Jay Asher: Kolmetoista syytä

Clay Jensen saa salaperäisen paketin, jonka sisältä paljastuu hänen luokkatoverinsa ja entisen ihastuksensa Hannah Bakerin äänittämiä kasetteja. Kaseteilla Hannah kertoo syyn siihen, miksi päätti elämänsä kaksi viikkoa aikaisemmin, ja mitkä 13 syytä johtivat tähän äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon.

Vain kuuntelemalla nauhan Clay voi saada selville miksi hän itse on päätynyt Hannahin listalle.

_____________________________________________________________________

Vähän hävettää, että sain kirjoitettua tämän postauksen vasta nyt, sillä luin kyseessä olevan kirjan jo elokuussa. Olen yritellyt herätellä kirjoittamisintoani ja saada lyhennettyä postausjonoa melko heikoin tuloksin. No, mennään omalla tahdilla ja katsotaan mitä saan aikaiseksi. Koska kirjan lukemisesta on jonkin aikaa, niin muistikuvanikaan eivät ole parhaat mahdolliset. Kirjoittelen tätä postausta siis melko hataralla muistilla ja vielä hatarammilla muistiinpanoilla. Yritän parhaani mukaan kaivella mieleni sopukoista kaikki mileikuvani kirjasta.

"Sanoin itselleni, että mitään kovin pahaa ei voisi tapahtua. Testihän oli vitsi. Kukaan ei käyttäisi sitä hyväkseen. Rauhoitu, Hannah. Et altistu mihinkään."

En totta puhuakseni muista miten Kolmetoista syytä päätyi lukulistalleni. Hämärästi muistelisin, että olisin lukenut jonkun arviopostauksen siitä ja se olisi herättänyt mielenkiintoni. Lähdin lukemaan kirjaa kuitenkin melko varovaisesti ja yritin hillitä odotuksiani sitä kohtaan. Pistänkin tähän väliin huomatuksen, etten ole siis nähnyt saman nimistä tv-sarjaa. En siis toisaalta tiennyt mitä kirjalta odottaa, mutta tiesin minkälainen maine tv-sarjalla on ja ettei kirjakaan ole saanut kovin huonoa palautetta, niin nousivathan ne odotukset vähän niiden takia. Sen takia olinkin ehkä jopa hieman pettynyt kirjaan.

"Meillä oli vain se yksi ilta, ja kun se oli lopussa, tuntui että tunsin häntä vielä vähemmän kuin aikasemmin. Mutta nyt tiedän. Tiedän, mitä hän mietti sinä iltana. Nyt tiedän, mitä hän kävi läpi."

Ideana kirjan juoni on todella hyvä ja koukuttava ja itsehän tykkään tällaisista vakavan puoleisista kirjoista. Kirjassa ei kuitenkaan mielestäni saada kaikkea potentiaalia irti tarinan setupista, vaan kirja jäi vähän valjuksi. Odotin ehkä enemmänkin draamaa ja suurempia juonielementtejä sekä oikein todella suurta, ahdistavaa ja inhottavaa paljastusta. Suurin osa paljastuksista olivat arjen läheisiä. Älkää käsittäkö nyt väärin, sillä en tarkoita etteivätkä tarinan hahmojen tekemät asiat olisivat olleet kamalia tai inhottavia, mutta eniten minua jäi kaihertamaan etten kokenut minkäänlaista latausta tai tunteita kirjaa lukiessa. Niinkin surullinen tarina  kuin onkin kyseessä, niin kirjan tapahtumat vain jättivät kylmiksi ja koko keitos jäi laimeaksi.

Hahmotkin jäivät paperin ohuiksi. Kestään ei saanut oikeastaan kunnon käsitystä, sillä suurin osa hahmoista nähtiin vain luvun tai kahden ajan. Hahmot olivat myös melko tylsän oloisia eikä kukaan heistä oikein jäänyt kunnolla mieleen. Ainoastaan Hannah ja Clay olivat muistettavat hahmot. Clay jäi kuitenkin yksiulotteiseksi hahmoksi ja minulle oli jäänyt kuva, että hahmo olisi älyttömän harmaa. Hannah tuli tutuksi vain nauhoitusten avulla eikä konkreettista yhteyttä hahmoon saanut.

"Hengitykseni alkaa tasaantua. Jännitys lihaksissani alkaa laueta.

Sitten kuulen naksahduksen kuulokkeissa. Hiljaisen hengenvedon.

Avaan silmäni kirkkaaseen kuutamoon.

Ja Hannah sanoo sen lämpimästi.

Kiitos."

Ponneton ja tasapaksu juonenkuljetus ei myöskään  tee oikeutta tarinalle, vaan päinvastoin saa jopa kirjan tuntumaan kirjan välillä tylsältä ja laiskalta. Kirjan tarina olisi voinut toimia paljon paremmin, jos se olisi ollut paksumpi ja kaikille hahmoihin oltaisiin saatu enemmän sisältöä. Kirjan ainoaksi hyväksi puoleksi jäävät sen vahvat teemat. Kiusaaminen sen kaikissa olomuodoissa ei ole oikeutettua ja jokaisen tulisi tarkemmin miettiä, että miten omat puheet voivat vaikuttaa toiseen. Itsemurha on myös väkevä aihe, joka tekee kirjasta synkän mutta riipaisevan. Nuoren elämän loppuminen on aina yhtä kamalaa. Kirja ei siis mikään suuri ja maatamullistava ollut, mutta kyllähän vähän yli 200 sivuisen opuksen luki. En jäänyt katumaan kirjan lukemista, mutta en tosin jäänyt kaipaamaankaan sitä yhtään enempää. Ehkä joku muu on saanut kirjasta enemmän irti kuin mä, mutta mulle se on unohdettava teos.

Arvosana: 🌸🌸

Lukuhaasteista: Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos, 

Adventures in Down Under and Beyond: 30. Young adult tai New adult romaani, johon liittyy allasbileet

P.C & Kristin Cast: Valittu (Yön talo #3)

"Nyt koetellaan vampyyritulokas Zoey Redbirdin luonteenlujuutta"

"Zoeyn paras ystävä Stevie Rae on muuttunut irvokkaaksi zombiksi, ja hänet täytyy pelastaa luisumasta lopullisesti pimeyden voimien valtaan.

Zoey ei tiedä, mitä tehdä. Salaisuutta ei voi kertoa muille Yön talon asukkaille. Juuri nyt etuoikeutettu asema jumalatar Nyksin valittuna tuntuu taakalta. Yksinäisimmällä hetkellä Zoey vaistoaa voivansa luottaa ihmiseen, johon viimeksi olisi kuvitellut."

___________________________________________________________________

Valittu on selvästi kahta edeltäjäänsä heikompi teos ja odotin tältä osalta vähän enemmän. Kirjassa on selvää väliosan makua, eikä siinä tunnu olevan sitä samaa kiinniottopintaa mitä Merkityssä ja Petetyssä oli. Kirjalla ei tunnu olevan selvää alkua, keskikohtaa tai edes kunnon lopetusta. Tarina soutaa ja huopaa edes takaisin samoja ongelmia vatvoen, eikä tunnu pääsevän oikein mihinkään. Kirjassa alkoi tapahtua kunnolla oikeastaan vasta kahden tai kolmen viimeisen luvun aikana, mikä on mielestäni pikkaisen liian myöhään. Suurimpaan ongelmaankin keksitään ratkaisu tuosta noin vain, koska Zoey yhtäkkiä "tiesi" mitä hänen täytyy tehdä. Kaikki aikaisemmin kirjassa käyty miettiminen ja tutkiminen tuntui tämän takia lopulta turhalta toiminnalta. Kirja olisi voinut olla hyvä, mutta se kaikki potentiaali hukkui Zoeyn jäätävän tuuliviiriasenteen alle.

Zoey onkin yksi neiti turhautuneisuuden aikaansaaja, sillä hänen hyppiminen ja kyvyttömyys päätöksentekoon kolmen miehen välillä on todella puuduttavaa ja raivostuttavaa luettavaa. Kaiken kukkuraksi Zoey on niin naiivi, että ei usko muiden varoituksia. Välillä olisi tehnyt mieli antaa tytölle kunnon litsarit, kun tämä toimii niin typerästi. Zoeyn käytös on järjetöntä ettei häntä kohtaan voi tuntea sympatiaa. Jopa Afrodite tuntuu kiinnostavammalta ja paremmalta päähahmolta kuin Zoey. En tiedä saavatko jotkut tällaisista tarinoista joitain kiksejä, mutta meikäläistä itse Zoey ja paikallaan polkeva tarina panivat enemmänkin ketuttamaan.

Jaksan kuitenkin pitää yllä toivoa seuraavien osien suhteen, joten enköhän lue nyt ainakin vielä seuraavan osan. Onneksi sarjan voi jättää aina kesken.

Arvosana: 🌸🌸1/2

Linnea Parkkonen: 112 vihaan itseäni

"112 - vihaan itseäni vie lukijan raadollisen syvälle nuoren maailmaan, jossa anoreksia ottaa vallan. Voiko elämässä selvitä, kun oma peilikuvakin oppii valehtelemaan?Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Arvosanojakin pitäisi kohottaa lukiota varten, ja isän alkoholismi haudata kaapin pohjalle tyhjien pullojen alle. Hyväksytyksi tulemisen tarve ja epävarmuus omasta itsestä ajavat Lillin kohtalokkaaseen kierteeseen, jossa jokainen suupala punnitaan."

_________________________________________________________________

Linnea Parkkosen kirjoittama kertomus anoreksiaa sairastavasta 15 vuotiaasta Lillistä tuli luettua ensimmäisen kerran joskus ammattikoulussa, jolloin pidin siitä erittäin paljon. Päätin vähän aikaa sitten tarttua kirjaan uudestaan Niina T:n Uudelleen luettua -lukuhaasteen varjolla. Teoksen eduksi täytyy sanoa se, että se on yhtä hätkähdyttävä ja raju kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Itseäni anoreksia, tai syömishäiriöt yleensä, eivät ole koskettaneet, koska en ole itse sitä sairastanut eikä kukaan lähimmäisistänikään. Tästä huolimatta Lillin tarina hiipii ihon alle ja saa lukijan tuntemaan kaiken mitä Lillille tapahtuu.

Kirjassa kuvataan todella tarkoin taudin eteneminen, aina sen laukaisseesta karkkilakosta itsensä vaiheittaiseen näännyttämiseen ja lopulta parantumiseen asti. Taudin eteneminen kuvaillaan niin tarkoin, että lukija kuvittelee itse olevansa Lilli ja sairastavansa itse syömishäiriötä. Kirja näyttääkin sairaudesta sen raadollisen ja todellisen puolen, varsinkin sen takia koska kertojana toimii käytännössä Lilli itse. Lukija pääsee tutustumaan Lillin päänsisäiseen maailmaan ja kokee itse Lillin ahdingon, kun tämä ei enää kykene syömään ja pakottaa itsensä liikkumaan, jotta tästä tulisi kaunis ja haluttu niin kuin kavereistaan. Lukija huomaa myös itse Lillissä tapahtuvan muutoksen, kun syömishäiriö ottaa yhä enemmän valtaa tämän päässä ja tämän suhde ruokaan muuttuu yhä kierommaksi. Lillin ahdinko tuntuu kirjassa niin vahvana, että voimakkaimmissa kohdissa ahdistus vääntää omiakin sisuskaluja. Loppusuoran häämöttäessä pelkäsin, että Lillin parantuminen sairaudesta kävisi aivan liian helposti. Näin ei kuitenkaan onneksi käy, sillä paranemiseen päästään vasta monen epäonnistumisen, raivoamisen, kieltämisen ja riidan jälkeen. Parkkosen tyyli käyttää puhekieltä tekstissään tuntui aluksi oudolta ratkaisulta, sillä siihen törmää hyvin harvoin. Mutta kun miettii minkälaisia ja minkä ikäisiä hahmot tarinassa ovat sopii puhekieli dialogissa oikein hyvin, kunhan siihen ensimmäiseksi tottui.

"Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastan ruokaa, en vain halunnut syödä sitä."

Anoreksia itsessään on teoksen suurin teema, mutta se ei yksikseen kerro vain siitä. Kirjassa käsitellään myös nuorten ulkonäköpaineita, ryyppäämistä ja sitä, miten suuri vaikutus ympäristöllä on ihmisiin. Koulumaailma on nykyään todella raakaa ja se näkyy myös Parkkosen teoksessa. Omasta yläaste ajasta on kulunut myös niin vähän aikaa, että voin selvästi samaistua Lillin ongelmiin, kun tämä etsii hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Lillin maailmassa kauneus ja hoikkuus ovat suurimmat tekijät, mikä valitettavasti näkyy oikeassakin kouluelämässä. Ja kuten Lilli itse toteaa kirjassa; heikot eivät pärjää vaan heidät syödään elävältä. Tosin en allekirjoita sitä, miten kirja antoi kuvan siitä, että vain huonoista kotiolosuhteista tulevat sairastuvat syömishäiriöihin. Sairaushan ei valikoi uhriaan vaan siihen voi sairastua sekä rikkaat että köyhätkin kuin myös hyvistä kotioloista tulevatkin. Tässä tapauksessa Parkkonen todennäköisesti on hakenut tarinan kannalta jotain kiinnostavaa elementtiä, joten en tarraudu asiaan enempää.

Kirja ei varmastikaan sovi kaikille, enkä suosittelisi sitä syömishäiriöstä kärsiville, sillä se voi mielestäni jopa kannustaa ja yllyttää itsensä näännyttämiseen. Toisaalta jos kirjasta jättää kaiken pahan ja ahdingon pois ja keskitytään positiivisiin juttuihin, voi kirja toimia hyvänä kannustimena. Kirja on silti todella ahdistavaa ja vaikeaa luettavaa ja se jättää miettimään moniakin asioita pidemmäksi aikaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

 Kuittaan tällä lukukerralla:

Helmet-lukuhaasteesta kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

ja Arventures in Down Under and Beyond-lukuhaasteesta kohdan 38. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita.

Kirja on myös osa Uudelleen luettua-lukuhaastetta ;)!

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Mystic City #1)

"Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?"

"Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain."

"Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia. Sarjan aloitusosa on otettu kaikkialla maailmassa innostuneesti vastaan, ja sen oikeudet on myyty jo kahdeksaan maahan."

__________________________________________________________________________________

Luin Salatun voiman kaupungin, eli Mystic City-sarjan ensimmäisen osan, jo jonkin aikaa sitten, mutta se on edelleen niin hyvin muistissa, etten voinut olla tekemättä siitä arvostelua. Varsinkin nyt, kun kolmas osa on luettavana. Salatun voiman kaupungissa on paljon hyviä asioita, mutta samalla myös niitä huonoja. Sarja tuntee muutenkin jakavan lukijoita kahteen kuppikuntaan voimakkaasti.

Kirjan tarina on nopeatempoinen ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Tylsäksi lukeminen ei siis käy, kun lukijalle ammutaan jatkuvalla syötöllä tapahtumia ja syöttejä eteen. Maailma, johon tarina sijoittuu on taas erittäin kiinnostava ja Theo Lawrence on osannut maalailla jännittävän version tulevaisuudennäkymästä. Ilmaston muutos on tuhonnut maailman, ilmasto on tukahduttavan kuumaa ja tulva on peittänyt suurimman osan maaperästä. Kirjaa lukiessa alkoi väkisinkin miettimään voisiko maailma olla tosissaan tällainen tulevaisuudessa. Lawrence on selvästin miettinyt maailman kuvaa hieman pidemmällekin, sillä tekniikka on tuolloin huomattavasti kehittyneempää, kun joka paikassa käytetään sormenjälki tunnistusta ja raahataan mukanaan TouchMetä. Olikin vähän harmillista, että tarina keskittyi niin paljon Manhattaniin, ettei muusta maailmasta saatu mitään tietoa. Samalla tässä fiktiivisessä maailmassa on monia yhtäläisyyksiä todellisen maailman kanssa. Hyväksi esimerkiksi voisin nostaa vaikka rahan. Raha pyörittää armotta maailmaa ja se turvaa samalla elämäsi, että tulevaisuutesi. On melko surullista, että jotkin kirjan asiat peilautuvat niin selvästi myös meidän maailmaamme.

Toinen yhtäläisyys meidän ja kirjan maailmojen välillä on teoksen vakavampi teema ja nykypäiväinen ongelma: yhdyskunta on jakaantunut kahteen luokkaan. Rikkaat sortavat säälittä mystikkoja sekä köyhiä ja pitävät asumistaan ilmastoiduissa kattohuoneistoissa etuoikeutenaan. Heidän jokapäiväisiin murheisiinsa kuuluu korkeintaan se mitä seuraaviin juhliin pitäisi laittaa päälle. Alhaston väki taas elää kurjuudessa ja köyhyydessä, likaisten kanaalien varrella. Näiden kahden ryhmän luokalliset erot on kuvattu todella hyvin ja epätasa-arvoisuus nousee kirjan yhdeksi tärkeäksi elementiksi. Ylhästön väki on kuvattu turhamaisena ja nokkavana väkenä, joiden keskuudessa asema ja valta merkitsevät kaikkea. Alhaston väki taas on köyhää ja huonosti ravittua, ja joukossa on mukana sekä tavallisia ihmisiä että mystikkoja. Mystikkojen elämää tekee tukalaksi myös ainaiset voimainpoistot. Toisaalta hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy molemmista puolilta, eikä kaikki ole niin musta valkoista. Ylhästö kuitenkin tuntuu vain olevan täynnä kusipäitä, ja joukkoon olisi voitu sijoittaa edes yksi hyvä tyyppi joka ei ole mystikko.

Lawrencen luoma Romeo x Julia -rakkaustarina taas ei ole mitään tuoreimpia tai uusimpia ideoita kirjallisuudessa. Oikeastaan koko Arian ja Hunterin suhdetta vaivasi alusta asti ennalta-arvattavuus. Pystyin arvaamaan tapahtumat suurelta osin pelkän takakannen, prologin ja kirjassa melko runsaasti viljeltyjen vinkkien perusteella. Nuorten suhde on yllätyksetön, vaikka Hunter ja Aria ovatkin erittäin söpö pari. Itse Aria on hyvin naiivi ylhästön tyttö, joka kuitenkin tohtii uhmata vanhempiaan rakkauden nimissä. Aria osaa olla erittäin raivostuttava hahmo, mutta taas välillä jopa melko pidettävä. Koska tarina keskittyy paljolti Arian muistinmenetyksen selvittämiseen olisin halunnut välillä tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistella kunnolla, kun tämä ei tunnu tajuavan selviä asioita. Hunter taas jäi vielä pelkäksi mysteeriksi, joten melko vähän sanottavaa hänestä on. Vaikka päähahmot ovatkin vähän laimeita tapauksia olivat muut hahmot ja näiden motiivit taas astetta kiinnostavampia. Muiden hahmojen todellisen luonteen paljastaminen oli nerokasta ja lopussa joutui tosissaan miettimään kenenkin lojaaliutta.

Vaikka Salatun voiman kaupunkissa on vikoja eikä se ole mikään maata mullistava teos, niin siitä jäi silti hyvä fiilis sekä kiva kutina. Loppuratkaisu oli jännittävä, eikä se ollut kaikista kaunein tai kaunistelluin, vaan melko raaka ja yllättävä. Seuraavaan osaan tarttumisesta ei ole epäilystäkään.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Langennut enkeli #2)

"Nora ja Patch saivat toisensa, mutta kestääkö heidän rakkautensa myös arjen paineiden keskellä? Vaikka Noran olisi pitänyt tietää, että suhde suojelusenkelinä toimivan nuorukaisen kanssa ei ole helpoimmasta päästä, tulevat seurustelun  haasteet hänelle yllätyksenä. Patch ei lukeudu Noran suojelunhaluisen äidin suosikkeihin, ja kapulaa rattaisiin heittävät myös nuorukaista valvovat arkkienekelit. Nora ei pääse eroon tunteestaan, että Patch salaa häneltä asioita, ja huomaa epäilevänsä tämän tunteiden syvyyttä."

"Kaikki varoittivat minua. He sanoivat, että minä olin vain yksi päänahka vyöllesi, ja sinä häipyisit sillä sekunnilla, jolloin rakastuisin sinuun. Minuun on saatava tietää etteivät he olleet oikeassa."

Lisää epäluuloja herättää Patchin outo ja äkillinen kiinnostus sietämätöntä Marcieta kohtaan - asia, jota yhä etäisemmäksi muuttuva poika ei suostu selittämään. Samalla kun erimielidyydet uhkaavat erottaa parin lopullisesti, kasvaa Noran kiinnostus oman menneisyytensä mysteereihin: mitä tarkkaan ottaen tapahtui Noran isälle? Ja onko asialla mitään tekemistä sen kanssa, että Noran suonissa virtaa langenneen enkelin veri?"


Ekan osan lukemisesta on ehtinytkin vierähtää useampi kuukausi aikaa ja sain aikaiseksi lukea Riitasoinnun vasta nyt. Lukulistalla se oli ehtinyt keikkua jo jonkin aikaa. Mutta juoneen onneksi pääsi takaisin mukaan melko nopeasti pienen herättelyn jälkeen. Tämä toinen osa ei kuitenkaan mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle kuin edeltäjänsä. Kiinnostavia elementtejä oli viljelty oikein mukavasti ja mukaan tulleet uudet hahmotkin elävöittivät tarinaa mukavasti. Noran isän todellinen kohtalo, Noran itsensä alkuperä sekä uusi tuttavuus Scott olivat mielestäni sarjan onnistuneimpia juonen palasia, vaikka kaikkia ei saatukaan vielä aivan kunnolla pakettiin. Noran ja Patchin romanssi on kuitenkin edelleen pääosassa, mutta siitä saatavaa potentiaalia ei käytetty kunnolla. Ja suurin ongelma tässä oli Nora!

Noran hahmossa on ollut ensimmäisestä kirjasta lähtien ongelmana tämän impulsiivisuus ja se ettei tämä tunnu kuuntelevan muita. Oli tajuton sääli, että valehtelematta puolet kirjasta käytettiin siihen, kun Nora ei suostunut kuuntelemaan Patchia tai, kun tämä rypee itsesäälissä ja syyttelee Patchia tai, kun tämä stalkkaa Patchia. Juoni kärsikin mielestäni epätasaisuudesta eikä se tuntunut ehjältä teokselta. Nora itse ei tuntunut tekevän mitään muuta koko kirja aikana kuin ajattelevan Patchia ja kuinka hän haluaisi sopia heidän riitansa, mutta ei vain ylpeydeltään pysty. Tämä hokee koko ajan olevansa itsenäinen ja pystyy pärjäämään ilman Patchia mutta joutuu taas lopulta tämä pelastamaksi. Lisäksi tähän se, että Noran lapsellinen toiminta saada Patch mustasukkaiseksi ja olla kuuntelematta tämän varoituksia oli todella naurettavaa. Olin lyömässä itseäni otsaan moneen kertaan lukiessani kuinka lähes jokaisessa kappaleessa Noran tuuliviiriasenne pääsi valloilleen ja tämä teki taas jälleen kerran jotain tyhmää. Pahintahan tässä on, että Noran naiivius ja typeryys saattoivat kaikki hänen ympärillään olevat vaaraan. Tuntui myös vähän typerältä, että Nora sattui vain olemaan menossa bileisiin tai jonnekin muualle missä Patchkin sattumoisin oli. Kellään ei ole sellaista tuuria taikka epäonnea!

Välillä en taas ymmärtänyt Patchia sen takia, että miten tämä sieti Noraa. Tosin Patch olisi voinut hahmona tehdä enemmän. Vaikka Riitasointu on rakkaustarina ja rakkaudessa kohdataan sekä ylä- ja alamäkiä, niin olisi Noran ja Patchin suhteen huonot puolet kuvata vähän paremmin. Kirja olisi ollut tuplasti parempi 150 sivuisena versiona jossa Noran mielivaltaisuus ja tämän typerä käytös, sekä ainainen itsesääli olisi leikattu pois.

Riitasoinnulla on kuitenkin hyviä puolia, sillä vaikka Becca Fitzpatrick ei ole onnistunut kertomaan eheää rakkaustarinaa on hän osannut tehdä muista tapahtumista ja hahmoista kiinnostavia. Jos otetaan pois se kaikki turha alun ja lopun välillä niin Riitasointu on ihan kelpo teos. Fitzpatrickin kirjoittama lopetus kirjalle oli myös yllättävä ja se viimeinen lause sai taas herätettyä mielenkiintoni. Toivon, että sarja nostaa taas tasoaan kolmannessa osassa, sillä en kestä toista Noran vinkumiskertomusta.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi