Theo Lawrence: Pimeä sydän (Mystic City, #2)

"Kaupunki liekeissä.
Luottamus murskana.
Täydellinen rakkaus tuhoutunut."

"Ylhästön eliittiin kuuluvan perheensä hylännyt Aria Rose on päätynyt mystikkorakastettunsa Hunterin kannattajien turvapaikkaan kaupungin ulkopuolelle. Aria haluaa kuitenkin olla Hunterin rinnalla ja karkaa Manhattanille. Seuraukset ovat kohtalokkaat: Arian isän miehet kidnappaavat hänet, ja hän on vaarassa joutua jälleen muistintyhjennykseen ja naimisiin kuolleeksi uskomansa ylhästösulhasensa kanssa. Samaan aikaan kaupungissa käydään veristä valtataistelua mystikoihin liittyneiden Alhaston köyhien ihmisten ja Ylhästön etuoikeutettujen välillä. Pahinta on, että Hunter näyttää käyttäneen Ariaa tässä taistelussa lupaa kysymättä hyväkseen...
Pimeä sydän on toinen osa ilmastonmuutoksen jälkeiseen aikaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tarinassa. Se on sähköinen, toiminnantäyteinen futuristinen fantasia, joka tempaa mukaansa ja pitää pihdeissään läpi liekkien ja kaaoksen."

______________________________________________________________


Koska pidin Mystic Cityn ensimmäisestä osasta, Salatun voiman kaupungista, todella paljon niin odotin innoissani toisen osan lukemista ja odotukseni olivat melko korkeat. Manhattan on riistäytynyt kaaokseen ja sota Ylhästön ja Syvästön välillä syttyy ilmiliekkeihin. Kaikki kurjuus ja karmeus on kuvattu elävästi, eikä Theo Lawrence kursaile kirjoittaa karuakin tekstiä. Ihmisiä kuolee lähes joka luvussa tai vähintään joudutaan juoksemaan pakoon Ylhästön sotilaita. 

Aria itse on pistetty opettelemaan taistelutaitoja kapinallismystikoiden turvapaikkaan yhdessä piikikkään Shannonin kanssa. Mystikot pitävät tyttöä naivina sekä vajaakykyisenä Ylhästön tyttönä, joka ei tiedä kovasta elämästä mitään. Täytyy sanoa, että joudun yhtymään tähän mielipiteeseen, sillä Aria on koko ajan uhmaamassa käskyjä ja viskaa kintaalla Hunterin ja muiden ehdotuksia pysyä turvassa. Aria ei ole hahmona nynny tai kumartelemassa ketään, mutta tämän jääräpäisyys alkaa välillä nyppiä.  Varsinkin, kun tämä asettaakin sekä itsenä että toverinsa vaaraan moneen otteeseen tottelemattomuudellaan. Ariaa oli vaan välillä vähän raskasta seurata, sillä hän vain käyttäytyy välillä aivan typerästi. Lopussa hän kuitenkin alkaa muistuttaa jo sitä sankaritarta jota voin ilomielin kannustaa.

"Vilkaisen uudestaan tummansinistä taivasta.

Hengitän syvään.

Ja juoksen suoraa päätä sillan kaidetta kohti.

'Aria!' veljeni kiljaisee.

Hyppään.

Keuhkoni tyhjenevät ilmasta, kun kiepun kohti satoja kerroksia alempana pilkahtelevia kanavia.

Kohti kuolemaa."

Hunteria itseään taas näkyy ja kuuluu paljon vähemmän mitä ensimmäisessä osassa, sillä tämä on koko ajan muualla johtamassa kapinaa. Tämä on vähän harmi, sillä tälläkään kertaa hänestä ei oikein saa kunnon kuvaa. Pimeä sydän-kirjassa Hunterin poissaolo ja tämän toimiminen Arian selän takana, sekä kaikki muut sodan aikaansaamat tekijät, ovat kuitenkin suoraan yhteydessä nuorenparin suhteeseen. Näiden suhde nimittäin kylmenee huomattavasti eikä heidän ensimmäisessä osassa tituleerattu kuolematon rakkaus tunnukaan enää niin kuolemattomalta. Tämä oli mielestäni mukavaa, että ympäristötekijät vaikuttavat suhteeseen näin paljon, eikä kaikki kriiseily johdu vain sankarin tai sankarittaren kuukausikierrosta. Omasta mielestäni suhteessa tapahtuva yllätys kirjan lopussa oli myös oikein tervetullutta, sillä se toi hieman jotain uutta ja jännittävää seuraavaakin osaa varten ja tuntui kuitenkin aivan luonnolliselta.

Ja koska Arian ja Hunterin rakkaus on joutumassa kriisiin, on suurempi paino Arian yhteiskunnallisella heräämisellä, mikä on tervetullut juonenkäänne. Myös sota, Hunterin todellisen luonteen paljastuminen sekä Davidan sydämen metsästys nousevat keskeisiksi teemoiksi tarinassa. Uuden osan myötä tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja, mutta vanhojakin jaksetaan muistaa läpi sarjan. Uusillekin hahmoille oltiin keksitty jokin tarkoitus kirjassa, eivätkä he jääneet pelkiksi taustahahmoiksi. Turk nousi kuitenkin omaksi lempihahmoksi ja onhan hän monella tavalla paljon mielenkiintoisempi hahmo kuin Hunter.

"Monet miehet elämässäsi haluavat käyttää sinua hyväkseen. Mutta mitä sinä haluat?"

Suurin asia mikä minua kuitenkin rassasi kirjassa, oli sen toistuvuus. Melkein kirjan loppuun asti tarina kertaa koko ajan sitä kuinka Aria livahtaa etsimään Davidan sydäntä yksin. Koska kirjassa rampattiin koko ajan piilopaikan ja Syvästön väliä, niin tuntui välillä siltä, ettei tarinasta saa mitään irti. Kaikki toiminta jäi todella loppuun ja kaikkea tapahtuu ehkä jopa liikaakiin sivumäärään nähden. Loppuratkaisu oli kuitenkin kiinnostava, eikä välttämättä ollut se kaikista yllätyksettömin ratkaisu. 

Pimeä sydän ei ollut mikään mullistava teos, mutta se oli kuitenkin mukaansatempaava ja kutkuttava. Sillä on omat vikansa, mutta se kuitenkin pyrkii mukavasti eteenpäin omalla tavallaan. Tarinassa on mukavia yllätyksellisiä juonenkäänteitä, jotka osasivat yllättää positiivisesti. Ensimmäisen osan tapahtumia muistellaan myös kiitettävästi, jolloin lukijankin on helppo pysyä kärryillä, kun viitataan edellisen teoksen tapahtumiin. Lawrence hallitsee selvästi palettinsa ja tietää mitä tarinaltaan haluaa. Vaikka Mystic Cityn toinen osa ei ollutkaan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, niin pidin sitä kuitenkin viihdyttävänä ja lukemisen arvoisena. Odotan innolla mitä päätösosa tuo tullessaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian päähenkilön, 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa... Kukaan ei voinutkaan aavistaa, minkälaisia tapahtumia Katnissin vapaaehtoisuus voisi laittaa liikkeelle. Kapina voi alkaa pienestä kipinästä."

___________________________________________________________________

Oma ensikosketukseni Nälkäpeli-trilogiaan oli elokuvien kautta, kun kaveri puoli pakolla vei minut katsomaan ekaa osaa teatteriin. Tämän jälkeenkin minulla kesti todella kauan ennen kuin tartuin kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Luin Nälkäpelin ensimmäisen kerran kaksi kesää sitten, mutta minulle iski kirjaa lukiessa niin kova lukujumi, etten kyennyt siitä nauttimaan. Viime vuonna sitten päätin tarttua ekaan kirjaan uudestaan ja nyt olenkin ehtinyt lukea läpi koko trilogian.

"Jos me palamme, tekin palatte. Tuli leviää."

Nälkäpelin tarina on erittäin kutkuttava ja usein kävi niin että ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on brutaali ja taas kerran hehkutan sitä, kuinka se tuo hyvin ilmi ihmisen julmuuden. Nälkäpelissä tosin ihmisen sydämettömyys on kuitenkin nostettu aivan uudelle tasolle. Kellään ei tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissa, ja tässä sarjassa liian luottavaisille käy todella huonosti. Ensimmäinen kirja pohjustaa tarinaa todella hyvin ja sen kautta saadaan hyvä käsitys Capitolista, hahmoistamme ja ylipäänsä Nälkäpelistä. Jatko-osat tuottavat lisää rakennetta ja sisältöä rungon ympärille, ja kolmesta osasta rakentuukin vahva ja yhtenäinen kokonaisuus. Tarina etenee koordinoidusti ja rivakasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä juuri ole. Tahti on oikeastaan niin nopea, että lukiessaan ei ehdi hengähtämään. Siinä missä elokuvat tuntuvat ylivenytetyiltä, niin kirjoissa rytmi on juuri oikea. Kirjojen tapahtumissa oli myös sellaisia kohtia mitkä oltiin jätetty elokuvista pois. Näistä jotkin tulivat aivan puun takaa ja toimivat paremmin kuin muokatut kohtaukset elokuvissa. Vaikka pidin kaikista trilogian osista, niin viimeinen osa nousi silti ylitse muiden. Se on mielestäni sarjan paras osa ja se nostaa jännityksen todella korkealle. Matkijanärhessä yllättäviä käänteitä tapahtuu kaikista eniten. Sen luoma tunnelma on myös niin vahva, että se vääntää jopa pahimmissa/parhaimmissa kohdissa sisuskaluja. Itkin jopa yhdessä kohtaa kirjaa lukiessani.

”Presidentti Snow’n vierailu. Vyöhykkeet kapinan partaalla. Suora uhkaus Galen tappamisesta ja lisää tulossa. Kaikki rakkaani ovat tuomittuja. Ja kuka tietää, kuinka moni muu joutuu vielä maksamaan minun teoistani?

Pidin Katnissistä ja muistakin hahmoista paljon enemmän kirjoissa kuin elokuvissa. Minulle jäi vähän elokuvia katsellessani Katnissistä paha maku suuhun. Kirjoissa hän kuitenkin osoittautui aivan toisenlaiseksi hahmoksi ja hänen päätöksiään sekä motiivejaan oli helpompi ymmärtää. Katnissistä tuodaan myös hyvin ilmi kuinka haavoittuva ja rikkinäinen hahmo hän on. Hän on koko ajan äärirajoillaan ja saa tuntea koko ajan Snown ja Capitolin hengityksen niskassaan. Pienikin erhe saattoi tarkoittaa oman tai lähimmäisen hengen menetystä. Katnisskin kuitenkin kehittyy sarja aikana ja muutosta on mukava seurata. Tosin hänen raivareitaan oli välillä puuduttavaa seurata. Peetasta olen aina pitänyt ja kirjassa hän oli jopa vielä parempi. Haymitch on aina yhtä juoppo, mutta hahmo oli paljon pidettävämpi ja sympaattisempi. Muutkin hahmot osoittautuivat hyviksi ja pidin siitä, että etenkin Coinin sekä Plutarch oltiin kuvattu inhottaviksi ja jopa julmiksi hahmoiksi. Coin varsinkin sai paljon enemmän tilaa ja täytyy sanoa, ettei parempaa ihmistä kuvaamaan hyväksikäyttäjää voi löytyä.

Nälkäpeli-trilogia on sykähdyttävä ja mukaansa vetävä selviytymistarina, joka jää mieleen. Tarina on kauniisti rakennettu ja ennen kaikkea romaanit ovat älykkäästi kirjoitettu. Upea aloitus, kiinnostava välivaihe ja huikea loppu. Trilogian tarina on ahdistava ja välillä jopa tuskainen, kun hahmoja heitellään vaikeuksista toiseen ja kaikkea kamalaa tapahtuu. Rivien välistä löytyy kuitenkin aina se pieni toivon pilkahdus. Olisin kuitenkin toivonut hahmojen ahdistukseen edes kerran jonkinlaista helpotusta. Matkijanärhessä on ehkä hieman ylimenemisen makua, mutta ei se lukukokemusta haitannut. Jos tykkää vähänkin synkemmistä selviytymistarinoista niin Nälkäpeliin kannattaa tarttua.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Sovellan vähän ja kuittaan koko trilogialla Helmet-lukuaasteesta kohdan 43. Kirja, jonka lukamista olet suunnitellut pitkään, sekä Adventures in Down Under and Beyond-haasteesta kohdan 35. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja.

P.C & Kristin Cast: Valittu (Yön talo #3)

"Nyt koetellaan vampyyritulokas Zoey Redbirdin luonteenlujuutta"

"Zoeyn paras ystävä Stevie Rae on muuttunut irvokkaaksi zombiksi, ja hänet täytyy pelastaa luisumasta lopullisesti pimeyden voimien valtaan.

Zoey ei tiedä, mitä tehdä. Salaisuutta ei voi kertoa muille Yön talon asukkaille. Juuri nyt etuoikeutettu asema jumalatar Nyksin valittuna tuntuu taakalta. Yksinäisimmällä hetkellä Zoey vaistoaa voivansa luottaa ihmiseen, johon viimeksi olisi kuvitellut."

___________________________________________________________________

Valittu on selvästi kahta edeltäjäänsä heikompi teos ja odotin tältä osalta vähän enemmän. Kirjassa on selvää väliosan makua, eikä siinä tunnu olevan sitä samaa kiinniottopintaa mitä Merkityssä ja Petetyssä oli. Kirjalla ei tunnu olevan selvää alkua, keskikohtaa tai edes kunnon lopetusta. Tarina soutaa ja huopaa edes takaisin samoja ongelmia vatvoen, eikä tunnu pääsevän oikein mihinkään. Kirjassa alkoi tapahtua kunnolla oikeastaan vasta kahden tai kolmen viimeisen luvun aikana, mikä on mielestäni pikkaisen liian myöhään. Suurimpaan ongelmaankin keksitään ratkaisu tuosta noin vain, koska Zoey yhtäkkiä "tiesi" mitä hänen täytyy tehdä. Kaikki aikaisemmin kirjassa käyty miettiminen ja tutkiminen tuntui tämän takia lopulta turhalta toiminnalta. Kirja olisi voinut olla hyvä, mutta se kaikki potentiaali hukkui Zoeyn jäätävän tuuliviiriasenteen alle.

Zoey onkin yksi neiti turhautuneisuuden aikaansaaja, sillä hänen hyppiminen ja kyvyttömyys päätöksentekoon kolmen miehen välillä on todella puuduttavaa ja raivostuttavaa luettavaa. Kaiken kukkuraksi Zoey on niin naiivi, että ei usko muiden varoituksia. Välillä olisi tehnyt mieli antaa tytölle kunnon litsarit, kun tämä toimii niin typerästi. Zoeyn käytös on järjetöntä ettei häntä kohtaan voi tuntea sympatiaa. Jopa Afrodite tuntuu kiinnostavammalta ja paremmalta päähahmolta kuin Zoey. En tiedä saavatko jotkut tällaisista tarinoista joitain kiksejä, mutta meikäläistä itse Zoey ja paikallaan polkeva tarina panivat enemmänkin ketuttamaan.

Jaksan kuitenkin pitää yllä toivoa seuraavien osien suhteen, joten enköhän lue nyt ainakin vielä seuraavan osan. Onneksi sarjan voi jättää aina kesken.

Arvosana: 🌸🌸1/2

Linnea Parkkonen: 112 vihaan itseäni

"112 - vihaan itseäni vie lukijan raadollisen syvälle nuoren maailmaan, jossa anoreksia ottaa vallan. Voiko elämässä selvitä, kun oma peilikuvakin oppii valehtelemaan?Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Arvosanojakin pitäisi kohottaa lukiota varten, ja isän alkoholismi haudata kaapin pohjalle tyhjien pullojen alle. Hyväksytyksi tulemisen tarve ja epävarmuus omasta itsestä ajavat Lillin kohtalokkaaseen kierteeseen, jossa jokainen suupala punnitaan."

_________________________________________________________________

Linnea Parkkosen kirjoittama kertomus anoreksiaa sairastavasta 15 vuotiaasta Lillistä tuli luettua ensimmäisen kerran joskus ammattikoulussa, jolloin pidin siitä erittäin paljon. Päätin vähän aikaa sitten tarttua kirjaan uudestaan Niina T:n Uudelleen luettua -lukuhaasteen varjolla. Teoksen eduksi täytyy sanoa se, että se on yhtä hätkähdyttävä ja raju kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Itseäni anoreksia, tai syömishäiriöt yleensä, eivät ole koskettaneet, koska en ole itse sitä sairastanut eikä kukaan lähimmäisistänikään. Tästä huolimatta Lillin tarina hiipii ihon alle ja saa lukijan tuntemaan kaiken mitä Lillille tapahtuu.

Kirjassa kuvataan todella tarkoin taudin eteneminen, aina sen laukaisseesta karkkilakosta itsensä vaiheittaiseen näännyttämiseen ja lopulta parantumiseen asti. Taudin eteneminen kuvaillaan niin tarkoin, että lukija kuvittelee itse olevansa Lilli ja sairastavansa itse syömishäiriötä. Kirja näyttääkin sairaudesta sen raadollisen ja todellisen puolen, varsinkin sen takia koska kertojana toimii käytännössä Lilli itse. Lukija pääsee tutustumaan Lillin päänsisäiseen maailmaan ja kokee itse Lillin ahdingon, kun tämä ei enää kykene syömään ja pakottaa itsensä liikkumaan, jotta tästä tulisi kaunis ja haluttu niin kuin kavereistaan. Lukija huomaa myös itse Lillissä tapahtuvan muutoksen, kun syömishäiriö ottaa yhä enemmän valtaa tämän päässä ja tämän suhde ruokaan muuttuu yhä kierommaksi. Lillin ahdinko tuntuu kirjassa niin vahvana, että voimakkaimmissa kohdissa ahdistus vääntää omiakin sisuskaluja. Loppusuoran häämöttäessä pelkäsin, että Lillin parantuminen sairaudesta kävisi aivan liian helposti. Näin ei kuitenkaan onneksi käy, sillä paranemiseen päästään vasta monen epäonnistumisen, raivoamisen, kieltämisen ja riidan jälkeen. Parkkosen tyyli käyttää puhekieltä tekstissään tuntui aluksi oudolta ratkaisulta, sillä siihen törmää hyvin harvoin. Mutta kun miettii minkälaisia ja minkä ikäisiä hahmot tarinassa ovat sopii puhekieli dialogissa oikein hyvin, kunhan siihen ensimmäiseksi tottui.

"Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastan ruokaa, en vain halunnut syödä sitä."

Anoreksia itsessään on teoksen suurin teema, mutta se ei yksikseen kerro vain siitä. Kirjassa käsitellään myös nuorten ulkonäköpaineita, ryyppäämistä ja sitä, miten suuri vaikutus ympäristöllä on ihmisiin. Koulumaailma on nykyään todella raakaa ja se näkyy myös Parkkosen teoksessa. Omasta yläaste ajasta on kulunut myös niin vähän aikaa, että voin selvästi samaistua Lillin ongelmiin, kun tämä etsii hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Lillin maailmassa kauneus ja hoikkuus ovat suurimmat tekijät, mikä valitettavasti näkyy oikeassakin kouluelämässä. Ja kuten Lilli itse toteaa kirjassa; heikot eivät pärjää vaan heidät syödään elävältä. Tosin en allekirjoita sitä, miten kirja antoi kuvan siitä, että vain huonoista kotiolosuhteista tulevat sairastuvat syömishäiriöihin. Sairaushan ei valikoi uhriaan vaan siihen voi sairastua sekä rikkaat että köyhätkin kuin myös hyvistä kotioloista tulevatkin. Tässä tapauksessa Parkkonen todennäköisesti on hakenut tarinan kannalta jotain kiinnostavaa elementtiä, joten en tarraudu asiaan enempää.

Kirja ei varmastikaan sovi kaikille, enkä suosittelisi sitä syömishäiriöstä kärsiville, sillä se voi mielestäni jopa kannustaa ja yllyttää itsensä näännyttämiseen. Toisaalta jos kirjasta jättää kaiken pahan ja ahdingon pois ja keskitytään positiivisiin juttuihin, voi kirja toimia hyvänä kannustimena. Kirja on silti todella ahdistavaa ja vaikeaa luettavaa ja se jättää miettimään moniakin asioita pidemmäksi aikaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

 Kuittaan tällä lukukerralla:

Helmet-lukuhaasteesta kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

ja Arventures in Down Under and Beyond-lukuhaasteesta kohdan 38. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita.

Kirja on myös osa Uudelleen luettua-lukuhaastetta ;)!

Huhtikuun luetut ja muuta mukavaa

Huhtikuu hujahti ohi taas vauhdilla, enkä jotenkin saanut heräteltyä itseäni aikaisemmin kirjoittelemaan huhtikuun luetuista kirjoista. Huhtikuun sää on ollut aivan outo, vaikka vappu vietettiinkin aurinkoisessa säässä. Lunta on ollut enemmän kuin koko joulukuussa oli yhteensä ja tuuli on ollut aivan jäätävän kylmä. Huhtikuussa minuun iski myös jokin ulkoiluinto mutta en loppujen lopuksi voinut lähteä oikeastaan paljon mihinkään, kun keli oli kurainen, loskainen ja ylipäänsä erittäin märkä (tiedän, olisi pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni ja vain lähteä ulos, mutta olen sen verran mukavuuden haluinen, etten lähtenyt kastelemaan kenkiäni ja itseäni :D). Nyt onneksi lämpö kuitenkin näyttäisi alkavan vihdoin ja viimein helliä suomalaisia ja pieni toivokin kesän tulemisesta nostaa jo päätään. Olisi nimittäin kiva, että se tuleva kesä näkyisi muutenkin kuin raivostuttavan allergiana.



Huhtikuussa luin huimat kolme kirjaa! Kyllä, kolme kirjaa. Tämä johtuu osittain siitä, että en kouluasioiden ohella kyennyt lukemaan useammin ja enempää kirjoja. Olen kuitenkin tyytyväinen tuohon määrään, sillä en muistakaan koska viimeksi olen lukenut peräti kolme kirjaa kuukaudessa. Enkä muista sitäkään koska viimeksi lukuintoni on pysynyt yllä näinkin kauan. Yleensä lukuintoni lopahtaa aika nopeasti kahden tai kolmen kirjan lukemisen jälkeen. Nyt olen saanut luettua tasaiseen tahtiin läpi koko alkuvuoden eikä innostus näytä aivan ihan heti laantuvan. Ja hei, olen Goodreads-haasteen kanssa jopa aikataulussa! Tosin nyt lukuhuumassani olen onnistunut jemmaamaan useamman kirjan kirjastosta odottamaan vuoroaan, ja tajunnut kuinka paljon tämän vuoden ja edellisvuoden uutuuksia on vielä lukematta. Miksei päivissä voi olla enempää tunteja, sillä nukkuakin mielellään pitäisi? Onneksi koulu kuitenkin loppuu jo neljän viikon päästä ja kesällä pystyn todennäköisemmin uhraamaan enemmän aikaa lukemiselle. Ellei lukuinto ehdi laantua siihen mennessä.

Huhtikuu oli hyvin fantasiapainotteinen, sillä kaikki kirjat olivat enemmän tai vähemmän genren edustajia. George R.R. Martinin fantasiaseikkailu Valtaistuinpeli aivan etunenässä. Kirja tuli luettua vihdoin ja viimein; olihan kirja odottanut vuoroaan pöydällä jo puolitoista kuukautta. Teos oli juuri niin hyvä kuin kuvittelinkin, eikä näin TV-sarjankin katsoneena tuntunut lainkaan puuduttavalta. Maria Turtschaninoffin Maresi jäi kuukauden viimeiseksi luettavaksi, mutta tämäkin kirja oli erittäin hyvä. Ensimmäinen huhtikuussa luettu kirja oli Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli-sarjan toinen osa, Riitasointu. Kolmesta huhtikuun aikana lukemastani kirjasta Riitasointu veti selvästi kaikista lyhimmän korren. Kirjan alku ja lopetus olivat hyviä, mutta kaikki niiden välissä tuntui puuduttavalta ja Noran päättämättömyys tuppasivat vain ärsyttämään. Näiden lisäksi aloitin lukemaan Linnea Parkkosen 112 vihaan itseäni. Siinäpä huhtikuun luetut kirjat sitten olivatkin. Vaikka kirjat olivatkin genreltään samoja, niin olivat ne silti keskenään mukavan erilaisia teoksia.

Toukokuun lukulistalla olisi nyt ainakin seuraavat teokset:

• Linnea Parkkonen: 112 Vihaan itseäni (postaus tulossa!)
• Suzanne Collins: Matkijanärhi (Nälkäpeli, #3)
• Maria Turtschaninoff: Anaché
• Theo Lawrence: Hehkuva ruumis (Mystic City, #3)

Jos mahdollisesti aika suosii, niin ehkä myös Siri Pettersenin Mätä voisi mahtua listaan.

Miten sinun huhtikuusi on mennyt? Montako ja mitä kirjoja luit huhtikuussa?

Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikoita, #1)

"Punainen luostari on naisten ja tyttöjen yhteisö ja turvapaikka, jossa kaikki saavat kehittää itseään taipumustensa mukaisesti. Nuori Maresi on jo huomannut, että häntä kiinnostavat eniten kirjat ja lukeminen, uuden oppiminen. Eräänä päivänä luostariin saapuu säikähtäneen oloinen nuori tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä raivoa.

Hurja tapahtumasarja alkaa siitä, kun suuri purjelaiva ilmestyy horisonttiin – onko Jain isä sotajoukkoineen tulossa? Maresin ja hänen tovereidensa neuvokkuus ja rohkeus pannaan kovalle koetukselle. He joutuvat yhdistämään voimansa äärimmilleen puolustaessaan ihmisen itsemääräämisoikeutta."

________________________________________________________________

Maria Turtschaninoffin teoksia on tullut aiemminkin luettua, tai olenkin oikeastaan lukenut läpi melkein hänen koko tuotantonsa. Tiesin siis mitä odottaa, kun tartuin Maresiin. Maresi onkin Turtschaninoffille tyypillinen teos, sillä se on omalla tavallaan kantaaottava, päähahmo on nuori tyttö ja tarinan teemaksi nousee kasvaminen ja itsensä löytäminen. Pidin Maresista aivan yhtä paljon kuin kirjoittajan muusta tuotannosta ja ahminkin kirjan yhdessä päivässä.

Kirjan tarina sijoittuu Punaiseen luostariin, joka sijaitsee jossain keskellä merta ja jota on vaikea löytää, jos ei tiedä mihin purjehtii. Ensi alkuun minulle tuli tästä luostarista mieleen tavallinen keskiaikainen nunnaluostari, jossa eletään hyvin säyseää ja kurinalaista elämää. Luuloni osoittautui nopeasti kuitenkin aivan vääräksi, sillä vaikka osa sisarista ovat selvästi kuin ilmettyjä nunnia asenteineen ja argumentteineen, on luostari muuten rento, rakastava ja suvaitseva paikka. Kaikki luostarin asukkaat hyväksytään sellaisinaan, vaikka näpsäkkä ja nopeaälyinen Maresi saakin toruja aika ajoin. Turtschaninoff onkin luonut luostarin ja sen asukkaiden ympärille rakastavan ja lämpimän ilmapiirin, joka saa väkisin hymyilemään. Luostarin naisten palvelema jumalatar, uskomukset ja rituaalit tuntuvat myös todella tuoreilta ideoilta ja oli mukavaa, että jumalhahmolle oltiin keksitty kolme muotoa, eikä se ollut suoraa kopiointia jostain tunnetusta jumaluudesta.

"Hän riuhtaisi yöpaidan yltään ja seisoi korokkeella alastomana, kylpien aamun ensimmäisten, mosaiikki-ikkunoista tulvivien veripunaisten auringonsäteiden valossa."

Voimakkaat naiset ovatkin olleet aina Turtschaninoffin tavaramerkki. Tässä kohtaa päähahmo Maresi ei ole poikkeus ja hän on todella samaistuttava hahmo. Oikeastaan kaikki naispuoliset hahmot ovat todella pidettäviä. Miespuoliset hahmot ovat, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, kuvattu raaoiksi ja petollisiksi olennoiksi, jotka janoavat naisten hallitsemaa tietoutta. Hyvän ja pahan kontrasti toimii hyvin, mutta olisi ehkä hieman toivonut jotain pakkaa sekoittavaa tekijää. Toisaalta selvä kahtiajako onnistuu synnyttämään juuri sen oikean tunnelman ja kuvaamaan tarinan ideaa. Koska luostarissa asustelee vain naisia, niin kirjassa esitetään hyvin myös se kuinka naisetkin pystyvät elämään ja huolehtimaan itsestään ilman miehiä. Monia hahmoja tämä tuntuukin ihmetyttävän, mikä ei toisaalta ole ihme, sillä naisten asema luostarin ulkopuolella on lähes järjestäen huono ja luostari on muodostunut joissakin maissa lähes pelkäksi taruksi, joka elää vain naisten lauluissa. Kirjassa tulee monta kertaa ilmi, että useat naiset uneksivat vapaudesta luostarissa, mutta eivät kykene siihen, koska luostaria ei pidetä todellisena tai rohkeus ei riitä. Kirjassa osoitetaan kuitenkin selvästi, että naiset kykenevät olemaan itsenäisiä ja elättämään itsensä omin avuin omalla tavallaan. Teos kuvastaa hyvin sitä, että vaikka meillä naisten asema on ollut vuosikausia jo hyvä, niin naisiin kohdistuva alentaminen, orjuuttaminen ja pahoinpitely on aivan tosi seikka joissakin muissa maissa.

Vaikka kirja soljuu mukavasti eteenpäin ja sen alkupuoli on rauhallinen sekä iloinen, on teoksella pimeä puolensakin. Kirjan tarina on vaihtelua valoisan ja pimeän välillä, sillä aina pirteän ja iloisen jakson jälkeen tapahtuu aina jotain ikävää. Se ei välttämättä ole mikään iso asia, mutta Maria Turtschaninoff on kuvaillut asiat niin, että ne pienimmätkin asiat tuntuvat vuorten kokoisilta. Tarina myös kallistuu kuin varkain aina vain vakavampaan suuntaan ja loppuhuipennuksen lähestyessä jännitys nousee huippuunsa ja onnistuu olemaan odotusten arvoinen. Kirjassa on tiettyä voimaa eikä kirjailija ole tälläkään kertaa pelännyt käyttää kirjassaan raakoja ja jopa kamaliakin kohtauksia. Maresi onkin sekä runollisen kaunis että raadollisen ruma kertomus kasvamisesta ja itsensä löytämisestä. 200 sivuun on saatu sisällytettyä paljon eikä se siltikään tunnu täyteen tungetulta. Odotan innolla, että pääsen käsiksi seuraavaan osaan ja pääsen taas jatkamaan matkaa Maresin kanssa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Kuittaan tällä kaksi kohtaa:

Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Adventures in Down Under and Beyond-lukuhaaste: 10. Kirja, jonka yksi henkilö viljelee ja valmistaa viiniä, työskentelee viinitilalla, harrastaa viinejä tai on jollain muulla tavalla tiiviisti tekemisissä viinin kanssa