat, sen henkistä kasvua ja koko tunneskaalan kokeva päähahmo vaiko toivottomuus? Itse koen, että sen taika piilee siinä, että se saa ajattelemaan. Mulle ainakin kävi kirjan lukemisen jälkeen niin, että laskin kirjan syliini ja aloin tosissani miettimään asioita; elämääni, tulevaisuuttani, perhettäni, menettämistä ja sitä kuinka todellinen kirjan tarina on. Kirjassa tapahtuvia asioita tapahtuu tosi elämässä ja useammat yhdelle ihmisille, kuten kirjassa Conorille. Kaikilla ei ole ystäviä tai turvaa joiden luokse voisi hakeutua turvattomalla hetkellä. Mielestäni kirja myös opettaa sen, että asioista pitää pystyä ja saada puhua, myöskin niistä rankimmista ja pelottavimmista. Muuten se pieni klöntti sisällämme voi kasvaa niin isoksi, että sitä muotoutuu hirviö. Hirviön kutsu on kaikessa yksinkerrattomuudessaan todella yksinkertainen. Se puhuttelee varmasti monen ikäisiä ihmisiä, kaikkia hieman eri tavoin. 15 vuotias saattaa löytää siitä aivan erilaisia asioita kuin 30 vuotias. Siksi tämän kirjan tarina on niin koskettava ja puhutteleva. Olen kiitollinen Patrick Nessille, joka uskalsi ottaa tämän kirjan kirjoittaakseen.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:

Helmet 2017: 22. Kuvitettu kirja

Adventures in Down Under and Beyond: 32. Kirja, jonka henkilöihin liittyy huomattavaa henkistä kasvua

P.C.& Kristin Cast: Piinattu (Yön talo, #4)

Ystävät ovat kääntäneet selkänsä Zoey Redbirdille, koska tämä on salannut heiltä asioita ja sählännyt poikien kanssa. Kaiken takana on pahantahtoinen voima, joka käyttää nuoria vampyyritulokkaita hyväkseen kuin tahdottomia marionetteja. Pimeys tuntuu sikiävän linnunhahmoisia paholaisia. Zoey tuntee itsensä avuttomammaksi kuin koskaan. Mutta Jumalatar Nyksin valittuna hänen täytyy nousta kohtaamaan vastustajansa. Näyt ovat kertoneet tulevaisuudesta täynnä tuhoa, sotaa ja kuolemaa, ja Zoey on ainoa, joka voi estää näkyjen toteutumisen.

______________________________________________________________

Jokin P.C ja Kristin Castin kirjasarjassa jaksaa kiehtoa, kun jaksoin edetä seuraavaan osaan Valitun tuoman pettymyksen jälkeen. En kuitenkaan kauhean innoissani lähtenyt lukemaan Piinattua, sillä pelkäsin sen olevan yhtä tönkkö kuin edeltäjänsäkin. Tällä kertaa en kuitenkaan joutunut pettymään, sillä Piinattu oli itseasiassa ihan hyvä kirja. Tarina tuntuu etenevän johonkin suuntaan vihdoin ja viimein ja kirja olikin melko vauhdikasta luettavaa. Kirjassa tapahtuu koko ajan jotain ja juoni muuttuu erittäin tapahtumarikaaksi verrattuna vaikka aiempiin osiin. Kirja kertoo paljon uusia ja mielenkiintoisia seikkoja sekä taustoja, jotka elävöittävät tarinan kulkua ja syventävät hieman sarjan maailmaa. Kirjan lopetus oli myös yllättävä ja mukavan tuore tuulahdus sarjaan, sillä kolmen osan jälkeen sarja alkoi pikku hiljaa maistumaan puulta.

Zoeykaan ei ole tässä osassa aivan järjetön tytön heitukka, vaan tuntuu kehittyvän paremmaksi hahmoksi tarinan aikana. Hän oppii myös monia asioita tarinan aikana, kuten kuuntelemaan muita sekä ottamaan vastuun teoistaan. Yön talo -sarjassa minua viehättää kirjojen helppolukuisuus sekä suhteellinen yksinkertaisuus. Piinatun sai luettua läpi nopeasti, eikä kirjoittajien kirjoittamistyylissäkään ole mitään vikaa. Kirja oli mukavan kevyttä luettavaa ja välillä on mukavan palata tällaisten "yksinkertaisten" tarinoiden pariin. Okei, vaadin kirjoiltani nykyään enemmän kuin viisi vuotta sitten ja monikerroksiset tarinat kutkuttavat makunystyröitäni enemmän, kuin suoraviivaiset teini-ikäisille suunnatut kirjat. Tämän tyyppisillä kirjoilla on kuitenkin aina paikka lukupöydälläni, sillä ne piristävät mieltä raskaiden kirjojen jälkeen.

Piinattu on kaikessa yksinkertaisuudessaan mukavan piristys sarjaan sekä oikein viihdyttävä teos. Kirja nosti sarjan tarinan seuraavalle tasolle ja tulevat tapahtumat voivat ollakin erittäin mielenkiintoisia. Jos kaipaa helppoa ja kevyttä lukemista, niin Yön talon kirjoihin kannattaa tarttua. Juonen yksikertaisuuskaan ei haittaa, jos tarinan mukaan uskaltaa heittäytyä. Odotan jo miten seuraava osa tulee täydentämään tarinaa ja pitääkö sarja rakentamansa maailman ja juonen kasassa loppuun asti.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Siri Pettersen: Mätä (Korpinkehät, #2)

Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.

Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.

Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet.

Hirka on joutunut kuolevaan maailmaan, kamppailuun saalistajiensa ja kuolleena syntyneiden kanssa. Maailmaan, jossa hän antaisi mitä vain nähdäkseen jälleen ystävänsä Rimen. Mutta eloonjäämisestä taisteleminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun Hirka ymmärtää kuka hän todellisuudessa on.

Tuhannen vuoden ajan mädän lähde on tahtonut päästä vapauteen. Sen vapauden vain Hirka pystyy tarjoamaan.

_______________________________________________________________

Odotin Korpinkehät-sarjan toisen osan lukemista todella paljon, sillä ensimmäinen osa oli aivan loistava. Mätä tosin ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle. Hirka on nyt joutunut lähtemään Rimen luota ja Yminmaasta toiseen maailmaan, omiensa luo. Omaksi yllätykseksini tämä toinen maailma osoittautuikin meidän, ihmisten maailmaksi. En ensin tiennyt miten suhtautua tähän muutokseen, sillä ensimmäisen osan paras asia oli juuri Siri Pettersenin luoma maailma. Pelkäsinkin, että osittainen siirtyminen nykymaailmaan latistaisi tarinan hohtoa. Ja sitähän se hieman tekikin, sillä omaperäisen ja ihmeellisen Yminmaan jälkeen Englanti tuntuu perinteiseltä ja jopa tylsältä miljööltä. Kun alkupettymyksestä selviää ja tarina pääsee vauhtiin, kerronta imee kuitenkin jälleen kerran mukaansa. Tässä auttaa se, että Pettersenillä on loistavat kirjoitustaidot, joiden ansioista lukeminen ei muuttunut tylsäksi. Hän ei myöskään kirjoita ihmiskunnasta eikä meidän maailmastamme tavalliseen tapaan. Rivien välistä voi myös hyvin lukea kirjailijan kannanottoa ihmisten toimintaa maapalloa kohtaan ja kuinka me hitaasti tapamme oman maailmamme. 

”Perilliset? Ei enää ole mitään perillisiä. Kukaan ei enää tule perimään tuolia. Ei koskaan. Yksitoista valtakuntaa tulevat valitsemaan omat edustajansa, ja tämä sukujen Neuvosto tulee kuolemaan. Olen viimeinen perillinen, jonka maailma tulee näkemään."

Minua kuitenkin jäi edelleen harmittamaan miljöön vaihtuminen osittain Yorkiin, sillä "uusi" maailma on liian tuttu lukijalle, eikä Pettersenin paikallistuntemus pääse todellisuuden maailmassa lainkaan samalle tasolle kuin fantasiamaailmassa. Hyppely Euroopan kaupungista toiseen on ajoittain häiritsevää ja itselläni oli ainakin välillä vaikeuksia pysyä kärryillä hahmojen sen hetkisestä olinpaikasta. Toivonkin, että kolmas kirja esittelee vielä kolmannen, tällä kertaa kirjailijan mielikuvitukseen pohjautuvan maailman. Eikä mitään tavallisia Yorkin katuja.

Itse Mädän tarina on yhtä synkkä ja ahdistavan piinaava kuin Odininlapsenkin. Kirjaa lukiessa oikein tunsin kuinka ahdistunut ja yksinäinen Hirka on, ja kuinka paljon tämä joutuu kamppailemaan uudessa elinympäristössä, jossa ei tunne ketään ja jossa tavat ovat outoja. Kuolemanpelko ja kostonhimo ovatkin aina läsnä molempien henkilöhahmojen elämässä. Iloisia tai onnellisia hetkiä ei juuri tässäkään kirjassa ole. Paikoin olisinkin kaivannut jotain kevyempää tai jotain piristävämpää hetkeä tasapainottamaan tarinan synkkyyttä. Vaikka Pettersen tuokin tarinaan mukaan lisää sivuhahmoja on tarinan pääpaino silti Hirkassa ja Rimessä. Oman paikan löytäminen ja vierauden tunne ohjaa molempia henkilöhahmoja eteenpäin. Ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä, etteivät henkilöhahmot anna koskaan periksi vaan jatkavat päättäväisesti eteenpäin kompastelusta ja vastustelusta huolimatta. Hirkan hahmo kehittyykin toisen osan aikana monta astetta, sillä tämä tajuaa uusia asioita itsestään sekä oppii uusia taitoja.

"Täällä ei poltettu ihmisiä. Heidät vain haudattiin ja jätettiin mätänemään. Se ei ollut oikein. Vain murhaajat tekivät sellaista. Täällä se ei vaivannut ketään. 

Hirka oli kysynyt, eikö täällä koskaan syötetty kuolleita korpeille, mutta sekin oli yksi monista asioista, joita hän ei enää kysyisi."

Mätä antaa moniin Odininlapsen jättämiin kysymyksiin kuitenkin vastauksia, ja varsinkin maailmassa vallitsevaa magiakäsitettä päästään avaamaan vähän enemmän. Joihinkin asioihin jätettiin vielä kuitenkin vastaamatta ja kysymyksiä riittää vielä kolmanteenkin osaan asti. Kirjan käänteet ovat ensimmäisen osan tapaan kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavia. Erityistä kiitosta tulee antaa myös siitä, miten fantasialle perinteiset hyvyyden ja pahuuden elementit on onnistuttu kietomaan toisiinsa samoissa henkilöhahmoissa: kaikilla on motiivinsa, kukaan tekee harvoin tyhjän päiten mitään, moni haluaa valtaa, mutta kukaan ei ole täysin tuhovimmainen tai päämäärättömän mustavalkoinen. Tämä tekee varsinkin Rimen hahmosta kiinnostavan. 

Vaikka Mätä nyt ei ollutkaan yhtä hätkähdyttävä lukukokemus kuin Odininlapsi, oli se silti kaiken ajan arvoinen. Se sisältää monia väliosan kauneusvirheitä, ja kirja on erittäin tapahtumarikas. Olemattomista hengähdystauoista huolimatta kirja on kutkuttava, eikä sitä tohdi laskea käsistään ennen viimeistä sivua. Saa nähdä mitä Pettersen on keksinyt kolmannessa osassa lukijoiden viihdykkeeksi. 

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸