Miniarvioita: Naondel, Hervannan kolmiossa, Valinta & Tulimieli

Mielestäni ei ole sen parempaa tunnetta kuin se, kun lukuinto alkaa nostaa päätään. Itselleni kun sattuu lukuinto lapahtaa melko äkkiäkin, niin on aina ilahduttava tunne kun huomaa taas lukemisen maittavan. Lukuinnon mukana on tapana myös tulla into kirjoittaa blogitekstejä. Nyt haluankin lyhentää postausjonoani ja tehdä sellaista, mitä en ole melkein kahden blogivuoteni aikana tehnyt. Kirjoitan miniarvioita. Kun aloitin kirjablogin pitämisen, niin ajattelin etten ikinä aio tehdä miniarvioita. Joko kirjoitan yhden postauksen kirjasta tai en sitten ollenkaan. Mistä lie tämä ajatus peräisin ja myönnettäköön, että se kuulostaa nyt itsestänikin hassulta. Varmaan olisin kirjoittanutkin näistä kirjoista kokonaisenkin postauksen, mutta nyt niiden lukemisesta on kuitenkin niin pitkä aika, että pitkän kirjoituksen tekemisestä voisi tulla tuskaista. Haluan kuitenkin jossakin muodossa sanoa sanottavani näistä kirjoista ja miniarviot tuntuvat tähän saumaan oikein mukavalta vaihtoehdolta. Käsittelen tässä postauksessa Maria Turtschaninoffin Naondelin, Iitu Ahosen Hervannan kolmiossa, Kiera Cassin Valinnan sekä Gillian Philipsin Tulimielen. Enjoy!

Maria Turtschaninoff: Naondel (Punaisen luostarin kronikoita, #2)

Varmasti moni, joka on lukenut blogiani tietää, kuinka paljon pidän Maria Turschaninoffin teoksista. Naondelkaan ei ole poikkeus. Naondel on itsenäinen jatko-osa Maresille, mutta toisin kuin sarjan ensimmäinen osa, Naondel keskittyy päähahmon Maresin sijasta Punaisen luostarin perustajiin eli Sisariin. Naondel kertoo jokaisen Sisaren tarinan; minkälaista elämää he viettivät, miten he päätyivät yhteen ja miten he päättivät perustaa Punaisen luostarin. Turtshaninoffille tyypillisesti kirjassa on feministisiä vivahteita ja tapahtumat kerrotaan kaunistelematta. Kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa, sillä se on raaka, ahdistava ja joissakin tapauksissa jopa puistattava, sillä Sisarten elämä ole mitään ruusuilla tanssimista. Päinvastoin nämä joutuvat kokemaan kauheitakin asioita. Kirjassa käsiteltävät teemat, kuten orjuutus, raiskaus ja lapsen riisto eivät ole mitään kevyitä aiheita. Kaikessa karuudessaan Naondel on kuitenkin lumoavaa luettavaa.

Upposin sen maailman aivan kuten Anachén ja Maresin aikana, jolloin kirjaa on vaikea laskea käsistään. Vaikka Naondel on kaksi kertaa kookkaampi teos kuin edeltäjänsä, niin silti muistaisin lukeneeni sen puolessatoista päivässä. Turtchaninoffin tarinankerronta on myös jälleen kaunista luettavaa ja tarinan runomaisuus antaa sille kiinnostavan vivahteen. Mutta vaikka pidin Naondelin tarinasta, niin sarjan hyvä-paha-asetelma on ehkä vähän turhankin mustavalkoinen. Kirjan maailmankuvassa miehet ovt pahoja, jotka alistavat naisia ja joita kuuluu pelätä. Olisin toivonut vähän enemmän monisävyisempää asetelmaa, sillä Naondelissakaan ei tainnut olla yhtään hyvää mieshahmoa. Naondel teki kuitenkin vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin Maresi. Sarjan kolmas ja viimeinen osa, Maresin voima, odottaakin jo lukupinossani lukemistaan. Mielenkiintoista nähdä miten sarja päättyy ja mitä Turtchaninoff kirjoittaa seuraavaksi.

Iitu Ahonen: Hervannan kolmiossa

Hervannan kolmiossa olisi varmaan mennyt itseltäni täysin ohi ellei itse sen kirjoittaja olisi vinkannut siitä minulle. Kiitos Iitu tästä! Harvoin luen tällaisia realistisia kertomuksia, sillä oma lukupinoni rakentuu lähinnä YA-dystopioista ja -fantasioista. Päätin ottaakin askeleen ulos omalta mukavuusalueeltani ja mielestäni tässä tapauksessa se kannatti. Hervannan kolmiossa on ihanan maanläheinen ja monelle varmasti hyvinkin samaistuttava tarina kolmesta hyvinkin erilaisesta pojasta, joilla on omat ongelmansa elämässä. Mikin isä tuottaa tälle päänvaivaa koulujuttujen rinnalla, Anssi taas jännittää sosiaalisia suhteita ja lukkiutuu mieluummin koneensa äärelle ja Marlon tuskailee oman sitoutumiskammonsa kanssa, kun tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvin samaistuttavia ja arkisia, jolloin heidän ongelmiinsa ja maailmaansa on helppo päästä sisään. Itse tykästyin varsinkin Anssiin ja Mikiin, kun taas pröystäilevä Marlo jäi hieman etäiseksi. Iitun kirjoitustyyli on myös kutkuttava ja hän saakin arkisimmatkin kohtaukset tuntumaan mielenkiintoisilta, Kiitosta täytyy myös antaa sarjan hersyvälle huumorille ja ihanille lentäville lauseille. Vaikka tarinalla on synkkiäkin hetkiä, niin se on kuitenkin hyvänmielen kirja, josta löytää jokainen varmasti sisäisen nörttinsä.

Kiera Cass: Valinta (Valinta, #1)

Sarjassamme kirjoja, jotka kaikki muut ovat lukeneet paitsi minä. Siis ennen viime vuotta. Valinta oli pitkään lainassa kirjastosta ja taisin palauttaakin sen kerran tai kaksi ennen kuin sain aloitettua sen. Olin onnistunut olemaan spoilaantumasta sarjasta, joten lähdin lukemaan kirjaa melko avoimesti. Valinta on, sanotaanko että hieman ristiriitainen kirja. Toisaalta nautin siitä suuresti, mutta taas toisaalta siinä on paljon asioita joista en pitänyt. Kirjan tarina on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, joskin hieman kertaalleen nähty. Alkuasetelmalta tarina olisi voinut lähteä hyvinkin toiseen suuntaa ja siitä olisi voinut vaikka tulla seuraava Nälkäpeli. Kiera Cass ei kuitenkaan pröystäile väkivaltaisella toiminnalla tai raa'alla selvitymispelillä, vaan kirja on täynnä kimallusta, kauniita mekkoja ja rakkautta. Toisin kuin muissa samankaltaisissa sarjoissa taistelu käydään kuitenkin korkokengissä ja muhkeissa mekoissa prinssi Maxonin sydämestä. Rakastin sarjan tarinan lähtökohtia ja pidin myös sen kilpailuastelemasta, josta ei varmasti juonittelua eikä sydänsuruja puutu.

Samalla tarinalla on monta epäkohtaa, jotka jäivät kaivelemaan mieltäni. Ensimmäiseksi minua vaivasi se, että mitenkä aikasemmin demokraattinen valtio on siirtynyt takaisin kuningashallintoon. Veikkaan ettei tällaista todellisuudessa tapahtuisi, joten se sai tarinan tuntumaan hieman epäuskottavalta. Tarinassa esitellyt kapinallisetkaan eivät saa suurta roolia ainakaan ensimmäisen osan aikana, vaikka heistä annettiin heti aluksi kuva, että he ovat palatsille todellinen uhka. Tarina on myös todella ennalta-arvattava ja lopputuloksen pystyy jo tietenkin arvaamaan heti kättelyssä. Mutta sarjan kuuluukin olla vain romanttista hömppää, jossa prinssin hurmaaminen on keskiössä ja muut tapahtumat ovat vain tuomassa lisämaustetta tarinalle. Samalla rakastin tätä kirjaa että myöskin inhosin sitä. Vaikka loppuratkaisun tietää jo ennalta, niin lopulta tärkeintä sarjan viihdyttävyyden kannalta on se miten lopputulokseen päästään. Tällaisia sarjoja on mukava lukea silloin tällöin, sillä Valintakin oli nopeasti luettu eikä sen lukemiseen vaadita juurikaan ajatustyötä.

Gillian Philip: Tulimieli (Rebel Angel, #1)

Tulimieli on näistä neljästä kirjasta se mistä minulla on kaikista vähiten muistikuvia, vaikka se on kaikista tuorein lukemani kirja. Tarina kertoo rasavillistä Sethistä sekä tämä veljestä, jotka sithe-klaanin kuningatar karkoittaa ihmisten maailmaan. Tämänkin kirjan tarina on todella mielenkiintoinen ja kutkuttva, sillä en ole aikaisemmin lukenut Skotlannin mytologian hahmoihin keskittyvää kirjaa. Myöskin se, että tarina sijoittuu noitavainojen aikaan nosti mielenkiintoani kirjaa kohtaan entisestään. Sarjan aloitus ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen, sillä se alkoi kuin tyhjästä, ihan kuin minun olisi pitänyt tietää sarjasta jo jotain ennestään. Tarinan lähtiessä kuitenkin etenemään kirjaan oli helppo uppoutua. Gillian Philipin kirjoitus on helppolukuista vaikkeikaan kovin kunnianhimoista. Seth kasvaa myös jo ensimmäisen osan aikana hahmona todella paljon, mikä oli hyvinkin yllättävää. Muuten kirja oli kaikessa mielenkiinnossaan ja hienoudessaan melko keskinkertainen. Sen tarina ja miljöö saivat herätettyä mielenkiinnon ja kirjan sai luettua nopeasti läpi tapahtumien edetessä. Sillä on myös hyviä teemoja, raakoja käänteitä sekä menevää toimintaa. Myöskin kirjan lopetus oli koskettava. Tulimieli unohtuu kuitenkin nopeasti ja jopa sen tärkeimmät tapahtumat eivät jää mieleen. En pitänyt sarjaa huonona, päinvastoin nautin sen lukemisesta ja aion tarttua jatko-osaankin, mutta se ei vaan tarjoa mitään erityistä. Kirjan lukemalla ei menetä mitään, joten kannattaa tutustua. Minun täytyy ainakin lukea tämä uudestaan, ennen kuin tartun toiseen osaan.