Stephanie Garber: Valenda (Caraval, #2)

Tervetuloa takaisin Caravalin pelimaailmaan!

Stephanie Garberin rajaton mielikuvitus avaa jälleen portit maagiseen peliin, jota Caravalin jatko-osassa pelataan keisarikunnan pääkaupungin kaduilla ja palatseissa.

Donatella Dragna sai pelastettua sisarensa Scarlettin järjestetyltä avioliitolta, ja siskokset pääsivät hirviömäistä isäänsä pakoon. Tellan harteita painaa kuitenkin raskas taakka. Caravalissa saamaansa apua vastaan hän on luvannut salaperäiselle rikolliselle paljastaa Caraval-pelin johtajan Legendin oikean nimen – jota kukaan ei tiedä.

Tella heittäytyy uuden Caravalin pyörteisiin pääkaupunki Valendan hämyisissä kortteleissa ja komeissa tanssisaleissa. Tällä kertaa pelissä on sekä hänen oma henkensä että pelin – ja koko keisarikunnan – tulevaisuus.

 Caraval-sarjan ensimmäinen osa ei lämmittänyt aikanaan mieltäni niin paljon, että olisin heti innoissani tarttunut sarjan toiseen osaan, Valendaan. Mutta tällä kertaa yllätyinkin positiivisesti, sillä mielestäni Valenda on monessa suhteessa parempi kuin edeltäjänsä. Stephanie Garber on tälläkin kertaa luonut sateenkaaren väreissä tuikkivan tarinan, joka saa kuitenkin vielä tummempia sävyjä aikaiseksi kuin edeltäjänsä. Vaikka käytännössä Garber käyttää Valendassa hyvin samantyyppisiä kikkoja kuin ensimmäisessä osassa, niin silti tarina onnistuu olemaan uskollinen Caravalin hengelle olematta kuitenkaan täysin sama. Löytyy suhdedraamaa, värikkäitä asuja ja tietenkin koko komeuden tarkoitus on voittaa peli.

"Ilmassa väreili smaragdivaloa, aivan kuin siellä olisi kisaillut keijuja äidin ollessa poissa." s.9

Vanhojen juonikuvioiden lisäksi tarinaan saadaan mukaan myös uusia piirteitä ja mysteerisiä asioita. Mielenkiintoisin ja vaarallisin näistä ovat kuitenkin Kohtalot, sekä Tellan ja Scarlettin äidin katoaminen. Vaikka sarjan tarina oli jo Caravalissa synkähkö ja jännittävä, niin Valendassa kaikki synkkyys ja ahdistavuus nousevat vielä korkeamalle tasolle. Ja mitä pidemmälle tarina etenee sitä kamalammaksi ja vaarallisemmaksi tarina muuttuu. Tarina pitää sisällään myös muutamia yllättäviä juoneenkäänteitä sekä tietenkin romanttisia sydämen tykytyksiä. Ensimmäisessä osassa minua vaivasi Garberin ehkä liiallinen adjektiivien käyttö ja kerronnalliset ongelmat, sillä vaikka pidänkin värikkäästä ja eloisesta kirjoitustyylistä, niin Garber tuntui ampuvan hieman liian yli kuvaillessaan Caravalia ja sen maailmaa. Onneksi Valendassa Garber on päässyt yli liioittelusta ja tarinakin pysyy kasassa paljon paremmin lähtemättä haahuilemaan liikaa.

Ensimmäisessä osassa päähahmona toimi Scarlett, mutta Valendassa hänen sijastaan valokeilaan astuu tämän tomeran topakka pikkusisko Donatella tai vain Tella. Pidin Tellan hahmosta enemmän kuin Scarlettista, vaikkei Scarlettkaan ollut huono hahmo. Tella on hahmona aikaansaava, kipakka ja sanavalmis nuori neito, joka ottaa ennemmin riskejä kuin valitsee turvallisen tien. Tella ei ole hahmona myöskään kaikista puhtoisin, sillä tämä tykkää hullutella poikien kanssa eikä pelkää sanoa takaisin edes Kohtalolle. Tellassa yhdistyy sekä jäänkova rohkeus kuin myös lapsenoaminen naiivius, jotka värittävät hahmoa mukavasti. Tellassa on sellaista jääräpäisyyttä ja kipakkuutta josta pidän naishahmoissa. Näitä piirteitä ei venytetä niin, että hahmo muuttuu ärsyttäväksi, vaan piirteet pysyvät hyvän maun rajoissa. Ainoa ongelma minulla oli Tellan ja Danten välisestä romantiikasta, sillä en ole varma pidinkö siitä vai en. Se tuntui vain sekaavan pakkaa ja tarinaa enemmän kuin auttavan sitä eteenpäin. Tellakin tuntui vain taantuvan Danten lähellä ja välillä alkoi olla puuduttavaa lukea Tellan haikailuja pahan pojan perään. Lopulta huomasinkin symppaavani enemmän tarinan pahispojua, Jacksiä. Jacks on ehkä tarinan ristiriitaisin hahmo mutta samalla surullisin. Välillä hän sai minut inhoamaan itseään ja taas välillä olisin halunnut lohduttaa tätä. Kaikessa ristiriitaisuudessaan Jacksistä kehkeytyy tarinan mielenkiintoisin hahmon ja toivonkin, että hän saa seuraavassa osassa enemmän aikaa.

"Sisaresi ei voittanut ratkomalla helppoja arvoituksia. Hän voitti niiden uhrausten ansiosta, joita oli valmis tekemään arvoitusten eteen ja löytääkseen sinut." s.203

Kun aloin lukea Valendaa niin mietin, että onko tämä todella se tarvittu ja kaivattu jatko-osa Caravalille? Ei ehkä, mutta erittäin viihdyttävä ja miellyttävä se on. Valendan tarina liikkuu koko ajan eteenpäin tarjoten joka hetki jotain mikä pitää lukijan mielenkiinnon otteessaan. Se ei kuitenkaan ole täydellinen. Kirjan loppuhuipennus oli mielestäni osittain ennalta-arvattava, Tella on välillä todella naiivi, eikä lujatahtoiseen kuningattareen ehditty tutustua tarpeeksi. Kokonaisuutena Valenda on kuitenkin jämäkkä ja mukaansa vetävä tarina suurella ripauksella taikaa ja magiaa, jota varjostaa hengen menettämisen pelko samalla, kun maailman tulevaisuus painaa niskassa. Sarjan viimeinen osa Finale on tämän vuoden puolella ilmestynyt suomeksi, joten tarinan loppua ei tarvitse odotella. Valenda onnistui saamaan minut innostumaan jälleen enemmän Caravalin tarinasta ja miten sen henkilhahmoille tapahtuu. Nyt kun peli on kerran ohi, niin panokset varmasti lisääntyvät jatkossa eikä traagisilta tapahtumilta vältytä.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista: YA-lukuhaaste - Julkaistu vuonna 2018

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset, #1)

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

_________________________________________________________________________

Hävettävän kauan on tämäkin postaus lojunut keskeneräisenä luonnos-kansiossa. Sarjan kolmaskin osa ehtii ilmestyä kohtapuoliin kauppoihin, joten olen tavalliseen tapaan hieman jäljessä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Kaarnan kätkössä on niitä kirjoja, joista en voi olla tykkämättä sen vioista huolimatta. Olin aivan ihastunut siihen, että Sini Helminen on ammentanut tarinaa suomalaisesta mytologiasta, jota ei nykykirjallisuudessa juurikaan näe. Rakastan kaikenlaista mytologiaa, joten luonnollisesti kirjassa kaikki aina hiisistä metsänvaltias Tapioon, kutkuttivat oikein mukavasti makunystyröitäni. Kirjassa käsitellään monenlaisia mytologisia hahmoja, jotkin tunnetumpia ja joistakin en ollut kuullutkaan koskaan. Enkä edes jaksa välittää vaikka ne eivät olisi peräisin mytologisesta maailmasta, sillä haluaisin vain tietää metsän kaikenkarvaisista otuksista kaiken mahdollisen. Helminen on selvästi perehtynyt aiheeseensa, sillä kirjassa kuvataan ihanan tarkasti ja herkullisesti kaikenlaisia yksityiskohtia hahmojen elintavoista, ulkonäöstä ja toiminnasta.

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."

Mutta - kyllä tässä vaiheessa tulee se kuuluisa mutta - kirjassa on parikin ongelmaa, jotka hieman latistivat lukukokemustani. Ensimmäiseksi, kirja jää aivan liian lyhyeksi. Harvoin joudun moittimaan kirjaa sen lyhyyden takia, mutta Kaarnan kätkössä olisi saanut olla vähän pidempi. Asioita tuntuu tapahtuvan sellaisella vauhdilla, että vauhti huimaa jo hieman päätä. Olisin kaivannut pientä hengähdystaukoa tapahtumien välissä, jolloin olisin ehtinyt koota ajatuksiani ja pureskella tapahtunutta paremmin. Tietenkin, koska kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, niin tarina etenee eikä lukeminen käy pitkästyttäväksi. Onneksi Helminen osaa kirjoittaa selkeästi ja johdonmukaisesti niin tarinassa pysyy kärryillä koko ajan. Kirjasta löytyy myös ihania ja kekseliäitä kielikukkasia, joka sai kirjan lukemisen tuntuvan miellyttävältä ja hauskalta.

"Hän ei tarvitse kruunua päähänsä, jotta hänet tunnistaisi kuninkaaksi. Tapion jokainen liike hohkaa valtaa ja voimaa, tottumusta siihen, että hänen tahtonsa toteutuu."

Mutta suurempi syy miksi olisin halunnut kirjalle enemmän pituutta on se, että kirjassa oltaisiin ehditty käsittelemään syvemmin päähahmoja. Minulle on todella tärkeää, että saan hahmoihin jonkinlaisen yhteyden ja/tai tunnen vetoa heitä kohtaan. Hyvässä tai pahassa. Kirjaa lukiessani en kohdannut kumpaakaan. Pinja on aika tyypillinen hahmo, johon on pinttynyt kiinni kamala teiniangsti. Pinjan hahmo on vain hieman liian ärsyttävä makuuni, vaikka osa tämän tempauksista ovakin hauskoja ja hän kehittyy tarinan aikana. Tavallaan ymmärsin miksi Pinja toimi miten nyt toimi, mutta en siltikään oiken oppinut välittämään hänestä. Tuulia on taas mukavan pirteä hahmo mutta saa liian vähän aikaa, jotta tästä olisi saanut kunnolla mitään irti. Päivänsäteeksi osoittautuikin yllättäen Virve, joka on tarinan ihanin hahmo. Hänessä on persoonallisuutta sekä sähäkkyyttä, mutta hän osaa olla hieman jopa kettumainen toisia kohtaan. Pidin myös siitä, ettei kirjan romanssi ole sitä tyypillisintä teinirakkautta. Lisää tällaista kiitos!

"Tietysti meidän talomme kotitontun pitää olla kepposteleva vanha pervo!"

Summa summarum! Tarinana ja idealtaan kirja on aivan loistava, mutta se päättyy vain liian aikaisin. Olisin halunnut antaa hahmoille lisää aikaa, sillä nyt he vain jäivät olemattomiksi ja vaille motiiveja. Olisin kaivannut enemmän heidän taustojen selvittelyä ja syventymistä heihin persoonina.  Hieman odotan jännityksellä sekä innolla seuraavan osan lukemista, sillä lukemani ja kuulemani mukaan kirjat ovat erillisiä tarinoita, jotka ovat kytköksissä toisiinsa melko löyhästi. Saa nähdä miten Helminen osaa sitoa solmut ja liittää kirjojen tapahtumat toisiinsa. Vaikka Kaarnan kätkössä ei ollut ihan niin hyvä kuin mitä odotin, niin pidin siitä silti paljon. Olisi ihanaa jos suomalaiset uskaltaisivat ammentaa useammin tarinoita ja hahmoja vanhasta, rikkaasta mytologiastamme.

Arvosana: 🌸🌸🌸

'

Becky Albertalli; Minä, Simon, Homo Sapiens!

"Onko kaikkien pakko tulla kaapista?

  

16-vuotias Simon rakastaa draamaa, mutta vain näyttämöllä. Kun luokkakaveri ryhtyy kiristämään Simonia, hänen salainen ihastuksensa on vaarassa päätyä parrasvaloihin.

  

Simonin on tehtävä hankalia valintoja. , onhan pelissä mahdollisuus rakkauteen ihanan ja hämmentävän pojan kanssa. Kunhan Simon vain saisi selville, kuka hän on."

_________________________________________________________________

Monessa kirjablogissa on kehuttu Becky Albertallin teosta: Minä, Simon, Homo Sapiens! Olin vähän skeptinen kirjan suhteen, kuten minulla on tapana olla suosittujen teosten kohdalla. Eikä minun ollut oikeastaan edes tarkoitus tarttua siihen vielä, mutta se sopi oivasta tällä viikolla vietettävään Prideviikkoon, jota luotsaa Yöpöydän kirjat-blogin Niina. Kirja kuitenkin yllätti minut totaalisesti ja olin jo kolmen sivun jälkeen koukussa. Minä, Simon, Homo Sapiens! on niitä harvoja teoksia, jotka tuntuvat jäävän kesken ja olisin vain toivonut, että lukemista olisi ollut enemmänkin jäljellä. Tätä kirjaa olisi jaksanut lukea pidempäänkin.

"Outo juttu sinänsä, koska en minä tosielämässä ole mikään päähahmo. Ennemminkin päähenkilön paras kaveri."

Kirjan päähenkilö Simon käy lukion toista vuotta ja on myös näytelmäkerhon jäsen. Simonilla on kuitenkin salaisuus ja iso murheenkryyni; hän on nimittäin homo. Tästä hän ei olekaan hiiskunut kellekään muulle kuin sähköpostitutulleen, Bluelle. Ensin pojista tulee toistensa uskottuja, mutta ystävyys syveneekin puolin ja toisin suuremmaksi kuin pelkäksi ystävyydeksi. Poikien suhteen muuttumista ja kehittymistä on hauska seurata. Lukija pysyy myös koko ajan kärryillä poikien viestittelyistä, sillä lähes joka toinen luku on pelkkiä poikien sähköpostiviestejä. Kirjan kiinnostavin valtti onkin se, että koska pojat eivät tunne toisiaan kuin salanimillä, saa lukija kuumeisesti tuumiskella Simonin kanssa kuka mahtaa todellisuudessa olla ihana ja herttainen Blue. Lukijaa ohjataankin välillä hauskasti ja yllättävästi harhaan, jolloin Bluen henkilöllisyyden paljastuminen jää loppuun asti. Kun viljellyt vinkit paljastettiin, ne olivat aivan selviä, mutta en itse ainakaan niitä lukiessani tajunnut. Blue ja Simon ovat taa todella herttainen pari, joidenka mukaan on helppo heittäytyä. 

"Tuntuu kuin olisimme zombieapokalypsin viimeiset henkiinjääneet: Ihmenainen ja homoankeuttaja. Ei paras yhdistelmä lajinsäilymisen kannalta."

En yleensä välitä kummoisesti huumorikirjallisuudesta, mutta Simon on vaan niin ihana ja Albertallin eloisa tyyli kirjoittaa tekevät kirjasta hauskan ja nopean luettavan. Kirjaa lukiessani tyrskähtelinkin vähän väliä Simonin letkautuksille ja jutuille. Melkein sanoisin, että kirja oli välillä ratkiriemukasta luettavaa. Simon onkin yksiä herttaisempia hahmoja, joita tiedän. Myös hänen eloisat perheenjäsenensä, luotettavat ystävänsä kuin myös näytelmäkerhon jäsenet tulevat lukijalle tutuiksi ja itse pidin oikeastaan kaikista tämän kirjan hahmoista. Olikin myös positiivista, että Simonin perhe tuntui niin tavalliselta, jossa vanhemmat hössöttävät ja sisarukset kokevat muutoksia. Teoksessa seurataan Simonin elämää muutaman kuukauden ajalta, jolloin ehditään kohdata sekä ylä- että alamäkiä. Simonin kamppailu kaapista tulemisen kanssa oli kirjoitettu realistisella tavalla ja kaikki tapahtumat tuntuvat aidoilta. Draamakin syntyy arjen asioista eikä se tunnu ylidramatisoidulta. Minä, Simon, Homo Sapiens! ei tarvitse mitään ylimääräisiä taikakeinoja, jotta se olisi kiinnostavaa luettavaa. Virkistävää oli myös, että tapahtumat eivät aina vaan pyöri Simonin ympärillä, sillä muillakin hahmoilla on oma elämänsä eikä Simon ole koko ajan keskipiste.

"Onhan hän yksi hiivatin pyllypyyhe koko jätkä, mutta hän on myös höhlä kiemurteleva honkkeli, jota on yllättävän vaikea vihata."

Kaiken kaikkiaan Minä, Simon, Homo Sapiens! oli ihana lukukokemus. Se pääsi ehdottomasti tämän vuoden viiden parhaimman luetun kirja joukkoon. Kirja pitää otteessaan, sen aikana naurat ja se voi nostattaa kyyneleet silmiin. Kirjan tarina on niin herttainen, mutta samaan aikaan surullinen. En muistakaan koska viimeksi minulla on ollut näin paljon perhosia vatsassa kirjaa lukiessani tai kuinka paljon halusin päähahmon onnistuvan. En voi kuin suositella kaikkien tarttuvan tähän kirjaan, sillä se aivan upea teos! Minä tosin aion pysyä Oreo-kekseistä kaukana, sillä sain varmaan niistä yliannostuksen Simonin takia :D.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista yliviivaan seuraavat kohdat:

Prideviikko 26.6.-2.7.,

Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Helmet-lukuhaaste: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Adventures in Down Under and Beyond: 50. Kirja, joka rikkoi odotuksiasi tai yllätti sinut jollain muulla tavalla

Theo Lawrence: Hehkuva ruumis (Mystic City, #3)

"Sarja päättyy - miten käy Manhattanin asukkaiden ja Arian ja Hunterin rakkauden?

Aria Rose on saanut suunnattomat mystiset voimat nielaistuaan mystikkoystävänsä Davidan sydämen, mutta samalla voima syö hänen ruumistaan ja häntä odottaa lopulta kuolema. Ylhästössä on valta vaihtunut ja sitä johtaa Arian veli Kyle mahtavan sotajoukkonsa avulla. Kylen pyrkimyksenä on lyödä lopullisesti mystikot ja muu Alhaston väki, ja näyttää siltä että hän onnistuukin, sillä hän on onnistunut jäljittämään viimeisen seitsemästä Sisaresta ja käyttää hyväkseen tämän voimaa. Aria valmistautuu viimeiseen ponnistukseen ystäviensä kanssa puolustaakseen omiaan. Mutta miten Arian käy? Kestääkö ikuiseksi uskottu rakkaus Hunteriin kuoleman yli?"

___________________________________________________________________


Olenkin viettänyt jonkin aikaa hiljaiseloa, joka johtuu puhtaasti siitä, että työt ovat imeneet mehut eikä energiaa ole löytynyt kirjoittamiseen. Olen kuitenkin hengissä ja into alkaa taas heräillä tähän hommaan. Ei enempää siitä asiasta, joten mennään asiaan. Mystic City-sarja tuli päätökseensä Hehkuvan ruumiin muodossa. Ensimmäinen osa veti jalat alta ja antoi hyvän pohjan sarjalle. Toinen osa taas oli hieman horjuva eikä yhtä vakuuttava kuin ensimmäinen osa. Se kuitenkin hoiti hommansa hyvin ja jätti kovan nälän. Kolmas osa taas... kulki enemmän toisen osan jalanjäljissä. Odotin tältä osalta paljon ja toivoin, että sarja saataisiin kunnialla päätökseen. En voi sanoa, että olen kovin tyytyväinen päätösosaan.

Antakaas kun selitän. Theo Lawrence rakensi kahden ensimmäisen osan aikana todella vahvan perustan tarinalle ja sen lopulle, joten odotin kunnon loppuhuipennusta. Mutta jotenkin sarjan omaksuma jännite ja tunnelma valahtivat lyttyyn jossain kirjan puolenvälin tienoilla. Kaikki mitä Aria & kumppanit keksivät ja tekevät tuntuu vain turhalta, eikä heidän tekemisillään tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta tapahtumiin. Tämä korostuu varsinkin lopussa, kun lopetus teki hahmojen ponnistelut tyhjiksi. Pääpahis vaan lopetti yhtäkkiä olemasta pahis ja kaikki ratkeaa lopulta niin, ettei Arialla ollut asiaan mitään osaa eikä arpaa. Aria oikeastaan vain tuntuukin pyörivän mukana ja tekevän muka kiinnostavia asioita mystikkojen sekä Syvästön ihmisten hyväksi. Kaikki tämä kuitenkin tuntuu lattealta, eikä sitä samaa kipinää enää löytynyt. Arian rooli oli loppujen lopuksi olla neito hädässä. Kirjan loppu on yhtä sekamelskaa ja kaikki sen tapahtumat tuntuvat vain tapahtuvan ilmaan päähahmojen varsinaista panosta. Loppu ei missään suhteessa ollut tyydyttävä.

"Kehoni on romuna. Iho tuntuu siltä kuin se olisi hangattu rikki kivillä. Kieli suussani on kuin hiekkapaperia. Sattuu, ja nyt olen taas palavan kuuma, aivan kuin minut olisi paistettu avotulella. Aivan kuin palaisin sisältä päin."

Pari hyvää puoltakin kirjassa oli. Pidin siitä, että Hunter ja Aria todella erosivat eivätkä palanneet leikkieron jälkeen takaisin yhteen. Molemmat siirtyvät ihmissuhteissaan eteenpäin, joka tietenkin luonnollisesti tuntuu ensin pistolta molempien rinnassa. Aluksi luulin oikeasti, että Aria ja Hunter palaisivat takaisin yhteen, sillä molempien haikailu toistensa perään oli niin voimakasta. Onneksi Lawrence piti kurssin oikeana, eikä alkanut muodostaa hahmojen välille on-off-suhdetta. Toinen iso plussa on Turk. Hän sai paljon enemmän aikaa kirjassa ja pidin hänestä huomattavasti enemmän kuin Hunterista. Joka jäi jälleen kerran liian ontoksi ja tyhjäksi hahmoksi. Turk tuntuu lisäksi olevan ainoa värikäs hahmo, jolla on edelleen aivot tallella.

Yleensä en kirjoita kirjan käännöksestä mitään, mutta nyt teen poikkeuksen. Kirjan suomenkielinen käännös on nimittäin aika onnetonta. Lukiessani kirjaa, aina välillä tuli tunne, ettei kääntäjä ole ollut aivan perillä mitä olisi kuulunut tehdä. Kirja myös vilisee kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi virhettä ei haittaa lukukokemusta, mutta nyt niitä oli useampia, jotka oikeasti häiritsivät. Theo Lawrencen kirjoitustyyli ei muutenkaan ole rikasta niin kökkö käännös vielä huonontaa sitä. Pelkän Hehkuvan ruumiin perusteella en enää jatkossa lukisi Lawrencen tuotantoa. Mutta koska tiedän, että kirjailijalla on kykyjä luoda kiinnostava miljöö, hyvä tunnelma ja jännittäviä tilanteita, niin uskallan ehkä tulevaisuudessa tarttua Lawrencen mahdolliseen tulevaan tuotantoon. Toivonkin, että jos Lawrence jatkaa vielä kirjoittamista niin hän kirjoittasi vähän paremmin suunnitellun ja ei-hätiköidyn lopetuksen.

"Shannonin kasvoilla on outo ilme. "Olen mukana," han sanoo. "Jos Aria on valmis panemaan henkensä alttiiksi, niin sitten minäkin olen"

Sarja ei missään nimessä ole huono, sillä siinä on paljon hyviä puolia. Päätösosa nyt vain sattuu olemaan melkoinen sillisalaatti, joka saattaa johtua myös kirjailijan kokemattomudesta. En myös tietenkään itse kuulu täysin kirjan kohderyhmään, joten sen tarina ei senkään takia varmaan iskenyt minuun kunnolla. Kaikki kolme osaa olivat kuitenkin nopeasti läpi luettuja, joten kyllä kirjat luki eikä niitä lukiessa mitään menettänytkään. Jos kaipaa kuitenkin hieman taidokkaampaa kirjoitustyyliä ja ei-ärsyttäviä päähahmoja, niin kannattaa ehkä tarttua johonkin muuhun teokseen. Kertalukemisena tämä sarja kuitenkin meni. Kannattaa ainakin kokeilla lukea ensimmäinen osa ja jatkaa siitä sitten, jos siltä tuntuu.

Arvosana: 🌸🌸1/2

Koko sarja: 🌸🌸🌸1/2

Theo Lawrence: Pimeä sydän (Mystic City, #2)

"Kaupunki liekeissä.
Luottamus murskana.
Täydellinen rakkaus tuhoutunut."

"Ylhästön eliittiin kuuluvan perheensä hylännyt Aria Rose on päätynyt mystikkorakastettunsa Hunterin kannattajien turvapaikkaan kaupungin ulkopuolelle. Aria haluaa kuitenkin olla Hunterin rinnalla ja karkaa Manhattanille. Seuraukset ovat kohtalokkaat: Arian isän miehet kidnappaavat hänet, ja hän on vaarassa joutua jälleen muistintyhjennykseen ja naimisiin kuolleeksi uskomansa ylhästösulhasensa kanssa. Samaan aikaan kaupungissa käydään veristä valtataistelua mystikoihin liittyneiden Alhaston köyhien ihmisten ja Ylhästön etuoikeutettujen välillä. Pahinta on, että Hunter näyttää käyttäneen Ariaa tässä taistelussa lupaa kysymättä hyväkseen...
Pimeä sydän on toinen osa ilmastonmuutoksen jälkeiseen aikaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tarinassa. Se on sähköinen, toiminnantäyteinen futuristinen fantasia, joka tempaa mukaansa ja pitää pihdeissään läpi liekkien ja kaaoksen."

______________________________________________________________


Koska pidin Mystic Cityn ensimmäisestä osasta, Salatun voiman kaupungista, todella paljon niin odotin innoissani toisen osan lukemista ja odotukseni olivat melko korkeat. Manhattan on riistäytynyt kaaokseen ja sota Ylhästön ja Syvästön välillä syttyy ilmiliekkeihin. Kaikki kurjuus ja karmeus on kuvattu elävästi, eikä Theo Lawrence kursaile kirjoittaa karuakin tekstiä. Ihmisiä kuolee lähes joka luvussa tai vähintään joudutaan juoksemaan pakoon Ylhästön sotilaita. 

Aria itse on pistetty opettelemaan taistelutaitoja kapinallismystikoiden turvapaikkaan yhdessä piikikkään Shannonin kanssa. Mystikot pitävät tyttöä naivina sekä vajaakykyisenä Ylhästön tyttönä, joka ei tiedä kovasta elämästä mitään. Täytyy sanoa, että joudun yhtymään tähän mielipiteeseen, sillä Aria on koko ajan uhmaamassa käskyjä ja viskaa kintaalla Hunterin ja muiden ehdotuksia pysyä turvassa. Aria ei ole hahmona nynny tai kumartelemassa ketään, mutta tämän jääräpäisyys alkaa välillä nyppiä.  Varsinkin, kun tämä asettaakin sekä itsenä että toverinsa vaaraan moneen otteeseen tottelemattomuudellaan. Ariaa oli vaan välillä vähän raskasta seurata, sillä hän vain käyttäytyy välillä aivan typerästi. Lopussa hän kuitenkin alkaa muistuttaa jo sitä sankaritarta jota voin ilomielin kannustaa.

"Vilkaisen uudestaan tummansinistä taivasta.

Hengitän syvään.

Ja juoksen suoraa päätä sillan kaidetta kohti.

'Aria!' veljeni kiljaisee.

Hyppään.

Keuhkoni tyhjenevät ilmasta, kun kiepun kohti satoja kerroksia alempana pilkahtelevia kanavia.

Kohti kuolemaa."

Hunteria itseään taas näkyy ja kuuluu paljon vähemmän mitä ensimmäisessä osassa, sillä tämä on koko ajan muualla johtamassa kapinaa. Tämä on vähän harmi, sillä tälläkään kertaa hänestä ei oikein saa kunnon kuvaa. Pimeä sydän-kirjassa Hunterin poissaolo ja tämän toimiminen Arian selän takana, sekä kaikki muut sodan aikaansaamat tekijät, ovat kuitenkin suoraan yhteydessä nuorenparin suhteeseen. Näiden suhde nimittäin kylmenee huomattavasti eikä heidän ensimmäisessä osassa tituleerattu kuolematon rakkaus tunnukaan enää niin kuolemattomalta. Tämä oli mielestäni mukavaa, että ympäristötekijät vaikuttavat suhteeseen näin paljon, eikä kaikki kriiseily johdu vain sankarin tai sankarittaren kuukausikierrosta. Omasta mielestäni suhteessa tapahtuva yllätys kirjan lopussa oli myös oikein tervetullutta, sillä se toi hieman jotain uutta ja jännittävää seuraavaakin osaa varten ja tuntui kuitenkin aivan luonnolliselta.

Ja koska Arian ja Hunterin rakkaus on joutumassa kriisiin, on suurempi paino Arian yhteiskunnallisella heräämisellä, mikä on tervetullut juonenkäänne. Myös sota, Hunterin todellisen luonteen paljastuminen sekä Davidan sydämen metsästys nousevat keskeisiksi teemoiksi tarinassa. Uuden osan myötä tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja, mutta vanhojakin jaksetaan muistaa läpi sarjan. Uusillekin hahmoille oltiin keksitty jokin tarkoitus kirjassa, eivätkä he jääneet pelkiksi taustahahmoiksi. Turk nousi kuitenkin omaksi lempihahmoksi ja onhan hän monella tavalla paljon mielenkiintoisempi hahmo kuin Hunter.

"Monet miehet elämässäsi haluavat käyttää sinua hyväkseen. Mutta mitä sinä haluat?"

Suurin asia mikä minua kuitenkin rassasi kirjassa, oli sen toistuvuus. Melkein kirjan loppuun asti tarina kertaa koko ajan sitä kuinka Aria livahtaa etsimään Davidan sydäntä yksin. Koska kirjassa rampattiin koko ajan piilopaikan ja Syvästön väliä, niin tuntui välillä siltä, ettei tarinasta saa mitään irti. Kaikki toiminta jäi todella loppuun ja kaikkea tapahtuu ehkä jopa liikaakiin sivumäärään nähden. Loppuratkaisu oli kuitenkin kiinnostava, eikä välttämättä ollut se kaikista yllätyksettömin ratkaisu. 

Pimeä sydän ei ollut mikään mullistava teos, mutta se oli kuitenkin mukaansatempaava ja kutkuttava. Sillä on omat vikansa, mutta se kuitenkin pyrkii mukavasti eteenpäin omalla tavallaan. Tarinassa on mukavia yllätyksellisiä juonenkäänteitä, jotka osasivat yllättää positiivisesti. Ensimmäisen osan tapahtumia muistellaan myös kiitettävästi, jolloin lukijankin on helppo pysyä kärryillä, kun viitataan edellisen teoksen tapahtumiin. Lawrence hallitsee selvästi palettinsa ja tietää mitä tarinaltaan haluaa. Vaikka Mystic Cityn toinen osa ei ollutkaan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, niin pidin sitä kuitenkin viihdyttävänä ja lukemisen arvoisena. Odotan innolla mitä päätösosa tuo tullessaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Mystic City #1)

"Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?"

"Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain."

"Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia. Sarjan aloitusosa on otettu kaikkialla maailmassa innostuneesti vastaan, ja sen oikeudet on myyty jo kahdeksaan maahan."

__________________________________________________________________________________

Luin Salatun voiman kaupungin, eli Mystic City-sarjan ensimmäisen osan, jo jonkin aikaa sitten, mutta se on edelleen niin hyvin muistissa, etten voinut olla tekemättä siitä arvostelua. Varsinkin nyt, kun kolmas osa on luettavana. Salatun voiman kaupungissa on paljon hyviä asioita, mutta samalla myös niitä huonoja. Sarja tuntee muutenkin jakavan lukijoita kahteen kuppikuntaan voimakkaasti.

Kirjan tarina on nopeatempoinen ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Tylsäksi lukeminen ei siis käy, kun lukijalle ammutaan jatkuvalla syötöllä tapahtumia ja syöttejä eteen. Maailma, johon tarina sijoittuu on taas erittäin kiinnostava ja Theo Lawrence on osannut maalailla jännittävän version tulevaisuudennäkymästä. Ilmaston muutos on tuhonnut maailman, ilmasto on tukahduttavan kuumaa ja tulva on peittänyt suurimman osan maaperästä. Kirjaa lukiessa alkoi väkisinkin miettimään voisiko maailma olla tosissaan tällainen tulevaisuudessa. Lawrence on selvästin miettinyt maailman kuvaa hieman pidemmällekin, sillä tekniikka on tuolloin huomattavasti kehittyneempää, kun joka paikassa käytetään sormenjälki tunnistusta ja raahataan mukanaan TouchMetä. Olikin vähän harmillista, että tarina keskittyi niin paljon Manhattaniin, ettei muusta maailmasta saatu mitään tietoa. Samalla tässä fiktiivisessä maailmassa on monia yhtäläisyyksiä todellisen maailman kanssa. Hyväksi esimerkiksi voisin nostaa vaikka rahan. Raha pyörittää armotta maailmaa ja se turvaa samalla elämäsi, että tulevaisuutesi. On melko surullista, että jotkin kirjan asiat peilautuvat niin selvästi myös meidän maailmaamme.

Toinen yhtäläisyys meidän ja kirjan maailmojen välillä on teoksen vakavampi teema ja nykypäiväinen ongelma: yhdyskunta on jakaantunut kahteen luokkaan. Rikkaat sortavat säälittä mystikkoja sekä köyhiä ja pitävät asumistaan ilmastoiduissa kattohuoneistoissa etuoikeutenaan. Heidän jokapäiväisiin murheisiinsa kuuluu korkeintaan se mitä seuraaviin juhliin pitäisi laittaa päälle. Alhaston väki taas elää kurjuudessa ja köyhyydessä, likaisten kanaalien varrella. Näiden kahden ryhmän luokalliset erot on kuvattu todella hyvin ja epätasa-arvoisuus nousee kirjan yhdeksi tärkeäksi elementiksi. Ylhästön väki on kuvattu turhamaisena ja nokkavana väkenä, joiden keskuudessa asema ja valta merkitsevät kaikkea. Alhaston väki taas on köyhää ja huonosti ravittua, ja joukossa on mukana sekä tavallisia ihmisiä että mystikkoja. Mystikkojen elämää tekee tukalaksi myös ainaiset voimainpoistot. Toisaalta hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy molemmista puolilta, eikä kaikki ole niin musta valkoista. Ylhästö kuitenkin tuntuu vain olevan täynnä kusipäitä, ja joukkoon olisi voitu sijoittaa edes yksi hyvä tyyppi joka ei ole mystikko.

Lawrencen luoma Romeo x Julia -rakkaustarina taas ei ole mitään tuoreimpia tai uusimpia ideoita kirjallisuudessa. Oikeastaan koko Arian ja Hunterin suhdetta vaivasi alusta asti ennalta-arvattavuus. Pystyin arvaamaan tapahtumat suurelta osin pelkän takakannen, prologin ja kirjassa melko runsaasti viljeltyjen vinkkien perusteella. Nuorten suhde on yllätyksetön, vaikka Hunter ja Aria ovatkin erittäin söpö pari. Itse Aria on hyvin naiivi ylhästön tyttö, joka kuitenkin tohtii uhmata vanhempiaan rakkauden nimissä. Aria osaa olla erittäin raivostuttava hahmo, mutta taas välillä jopa melko pidettävä. Koska tarina keskittyy paljolti Arian muistinmenetyksen selvittämiseen olisin halunnut välillä tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistella kunnolla, kun tämä ei tunnu tajuavan selviä asioita. Hunter taas jäi vielä pelkäksi mysteeriksi, joten melko vähän sanottavaa hänestä on. Vaikka päähahmot ovatkin vähän laimeita tapauksia olivat muut hahmot ja näiden motiivit taas astetta kiinnostavampia. Muiden hahmojen todellisen luonteen paljastaminen oli nerokasta ja lopussa joutui tosissaan miettimään kenenkin lojaaliutta.

Vaikka Salatun voiman kaupunkissa on vikoja eikä se ole mikään maata mullistava teos, niin siitä jäi silti hyvä fiilis sekä kiva kutina. Loppuratkaisu oli jännittävä, eikä se ollut kaikista kaunein tai kaunistelluin, vaan melko raaka ja yllättävä. Seuraavaan osaan tarttumisesta ei ole epäilystäkään.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2