ukami: Gabriel Dropout (Gabriel Dropout, #1)

Ei ole helppoa olla Taivaan lähettiläs, kun mieli tekisi keskittyä nettipeleihin! Nuori enkeli Gabriel, ystävien kesken Gabi, on tullut Maan päälle oppimaan lisää ihmisistä, jotta osaisi auttaa ja johdattaa heitä. Mutta ihmisten huvitukset kiinnostavat heitä itseään enemmän... Gabin lisäksi tutustumme kilttiin ja avuliaaseen demoni Vignetteen ja muihin persoonallisiin Taivaan ja Hornan edustajiin.

________________________________________________________________________

Pitkästä aikaa kirjoittelen manga-arvion parissa. Tällä kertaa suomiuutuutena on komedia enkeleiden ja demonien taistelusta. Tosin tätä ei voi taisteluksi kutsua, sillä sarja on enneminkin humoristinen slice-of-life-sarja, jossa taistelut ovat lähinnä Gabrielin tuskailua ilmastointilaitteen rikkouduttua. Sarja siis kertoo vastavalmistuneesta enkelitytöstä Gabrielista, joka on lähetetty maan päälle opastamaan ihmisiä kaidalla polulla. Aluksi luokkansa priimuksena esitelty Gabriel kuitenkin lankeaa maan päälle laskeuduttuaan kaikkiin kiusauksiin, joihin tämä itse kertoo langenneensa mielellään. Aiemmin tunnollinen ja mallioppilaana ollut Gabriel on siis nykyään nahjusteleva ja laiska tyttö, jota ei kiinnosta kuin pelien pelaaminen ja kämpässään löhöily. Lisäksi ensimmäisessä pokkarissa kohdataan muita persoonallisia tyttöjä, jotka sekoittavat Gabrielin arkea.

Sarja repii huumorinsa arkipäiväisistä tapahtumista, hahmojen hölmön hauskoista persoonista, sekä tietenkin Gabrielin ristiriitaisesta luonteesta tämän enkelistatukseen. Pääasiassa Gabriel Dropoutin huumori toimii ihan hyvin ja sopii sarjaan. Itseäni sarja ei kuitenkaan jaksanut naurattaa, paria hymähdystä lukuunottamatta. En muutenkaan perusta tällaisista söpöistä moesarjoista, vaikka ei tässäkään tapauksessa sarja varsinaisesti mitenkään huono ole. Gabriel Dropoutilla ja sen kaltaisilla sarjoilla on varmasti faninsa, mutta itse pidin lukukokemusta lähinnä vaan tylsänä. Tai sitten mun ajatusmaailma on tämän sarjan kanssa eri tasoilla. Tarina rakentuu episodimaisesti luku luvulta, sillä melkein jokaisessa luvussa on jokin keskiö jonka ympärille tapahtumat kasaantuvat. Varsinaista pääjuonta sarjalla ei siis näillä näkymin ole, vaan sarjan on vain tarkoitus olla ja näyttää söpöltä.

Sarjan hahmot ovat melko pitkälle stereotyyppisiä joita näkee joka päivä huumorisarjoissa. Näillä on omat luonnetyyppinsä, joista sarja yrittää repiä naurut. Gabriel on laiska ja muista piittamaton, Vigne on huolehtiva ja tunnollinen, Satanichia on vain hölmö, jota on helppo vetää höplästä ja Raphiel pehmosadisti. Hahmojen luonteet on rakennettu erottumaan toisistaan, jolloin jokaisen on helppo valita oma lempitytynsä. Oma lempihahmoni oli ehdottomasti lempeä demoni Vinge, sillä muut hahmot tuntuivat vaan ärsyttävän. Hahmojen väliset erot ja statukset toimivat kuitenkin hyvin yhteen, jolloin helppo hahmottaa kuka pompotta ketä ja miten hahmot yleensäkin tulevat keskenään toimeen.

Ukamin taide taasen on juuri sellaista mitä tällaisilta söpöstelysarjoilta voi odottaa. Hahmot ovat pehmeitä ja tytöt suloisia. Mitenkään erottuva Ukamin piirtojälki ei siis ole, mutta se on kuitenkin selkeää ja helppoa seurattavaa. Painatukselle täytyy antaa myös kunniaa, sillä hyvän laadun lisäksi mukaan on saatu myös värisivuja.

En lämmennyt Gabriel Dropoutille, enkä varmaan jatka sarjan parissa. Sarja on kuitenkin sellainen, että siitä joko tykkää täysillä tai sitten se jättää kylmäksi. Omalla kohdallani tämä ei siis toiminut, mutta suosittelisin lukijoita edes kokeilemaan sitä yhden tai kahden osan verran. Ehkä löydätkin sarjasta jotain uutta ja hauskaa viihdettä. Kevyt pokkari tulee myös luettua nopsaan, joten sen lukemiseenkaan ei tuhriinnu paljon aikaa. Jos yhtään söpöstelysarjat kiinnostavat tai ovat mieleen niin kannattaa ehdottomasti kokeilla.

Arvosana: 🌸1/2

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
YA-lukuhaaste: Kirjailija ei ole Suomesta, Yhdysvalloista tai Britteinsaarilta

Bomarn: Pahispomo ja kissat

Gangstereita ja kissoja!
Oletko miettinyt, miksi elokuvissa pahisten pomolla on usein kissa lemmikkinä?

Rikollisjärjestön johtaja, salaperäinen Pomo, on alamaailman huipulla. Hän hallitsee kovin ottein ja käskyttää alaisiaan mielensä mukaan. Silti on olemassa pieni joukko, joka ei korvaansa lotkauta Pomon määräyksille...

___________________________________________________________________

Sangatsu Manga julkaisi viime joulukuussa mangauutuuden, joka erottuu mukavasti massasta. Mangan idea on ihan simppeli, eikä se yritä olla mitään muuta kuin katsaus Pomon ja tämän kissojen elämään. Odotukseni pokkaria kohtaan olivat vähän nihkeät, sillä olen omaan erittäin nirson maun huumorimangojen suhteen. Olin silti kiinnostunut siitä, sillä olin kuullut paljon hyvää. Periaatteessa pokkarissa kierrätetään samaa huumoria koko ajan ja naurut revitään tavallisista, ihan normaaleista arjen asioista joita jokainen kissanomistaja varmaan kokee.

Tämä manga osoittautui kuitenkin aivan ihanaksi! Yllätyinkin miten tuoreelta mangan huumori tuntui ja miten hyvä fiilisen sen lukemisen jälkeen jäi. Mangan yksinkertaisuus ei edes pääse häiritsemään, sillä Pomon ja kissojen parissa viihtyy niin hyvin. Pomon karskin olemuksen taakse kätkeytyvä rakkaus kissoja kohtaan ei ole mikään uusi keksintö, mutta Pahispomot ja kissat toimittaa sen kuitenkin erittäin hyvin ja hauskasti. Vitsitkään eivät toista itseään, vaan jokainen tuntuu erilaisesta samasta teemasta huolimatta. Pahispomokin tuntuu oikeasti hahmolta, joka on osa tarinaa ja jonka kuuluukin olla mukana juonessa eikä toimia vain sivustaseuraajana. Pomon olis voitu vain syhkäistä helposti johonkin nurkkaan häpeämään ja keskittyä kissoihin. Kissatkaan eivät jää vain toistensa kopioiksi vaan jokainen on eriluontoinen. Onkin kiva huomata että tämä näkyykin sitten luonteessa, että ulkonäössä.

Pokkari on erittäin nopealukuinen ja sen tulee luettuakin läpi 15-20 minuutissa. Sivuilla ei ole tekstejä otsikoiden ja pomon hahahaaha-naurun lisäksi. Eikä manga tarvitsekaan muuta ollaksen hauska! Vitsit ovat hyvin visuaalisia ja helposti tajuttavia, joka toimii tässä tapauksessa loistavasti. Pomon ja kissojen välisiin kohtauksiin saa keskittyä rauhassa ilman turhaa lörpöttelyä. Bomarn piirtää myös selkeästi ja ruutuja on helppo seurata toiseen. Pomon tyypillinen ulkonäkö ja tussatut silmät kertovat mielestäni jopa siitä, että tämän manga vähän naljailee stereotypialle. Kahden sivut kappaleet toimivat myös hyvin, sillä ne ovat ytimekkäitä ja toimivia.

Pahispomo ja kissat piti jäädä yksipokkariseksi mangaksi, mutta hei katsos kummaa toinen osa ilmeistyikin kuitenkin Japanissa. Kustantajakin on lähettänyt siitä tarjouksen, mistä olen enemmän kuin innoissani. Tällaisia helppoja ja kivoja sarjoja saisi olla enemmänkin piristämässä päivää!

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Sarjakuva-lukuhaaste 2. kirja

Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Becky Albertalli; Minä, Simon, Homo Sapiens!

"Onko kaikkien pakko tulla kaapista?

  

16-vuotias Simon rakastaa draamaa, mutta vain näyttämöllä. Kun luokkakaveri ryhtyy kiristämään Simonia, hänen salainen ihastuksensa on vaarassa päätyä parrasvaloihin.

  

Simonin on tehtävä hankalia valintoja. , onhan pelissä mahdollisuus rakkauteen ihanan ja hämmentävän pojan kanssa. Kunhan Simon vain saisi selville, kuka hän on."

_________________________________________________________________

Monessa kirjablogissa on kehuttu Becky Albertallin teosta: Minä, Simon, Homo Sapiens! Olin vähän skeptinen kirjan suhteen, kuten minulla on tapana olla suosittujen teosten kohdalla. Eikä minun ollut oikeastaan edes tarkoitus tarttua siihen vielä, mutta se sopi oivasta tällä viikolla vietettävään Prideviikkoon, jota luotsaa Yöpöydän kirjat-blogin Niina. Kirja kuitenkin yllätti minut totaalisesti ja olin jo kolmen sivun jälkeen koukussa. Minä, Simon, Homo Sapiens! on niitä harvoja teoksia, jotka tuntuvat jäävän kesken ja olisin vain toivonut, että lukemista olisi ollut enemmänkin jäljellä. Tätä kirjaa olisi jaksanut lukea pidempäänkin.

"Outo juttu sinänsä, koska en minä tosielämässä ole mikään päähahmo. Ennemminkin päähenkilön paras kaveri."

Kirjan päähenkilö Simon käy lukion toista vuotta ja on myös näytelmäkerhon jäsen. Simonilla on kuitenkin salaisuus ja iso murheenkryyni; hän on nimittäin homo. Tästä hän ei olekaan hiiskunut kellekään muulle kuin sähköpostitutulleen, Bluelle. Ensin pojista tulee toistensa uskottuja, mutta ystävyys syveneekin puolin ja toisin suuremmaksi kuin pelkäksi ystävyydeksi. Poikien suhteen muuttumista ja kehittymistä on hauska seurata. Lukija pysyy myös koko ajan kärryillä poikien viestittelyistä, sillä lähes joka toinen luku on pelkkiä poikien sähköpostiviestejä. Kirjan kiinnostavin valtti onkin se, että koska pojat eivät tunne toisiaan kuin salanimillä, saa lukija kuumeisesti tuumiskella Simonin kanssa kuka mahtaa todellisuudessa olla ihana ja herttainen Blue. Lukijaa ohjataankin välillä hauskasti ja yllättävästi harhaan, jolloin Bluen henkilöllisyyden paljastuminen jää loppuun asti. Kun viljellyt vinkit paljastettiin, ne olivat aivan selviä, mutta en itse ainakaan niitä lukiessani tajunnut. Blue ja Simon ovat taa todella herttainen pari, joidenka mukaan on helppo heittäytyä. 

"Tuntuu kuin olisimme zombieapokalypsin viimeiset henkiinjääneet: Ihmenainen ja homoankeuttaja. Ei paras yhdistelmä lajinsäilymisen kannalta."

En yleensä välitä kummoisesti huumorikirjallisuudesta, mutta Simon on vaan niin ihana ja Albertallin eloisa tyyli kirjoittaa tekevät kirjasta hauskan ja nopean luettavan. Kirjaa lukiessani tyrskähtelinkin vähän väliä Simonin letkautuksille ja jutuille. Melkein sanoisin, että kirja oli välillä ratkiriemukasta luettavaa. Simon onkin yksiä herttaisempia hahmoja, joita tiedän. Myös hänen eloisat perheenjäsenensä, luotettavat ystävänsä kuin myös näytelmäkerhon jäsenet tulevat lukijalle tutuiksi ja itse pidin oikeastaan kaikista tämän kirjan hahmoista. Olikin myös positiivista, että Simonin perhe tuntui niin tavalliselta, jossa vanhemmat hössöttävät ja sisarukset kokevat muutoksia. Teoksessa seurataan Simonin elämää muutaman kuukauden ajalta, jolloin ehditään kohdata sekä ylä- että alamäkiä. Simonin kamppailu kaapista tulemisen kanssa oli kirjoitettu realistisella tavalla ja kaikki tapahtumat tuntuvat aidoilta. Draamakin syntyy arjen asioista eikä se tunnu ylidramatisoidulta. Minä, Simon, Homo Sapiens! ei tarvitse mitään ylimääräisiä taikakeinoja, jotta se olisi kiinnostavaa luettavaa. Virkistävää oli myös, että tapahtumat eivät aina vaan pyöri Simonin ympärillä, sillä muillakin hahmoilla on oma elämänsä eikä Simon ole koko ajan keskipiste.

"Onhan hän yksi hiivatin pyllypyyhe koko jätkä, mutta hän on myös höhlä kiemurteleva honkkeli, jota on yllättävän vaikea vihata."

Kaiken kaikkiaan Minä, Simon, Homo Sapiens! oli ihana lukukokemus. Se pääsi ehdottomasti tämän vuoden viiden parhaimman luetun kirja joukkoon. Kirja pitää otteessaan, sen aikana naurat ja se voi nostattaa kyyneleet silmiin. Kirjan tarina on niin herttainen, mutta samaan aikaan surullinen. En muistakaan koska viimeksi minulla on ollut näin paljon perhosia vatsassa kirjaa lukiessani tai kuinka paljon halusin päähahmon onnistuvan. En voi kuin suositella kaikkien tarttuvan tähän kirjaan, sillä se aivan upea teos! Minä tosin aion pysyä Oreo-kekseistä kaukana, sillä sain varmaan niistä yliannostuksen Simonin takia :D.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista yliviivaan seuraavat kohdat:

Prideviikko 26.6.-2.7.,

Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

Helmet-lukuhaaste: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Adventures in Down Under and Beyond: 50. Kirja, joka rikkoi odotuksiasi tai yllätti sinut jollain muulla tavalla