Maria V. Snyder: Myrkyn oppitunnit (Yelena Zaltana, #1)

Yelena koulutetaan maistajaksi suojelemaan Komentajaa myrkyttämiseltä. Valek, Komentajan päävakooja, kouluttaa Yelenan, joka ei olekaan ihan tavallinen maistaja. Hän on orpokodin kasvatti, rajan toiselta puolelta, murhan tunnustanut nainen, jolla on akrobaattisia ja yliluonnollisia taitoja. Sitia ja Ixia ovat kaksi valtakuntaa, joiden välinen raja on tarkoin vartioitu. Valek on uskollinen komentajalleen, mutta onko hän uskollinen teloitusmääräykselle, joka Yelenalle langetetaan? Voiko rakkauden lupaus voittaa kuolemantuomion käskyt?
____________________________________________________________________

Löysin tieni Myrkyn oppituntien pariin jonkun blogin kautta, mutta enää en saa päähäni mistä blogista sen satuin bongasin. Mua viehätytti varsinkin kirjan tarina, sillä en ainakaan muistaisi lukeneen aiemmin samankaltaista teosta. En kuitenkaan lähtenyt millään suurella innolla lukemaan kirjaa, joka johtikin siihen että jätin kirjan hautumaan vähäksi aikaa. Huhtikuussa jatkoin taas kirjan parissa. Onneksi jatkoin kirjan lukemista, sillä Myrkyn oppitunnit osoittautui erittäin maukkaaksi teokseksi.

"Sinä kuitenkin pääsit aivan iholleni tunkeuduit suoniini ja kaappasit sydämeni." (s. 366)

Alun alkaen mua veti puoleensa kirjan tarina ja ennen kaikkea se, kuinka tarina käsittelee myrkkyjä teemanaan. Se tuntui heti raikkaalta tuulahdukselta vampyyrien ja muiden ihmispetojen rinnalla. Kirjan alkuasetelma on alusta asti mielenkiintoinen ja kutkuttava, kun päähahmo osoittautuu kuolemaan tuomituksi murhasta. Tuomion takana oleva teko antaa aluksi ymmärtää, että Yelena on rangaistuksensa ansainnut. Mutta tarinan edetessä Yelenasta ja tämän menneisyydestä saadaan selville asioita, jotka asettavatkin tapahtumat täysin eri valoon. Yelena on kuitenkin tuomittu kuolemaan hirttämällä ja vuoden vankeudessa olemisen jälkeen koittaa tuomion täytäntöönpanon aika. Yelenaa ei kuitenkaan hirtetä, vaan tämä saa ennenkuulumattoman tarjouksen Valek nimiseltä päävakoojalta. Hänen täytyisi toimia Komentajan maistajana, jolloin häntä ei hirettäisikään.

Myönnettäköön että olin alusta asti täysin koukussa kirjan tarinaan. Näiden asioiden lisäksi tarinassa on lisäksi monia muita käänteitä ja mielenkiintoisia elementtejä, jotka mutkistavat tapahtumia ennestään. Myrkyn oppituntien maailma ei ole täysin mustavalkoinen, ja kirja esittelee sekä hahmoja että tapahtumia monesta näkökulmasta. Kaikelle löytyy aina kolikon kääntöpuoli, kuten esimerkiksi vaikka Yelena pelastui hirttämiseltä, niin voi kuolema kohdata jo seuraavan suupalan aikana. Tarina kasvaa alkuasetelmastaan huimasti, jonka mukana myös Yelena ja Valek kehittyvät. Kirjan sisältämät juonenkäänteet olivat myös hyvinkin yllättäviä. Kirjan tarina on itse hyvin raastava. Jotenkin huomasin ajattelevani lukiessani Maria Turtchaninoffin Naondelia, sillä myöskin Myrkyn oppitunneissa käsitellään hyvin raskaita asioita. Se ei ole mikään iltasatu, vaan raaka, kova ja okainen selvitymistarina henkiin jäämisestä.

"Olin jäänyt orvoksi. Minua oli kidutettu. Minut oli myrkytetty. Minut oli kirottu taikavoimilla. Luettelo piteni päivä päivältä." (s. 151)

Mielenkiintoisinta onkin seurata miten Yelena muotoutuu työhönsä maistajan, miten hän kehittyy siinä ja miten se vaikuttaa häneen henkisesti. Pelastuksesta seuraama alkuhelpotuksen jälkeen iskee kuitenkin todellisuus taas vasten kasvoja, kun Yelenalle selviää mitä maistajan virka todellisuudessa tarkoittaa. Lisäksi taustalla kummittelee koko ajan pelko Yelenan murhaaman miehen isän puolelta. Yelena itse on todella mielenkiintoinen hahmo seurata, sillä hänen jokaista tuntemustaan kuvataan jatkuvasti, jolloin lukijana pystyy helposti seuraamaan miten tämä reagoi asioihin. Yelena tuntuukin reagoivat tapahtumiin aidosti, juuri niin kuin todellisuudessakin ihminen reagoisi. Hän joutuu kokemaan lähes koko tunneskaalan aina onnesta syvään pettymykseen. Hänen kehitystään on myös hienoa seurata, sillä hän muuttuu huimasti kohtaloonsa alistuneesta tyrmän rotasta vahvaksi ja määrätietoiseksi naishahmoksi. Muutkaan hahmot eivät jää Yelenanan varjoon, sillä kirja on täynnä aivan ihania hahmoja. Varsinkin Ari ja Janco olivat aivan upea kaksikko ja tykästyin näihin kahteen todella paljon. Myöskin Valek osoittautui yllättävän hyväksi hahmoksi, vaikkakin hänelle lämpenin  hitaasti.

"Taivaan värit mustuttivat tärveltyä maalausta, jonka päälle pikkulapsi olisi kaatanut vettä." (s.40)

Ja tietenkin tarinassa on mukana ripaus rakkauttakin. Myrkyn oppitunneissa rakkaus ei tosin kuitenkaan nouse pääosaan, vaan tarina keskittyy enemmän Yelenaan, tämän kehitykseen, myrkkyihin, salaliittoihin ja yliluonnollisiin kykyihin. Rakkaus nousee kehään vasta kirjan loppupuolella, vaikka tarinassa siitä ehdittiin vaivihkaa vihjaamaan aina välillä. Pidin todella paljon tästä, sillä Maria Snyder oli tällöin keskittynyt tarinan oleellisiin asioihin eikä tarina ruvennut polkemaan paikalleen. Pidin myös todella paljon siitä kuinka suuri osa myrkyillä oli tarinassa, sillä sen aikana ehditään perehtymään moniin myrkkyihin sekä niiden ominaisuuksiin.

Onko siis ylläty, että luin kirjan melkein yhdessä päivässä? Tätä kirjaa ei vain voi laskea käsistään, sillä sen suorastaan ahmii jännittävien juonenkäänteiden siivittäessä hahmoja eteepäin. On mielestäni sääli ettei kirja ole sen kummemin saanut huomiota osakseen, sillä Myrkyn oppitunnit on todella taidokas teos. Ilmeisesti sen tuntemattomuus kattaa läpi Suomen, sillä kolmatta osaa ei olla käännetty suomeksi lainkaan. Varasin kuitenkin toisen osan jo kirjastosta ja nyt sormeni kihelmnöivät päästä käsiksi siihen. Ensimmäinen osa antoi kuitenkin vihiä, ettei kaikkia kauhea ole takanpäin ja suurimmat koetukset saattavat olla vielä edessäpäin.

"Taistelkaamme rinnakkain ikuiset ystävät!" (s. 390)

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 33. Selviytymistarina
Spefi-lukuhaaste: 36. Spefikirja, jossa ruoka on suuressa osassa
YA-lukuhaaste: Kirjablogista bongattu kirja

Becca Fitzpatrick: Hiljaisuus (Langennut enkeli, #3)

Sekava Nora herää keskellä yötä Coldwaterin hautausmaalla eikä tiedä, kuinka on joutunut sinne. Pian käy ilmi, että hän on ollut kateissa yli kolme kuukautta ilman ainuttakaan muistikuvaa tuosta ajasta. Missä Nora on ollut ja mitä hänelle on tapahtunut?Huolestuttavinta tilanteessa on, että Nora ei vaikuta muistavan edes Patchia. Eikä kukaan tunnu haluavan muuttaa asiaa. Onko Mustalla Kädellä jotain tekemistä Patchin katoamisen kanssa - ja kuka nyt pystyy suojelemaan Noraa viholliselta, jota hän ei enää itse tunne eikä muista?
______________________________________________________________________

Luin tämän kirjan viime vuoden loppupuolella ja sen postaus jäi myös roikkumaan pidemmäksi aikaa. Onneksi olin ehtinyt kirjoitella hieman ajatuksiani muistiin, niin en joudu aivan ulkoa kaikkia asioita kirjoittamaan. Hiljaisuus on Langennut enkeli-sarjan toiseksi viimeinen osa. Olen yllättävän hyvin saanut tasaiseen tahtiin luettua tämän sarjan kirjoja, sillä olen lukenut kolme enimmäistä osaa vajaassa vuodessa. Kysehän ei ole ollut lähinnä siitä, että kirjasarja olisi ollut kovin yllättävä tai erikoinen, vaan pikemminkin siitä että nämä kirjat vain jaksvat vetää puoleensa. Mutta siis anyway Hiljaisuus  jatkaa hyvin paljon samoilla jäljillä kuin kaksi ensimmäistäkin kirjaa. Nora ja Patch kohtaavat taas uusia sekä vanhoja vihollisia ja heidän rakkauteensa tulee muutama lisämutka matkaan.

"Kylmä, kova, kipu. Kylmä, kova, kipu"

Kirjasarjan muiden osien lukemisesta oli kuitenkin vierähtänyt jo jonkin verran aikaa, niin olin aluksi vähän hukassa tapahtumien suhteen. Kuka nyt oli taas kukin ja mikä kaikkien hahmojen merkitys oli. Onneksi pääsin taas kärryille pienen hetken jälkeen.  Valitettavasti kirja on vähän yllätyksetön ja suurimman osan tapahtumista pystyy arvaamaan jo ennalta. Myöskään muistinmentyksen käyttäminen ei ole mikään uusi juttu. Totta puhuakseni fiilikseni olivat aika plääh, kun huomasin kliseisen muistinmenetyskikan. En pitänyt siitä, koska ajattelin tarinan jäävän jälleen junnaamaan paikoilleen, kun kaikki joudutaan käymään kertaalleen läpi ja selittämään uudemman kerran. Kaiken muun lisäksi se toisi jälleen yhden turhan taka-askeleen Patchin ja Noran suhteeseen. Myös pelkäsin sitä, että kuinka ärsyttäväksi haahuiluksi homma voi edetä, kun lukija itse on kartalla koko ajan, mutta päähahmo ei. Okei käyhän Noran muistamattomuus jo välillä tympäiseväksi, mutta olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt miten hyvin juoni kulki eteenpäin ja kuinka Nora kerrankin käytti maalaisjärkeään.

"Sinisenmustassa sumussa häämötti kapeita kiviä. Oudon, pysähtyneen hetken ajan ne toivat mieleen vinot hampaat, sitten näin, mitä ne oikeasti olivat. Hautakiviä!"

Nora itse on nyt sama typerä itsensä, jonka ajatuksiin mahtuvat vain hormoonit ja poikien märkien paitojen tuijottelu. Norasta selviää kuitenkin jälleen kerran mielenkiintoisia seikkoja ja on hänessä nähtävissä myös pientä kehitystäkin. Patch ei taas muutu juuri ollenkaan. Paitsi ehkä hän uskaltaa osoittaa hieman avoimemmin tunteitaan Noraa kohtaan. Ihanaksi valopilkuksi nousi kuitenkin Scott, joka on mielestäni sympaattisin hahmo koko sarjassa.

Vaikka kirja ei lyönyt allikalla ja se oli pääosin ennalta-arvattava, niin osasi se silti napata mukaansa. Kirjan lopetus oli myös mielenkiintoinen ja jätti asioita mukavasti auki viimeistä osaa varten. Tähän asti Becca Fitzpatrick on heitellyt lukijaansa sekä ylä- että alamäkiin, suoden ihania että tympäiseviä hetkiä. Nähtäväksi jää miten päätösosa hoitaa tonttinsa, ja saako Noran ja Patchin rakkaustarina onnellisen lopun.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Langennut enkeli #2)

"Nora ja Patch saivat toisensa, mutta kestääkö heidän rakkautensa myös arjen paineiden keskellä? Vaikka Noran olisi pitänyt tietää, että suhde suojelusenkelinä toimivan nuorukaisen kanssa ei ole helpoimmasta päästä, tulevat seurustelun  haasteet hänelle yllätyksenä. Patch ei lukeudu Noran suojelunhaluisen äidin suosikkeihin, ja kapulaa rattaisiin heittävät myös nuorukaista valvovat arkkienekelit. Nora ei pääse eroon tunteestaan, että Patch salaa häneltä asioita, ja huomaa epäilevänsä tämän tunteiden syvyyttä."

"Kaikki varoittivat minua. He sanoivat, että minä olin vain yksi päänahka vyöllesi, ja sinä häipyisit sillä sekunnilla, jolloin rakastuisin sinuun. Minuun on saatava tietää etteivät he olleet oikeassa."

Lisää epäluuloja herättää Patchin outo ja äkillinen kiinnostus sietämätöntä Marcieta kohtaan - asia, jota yhä etäisemmäksi muuttuva poika ei suostu selittämään. Samalla kun erimielidyydet uhkaavat erottaa parin lopullisesti, kasvaa Noran kiinnostus oman menneisyytensä mysteereihin: mitä tarkkaan ottaen tapahtui Noran isälle? Ja onko asialla mitään tekemistä sen kanssa, että Noran suonissa virtaa langenneen enkelin veri?"


Ekan osan lukemisesta on ehtinytkin vierähtää useampi kuukausi aikaa ja sain aikaiseksi lukea Riitasoinnun vasta nyt. Lukulistalla se oli ehtinyt keikkua jo jonkin aikaa. Mutta juoneen onneksi pääsi takaisin mukaan melko nopeasti pienen herättelyn jälkeen. Tämä toinen osa ei kuitenkaan mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle kuin edeltäjänsä. Kiinnostavia elementtejä oli viljelty oikein mukavasti ja mukaan tulleet uudet hahmotkin elävöittivät tarinaa mukavasti. Noran isän todellinen kohtalo, Noran itsensä alkuperä sekä uusi tuttavuus Scott olivat mielestäni sarjan onnistuneimpia juonen palasia, vaikka kaikkia ei saatukaan vielä aivan kunnolla pakettiin. Noran ja Patchin romanssi on kuitenkin edelleen pääosassa, mutta siitä saatavaa potentiaalia ei käytetty kunnolla. Ja suurin ongelma tässä oli Nora!

Noran hahmossa on ollut ensimmäisestä kirjasta lähtien ongelmana tämän impulsiivisuus ja se ettei tämä tunnu kuuntelevan muita. Oli tajuton sääli, että valehtelematta puolet kirjasta käytettiin siihen, kun Nora ei suostunut kuuntelemaan Patchia tai, kun tämä rypee itsesäälissä ja syyttelee Patchia tai, kun tämä stalkkaa Patchia. Juoni kärsikin mielestäni epätasaisuudesta eikä se tuntunut ehjältä teokselta. Nora itse ei tuntunut tekevän mitään muuta koko kirja aikana kuin ajattelevan Patchia ja kuinka hän haluaisi sopia heidän riitansa, mutta ei vain ylpeydeltään pysty. Tämä hokee koko ajan olevansa itsenäinen ja pystyy pärjäämään ilman Patchia mutta joutuu taas lopulta tämä pelastamaksi. Lisäksi tähän se, että Noran lapsellinen toiminta saada Patch mustasukkaiseksi ja olla kuuntelematta tämän varoituksia oli todella naurettavaa. Olin lyömässä itseäni otsaan moneen kertaan lukiessani kuinka lähes jokaisessa kappaleessa Noran tuuliviiriasenne pääsi valloilleen ja tämä teki taas jälleen kerran jotain tyhmää. Pahintahan tässä on, että Noran naiivius ja typeryys saattoivat kaikki hänen ympärillään olevat vaaraan. Tuntui myös vähän typerältä, että Nora sattui vain olemaan menossa bileisiin tai jonnekin muualle missä Patchkin sattumoisin oli. Kellään ei ole sellaista tuuria taikka epäonnea!

Välillä en taas ymmärtänyt Patchia sen takia, että miten tämä sieti Noraa. Tosin Patch olisi voinut hahmona tehdä enemmän. Vaikka Riitasointu on rakkaustarina ja rakkaudessa kohdataan sekä ylä- ja alamäkiä, niin olisi Noran ja Patchin suhteen huonot puolet kuvata vähän paremmin. Kirja olisi ollut tuplasti parempi 150 sivuisena versiona jossa Noran mielivaltaisuus ja tämän typerä käytös, sekä ainainen itsesääli olisi leikattu pois.

Riitasoinnulla on kuitenkin hyviä puolia, sillä vaikka Becca Fitzpatrick ei ole onnistunut kertomaan eheää rakkaustarinaa on hän osannut tehdä muista tapahtumista ja hahmoista kiinnostavia. Jos otetaan pois se kaikki turha alun ja lopun välillä niin Riitasointu on ihan kelpo teos. Fitzpatrickin kirjoittama lopetus kirjalle oli myös yllättävä ja se viimeinen lause sai taas herätettyä mielenkiintoni. Toivon, että sarja nostaa taas tasoaan kolmannessa osassa, sillä en kestä toista Noran vinkumiskertomusta.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi