Sally Green: Savuvarkaat (Savuvarkaat, #1)

Viisi nuorta, joiden käsissä on maailman kohtalo. Viisi valtakuntaa konfliktin partaalla.

Brigantissa prinsessa Catherine valmistautuu julman, vallanhimoisen isänsä järjestämään avioliittoon. Samaan aikaan hänen tosirakkauttaan Ambrosea odottaa pyövelin pölkky.

Calidorissa halveksittu palvelija March hautoo kostoa ruhtinaalle, joka petti kansansa.

Pitoriassa vastuuntunnoton hurmuri Edyon varastaa halpoja helyjä jännitystä saadakseen, kunnes saa kuulla todellisesta syntyperästään.

Karuilla pohjoisilla seuduilla Tash juoksee henkensä edestä toimiessaan tylyn paholaismetsästäjän houkutuslintuna.

Kun valtakuntien liittoutumat murtuvat, näiden nuorten kohtalot muuttaa ja kietoo erottamattomasti yhteen sodan arvaamaton kulku – ja paholaissavua sisältävä mystinen pullo.

Tartuin pitkästä aikaan muuhun kirjaan kuin mangaan ja käsiini joutuikin tämän vuoden uutuus, Savuvarkaat. Tuuletusta, olen kerrankin tarttunut uutuuskirjaan näin nopeasti sen julkaisun jälkeen! Mullahan on kerran tapana lukea uutuudet vasta silloin, kun suurin niiden nostattama aalto on mennyt jo ohi. Savuvarkaat on kirjailija Sally Greenin uusi sarja, joka aloittaa vauhdikkaan matkan viiden päähenkilön kanssa. Sally Greenhän on tunnettu aiemmasta nuorten fantasiasarjastaan, Puoliksi paha, jota en itse ole vielä lukenut. Savuvarkaat on siis aivan ensimmäinen kosketukseni Greenin tuotantoon ja toisaalta se oli ehkä hyväkin, sillä mulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen. 

"Ehkä hän ei olutkaan niin typerä kuin antaa ymmärtää. Tai sitten hän oli lempeä, kiltti typerys." (s. 288)

Kirjassa seurataan viittä eri päähahmoa, joidenka kohtalo on kietoutunut toisiinsa. Tarinan hahmot ovat ihastuttavan hyviä, joilla jokaisella on oma syynsä olla tarinassa. Kirja kerrotaan jokaisen hahmon näkökulmasta, jolloin näihin pääsee tutustumaan paremmin. Aluksi epäilin, että miten Green saa tasapainoteltua viiden hahmon välillä, kun jokaiselle pitäisi riittää sivutilaa sen verran, jotta lukija saisi näihin yhteyden. Olinkin positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin jokaiseen hahmoon pääsi sisälle ja heidän tasutoihinsa perehdyttiin. Hahmot jäävät myös todella hyvin mieleen. Hahmojen erilaiset luonteet, tausta ja perhe tekevät hahmoista erilaisia ja mielenkiintoisia seurata. Jokaisesta hahmosta haluaa tietää mielellään lisää ja samalla kannustaa näitä eteenpäin. Itse ainakin pidin kaikista hahmoista, eikä heistä kukaan oikein noussut ylitse muiden. 

Värikäs päähahmokaarti on selvästi kirjan suurimmista tähdistä, mutta yhtä lailla Savuvarkaiden tarina osaa koukuttaa lukijaa. Kun Brigant ja Pitoria ajautuvat sotaan, niin aluksi vain nautintoaineena pidetty Paholaissavun merkitys tarinassa nouseekin aivan uudelle tasolle, kun hahmoillemme selviää sen olevan paljon muutakin kuin pelkkä huume. Suurin miinus kirjalle tulee siitä, että tarina on niin tyypillinen YA-kirjoissa. Silti tarina tuntuu tuoreelta ja virkistävältä ja se lumoaa lukijan seuraamaan hahmojaan raastavaan loppuun asti. Savuvarkaat ei ole myöskään mitään kevyttä lukemista, sillä sen juonenkäänteisiin kuuluu muun muassa kidutusta, väkivaltaa ja kaikkea muuta ikävää. Teos puhuttelee lukijaa ja varmasti herättää monenlaisia tunteita. Tarinan kieroutuneessa maailmassa on kuitenkin kivoja toivonpilkahduksia, joista suurin on varmasti (yllätys, yllätys) Catherinen ja Ambrosean sekä Edyonin ja Marchin väliset suhteet. Rakkaus ei koskaan nouse liian suureen osaan tarinassa vaan se tuo oman silauksensa hahmojen välisiin jännitteisiin. Catherinen ja Ambrosean itsestäänselvä rakkkaustarina siirtyykin taka-alalle ja Edyonin ja Marchin väliseen orastavaan suhteeseen panostetaan enemmän. Kiitos tästä!

"Naisia torjutaan, väheksytään ja sivuutetaan, mutta kun edustan maatani, en ole nainen. Olen valtio ja kansa ja kuningatar." (s. 116)

Savuvarkaat oli postiivinen kokemus ja oikein mukava sykähdys lukemaan Sally Greenin muutakin tuotantoa. Ehkä Savuvarkaat ei ole uusinta uuttaa, mutta toisaalta kun se ei yritä keksiä pyörää uudestaan, niin se onnistuu olevan hyvin viihdyttävä. Tarinaa on maustettu uusilla aineksilla vain sen verran mitä on pitänyt. Raaka mutta upea sarja on todella kunnianhimoinen viiden päähahmon kanssa. Aluksi 500 hirmuista sivua hirvitti, mutta ennen kuin huomasinkaan niin olin lukenut kirjan kokonaisuudessaan. Okei, kirjasta olisi voinut tiivistää joitakin asioita, mutta silti viimeisen sivun jälkeen olisin halunnut jatkaa tarinan parissa vielä seuraavankin osan verran. Nyt kuitenkin joudun odottamaan seuraavan osan suomentamista. Odotankin jännityksellä miten hahmojen tarinat nivoutuvat vielä enemmän yhteen, miten hahmojen välisten suhteiden käy ja kuinka yleensäkin hahmoille käy. Savuvarkaat oli kyllä ehdottomasti palkitseva lukukomeus, jota suosittelen ehdottomasti, jos pidät synkästä fantasiasta.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Jatkumo-lukuhaaste 10. kirja

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksoisauringot, #1)

Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. 

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?
____________________________________________________________________

Kyllä, vihdoin ja viimein eksyin tämän kirjan pariin. Mun oli tarkoitus lukea tämä kirja jo paljon aikasemmin, mutta sen edellä oli useampi muu kirja, jotka piti saada luettua ennen eräpäivää. Joten kirjan lukeminen venähti tännekin asti. Aloitin kirjan lukemisen hieman varovaisesti, sillä olin kuullut siitä niin paljon hyvää, että minua vähän epäilytti pidänkö itse kirjaa niin hyvänä kuin puhuttu on. Onneksi pelko osoittautu turhaksi, sillä Hän sanoi nimekseen Aleia on aivan upea teos!

"Valo paloi hänen sisällään, se syöksyi esiin silmäkulmista, lohkeilevan lakan peittämien kynsien alta, seitteinä sinisistä suonista." (s. 100)

Kirjan tarinan sisälle pääseminen otti hieman aikansa, sillä Erika Vikin huolellisesti rakentama maailma tuntui niin laajalta ja uudelta. Olisin halunnut heti ymmärtää paremmin kirjan maailmassa tapahtuvia asioita kuten Mahtia, huonoja tuulia, varjomaailmaa jne. Jumituin siis välillä lukemisessani, kun yritin saada asioita loogiseen järjestykseen päässäni. Kun kuitenkin irrottauduin liiallisesta yrityksestäni päästä heti kaikesta kärryille, tarina imi heti mukaansa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on mukavan erilainen ja tuoreelta tuntuva teos. Se ei ole täynnä YA-kirjojen imelää rakkautta, mutta se ei ole myöskään Nälkäpelin ja Labyrintin kaltainen hengissäselviytymispeli. Se on täysin oma kertomuksensa, jossa yhdistyy monia elementtejä, joita ei kirjallisuudessa paljon näe.

"Ja jälleen kaikki oli rikki, yhdestä synkästä ajatuksesta, jota hän ei edes uskaltanut ajatella loppuun saakka." (s. 259)

Fantasia-kirjallisuutta paljon lukeneena oli hienoa huomata, ettei kirjassa käytetty tyypillisiä genreen rinnastettavia miekkoja tai keihäitä, vaan tuliaseita. Myöskin hahmojen matkaaminen paikasta toiseen käy junalla, vankkureilla sekä laivoilla. Rakastinkin kirjan ihanaa steampunk-henkeä, sillä se toi kirjaan erikoisen säväyksen. Myös tietty villin lännen meininki kutkutti hermojani kivasti. Sen henkisiä kirjoja ei nykyään paljon tehdä, mikä on sääli, sillä vanhalänsi-teema on todella mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia täynnä, kuten Vik osoittikin. Vaikka kirjassa on näin paljon erilaisia elementteja oli hienoa huomata kuinka hyvin ne istuivat samaan maailmaan. Varsinki villi länsi ja magia eivät yleensä kulje käsi kädessä, mutta Hän sanoi nimekseen Aleiassa ne toimivat erittäin hyvin yhteen.

Vikin eloisa ja monimuotoinen kirjoitustyyli antaa myös kirjalle paljon, sillä Vik ei ole käyttänyt tavallisimpia ja kulutettuja siteerauksia ja kielikuvia, vaan on keksinyt omat vastineet kuvaamaan hahmojen tunteita tai tilanteita. Kirjaa oli helppo lukea, kun kirjassa ei kierrätetty samoja kulutettuja asioita, vaan mielenkiinto säilyi koko ajan kauniin hersyvän ja monisanaisen kirjoitustyylin ansiosta. Vik on onnistunut livauttamaan myös hauskoja kommentteja ja sivalluksia hahmojen suuhun, joka piristi lukemista synkkien hetkien jälkeen.

"Ei mitään liian pientä, ei mitään liian suurta. Koko maailma yhtä silmiemme alla." (s. 327)

Tykästyin myös tarinan hahmoihin todella paljon. Hahmot ja näiden väliset suhteet olivat myös yksi iso asia, miksi halusin niin kiivaasti lukea kirjaa koko ajan eteenpäin. Hahmot ovat mielenkiintoisia, pidettäviä ja todella monisyisiä. Heistä ei myöskään selviä kaikkia asioita kerta heitolla, vaan kirjoittaja hieman kiusaa lukijaa pihtaamalla jännittäviä asioita hahmoista. Kirjan loppuessa läheskään kaikkea ei olla saatu hahmoista paljastettua. Kuitenkin heistä ja heidän menneisyydestään on annettu mielenkiintoisia johtolankoja, joita on varmasti kiinnostavaa lähteä seuraamaan seuraavien osien myöstä.

Hahmojen väliset suhteet olivat, jos eivät muuta niin oivallisesti rakennettuja. Suhteet kehittyvät hahmojen välillä tarinan edetessä, mutta siltikään ei käy täysin selväksi mitä hahmot toisilleen ovat. Tästä oivana esimerkkinä Corildon ja Aleia, joiden suhde on mielenkiintoisin mistä olen vähään aikaa lukenut. Pieni yllätys oli tarinan rakkausteema, joka oli yllätys sekä lukijalle että hahmoillekin. Se ei kuitenkaan mene liian siirappiseksi, vaan oikeastaan sitä oli todella hauska seurata ilman typerää teinikonhotusta. Rakkaus ei myöskään nouse liian suureen osaan, että se söisi pohjaa muilta tarinan tapahtumilta.

"Kuule Rond, sä voisit käydä etsimässä jostain kaivon ja hankkiutua sen pohjalle" (s. 469)

Hän sanoi nimekseen Aleia oli todella mielekäs lukukokemus ja suomalaisen fantasian parhaimmistoa. Se tuntui sekoitukselta Odininlasta ja Lonely Rangeria, sekä stemapunkia ja magiaa. Erika Vik on selvästi miettynyt ja rakentanut tarinansa maailmaa pitkään, mikä todella suuri ilo. Kirjoittajan palo tarinaa ja hahmoja kohtaan hohkaa rivien välistä, jolloin itsekin innostuin tarinasta vielä enemmän. Yli 500 sivua ei tuntunut lankaan suurelta määrältä tarinan parissa. Aleian ja Corildonin ovat selvästi vasta matkansa alussa, joka kulkee vaarallisen lähellä paljastumista ja hengenlähtöä. Onneksi toinen osa on jo ilmestynyt, joten tarinaa pääsee jatkamaan nopeasti. Maininta vielä kirjan upealle kannelle!

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Spefi-lukuhaaste: 4. Steampunk-kirja

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Hirviö ilmestyy paikalle keskiyön jälkeen. Siitä tulee Conorin ystävä ja se kertoo Conorille kolme tarinaa - sillä tarinat ovat hurjinta mitä on! Mutta pystyykö hirviö parantamaan Conorin äidin?

Patrick Ness punoo riipaisevan ja jännittävän tarinan 13-vuotiaasta pojasta, joka saa avukseen hirviön, kun äiti sairastuu syöpään. Jim Kayn hienosti kuvittama teos on yhtä aikaa monikerroksinen satu, hurja seikkailu ja henkeäsalpaava romaani. Se antaa voimia jokaiselle, joka on kokenut läheisen sairastumisen tai menetyksen. Hirviön kutsu on mestariteos, joka puhuttelee monenikäisiä lukijoita ja jota lukee henkeään pidättäen: kuinka tarinassa käy?

_____________________________________________________________________

Törmäsin Hirviön kutsuun vahingossa, sillä sen nimi osui silmiini sattumalta kirjaston kirjavinkit-taululta. Joku oli kehunut kirjaa uskomattoman toden tuntuiseksi sekä erilaiseksi. Halusin siis luonnollisesti ottaa selvää kirjasta, joten se päätyi lainapinoon. Epäröin kuitenkin kauan aikaaa kirjan kanssa, sillä se on osaksi kuvitettu enkä enää nykyään lue kauheammin kuvitettuja kirjoja. Nappasin kirjan kuitenkin loppukesästä Lapin reissulle mukaan, jonka aikana suorastaan ahmin kirjan.

"Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi. Tarinat vainoavat , purevat ja polttavat"

Kirjan tarinan on alunperin keksinyt Siobhan Dowd, joka ei kuitenkaan koskaan saanut kirjaa valmiiksi, sillä hän kuoli syöpään sitä ennen. Patrick Ness jatkoi hänen työtään yhdessä kuvittaja Jim Kayn kanssa, joka on tehnyt kirjan kuvat. Jotenkin on musertavaa lukea kirjaa, jota sen tarinan keksijä ei koskaan päässyt näkemään. Sen mitä olen myös Dowdista lukenut, niin olen ymmärtänyt hänen oleen arvostettu kirjailija. En siis ihmettele, että hänen saappaisiinsa astuminen tuntui vaikealta Nessille. Voin kuitenkin sanoa, ettei Ness ole ainakaan hallaa tehnyt tarinalle.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias Conor, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. Kirjaa on kiinnostavaa lukea, sillä tarina kerrotaan käytännössä Conorin ajatusten kautta. Tekstistä lukija huomaa pojan jokaisen mielenalan muutoksen ja tämän päänsisäiseen maailmaan oli erittäin helppo nähdä. Kirja on myös kirjoitettu vihjailevasti ja kiertoilmauksia käyttäen eikä mitään, varsinkaan vakavia asioita ilmaista suoraan. Jotkin asiat lukijan on tulkittava rivien välistä, mutta kirja ei kuitenkaan tee tulkitsemista liian vaikeaa. Tämä kerrontatyyli tekee tarinasta kiinnostavan ja jännittävän, eikä sen lukeminen käy pitkäveteiseksi. Tarinaa tasapainotellaan myös loistavasti todellisen maailman sekä tarinoiden välillä. Tarina on kirjoitettu niin nerokkaasti, että välillä oli vaikea hahmottaa mitkä asiat tapahtuivat oikeasti ja mitkä Conorin päässä. Kirjassa melkein mikä vaan tuntuu todelliselta, jolloin todellisuuden ja tarinan raja häälyy kutkuttavan epämiellyttävästi lukijan ympärillä. Pidin myös hirviön kertomista tarinoista ja niiden opetuksista.

"Conor katsoi maahan, sitten kuuhun, kaikkialle paitsi hirviön silmiin. Painajaisien tunnelma alkoi paisua hänessä, se muutti kaikki pimeydeksi, sai kaiken tuntumaan raskaalta ja mahdottomalta, aivan kuin häntä olisi käsketty nostamaan vuori paljain käsin ja kielletty lähtemästä mihinkään ennen kuin tehtävä oli suoritettu."

Kirjan teemat ovat erittäin raskaita, sillä se käsittelee niin lähimmäisen menettämistä, ahdistusta, kiusaamista kuin myös masennusta. Tarina ja kuten myös Conorin hahmo kiteytyvät näihin asioihin.  Tarina ei ole mikään hyvän mielen aiheuttaja, vaan se käy sivu sivulta painostavammaksi ja ahdistavammaksi. Välillä tarinan jännite kasvoi niin suureksi, että sen paineen tunsi koko kehossa. Jim Kayn upeat piirokset vielä vahvistavat tunnelmaa ja saavat lumoutumaan tarinaan vielä enemmän. Kirjan negatiivinen kerronta ja päähahmon epätoivo värittävät tarinaa ja tekevät siitä todella intensiivisen. Onkin uskomatonta, että vain vähän yli 200 sivuun on saatu sisällytettyä niin paljon sisältöä ja tapahtumia. Tosin itseäni jäi vähän häiritsemään kirjoittajan tapa jättää asioita ilmaan. Toisaalta tämä oli hienoa, sillä tapahtumille sai itse keksiä lopun, mutta taas toisaalta olisin halunut edes joihinkin asioihin kunnollisen lopun. Muille hahmoille ei myöskään oltu annettu tilaa ja nämä jäävätkin vain ontoiksi yhden hetken tapauksiksi. Tarina kerrotaan tosin Conorin silmien kautta, joten tarina keskittyy hänen itseensä jolloin sivuhahmot eivät omaa samanalaista tarkoitusta. Conorin itsensä henkinen kasvu oli todella huomattavaa ja

"Hirviö tuli heti keskiyön jälkeen. Niin kuin niillä on tapana"

En oikeastaan tiedä mikä tekee tästä kirjasta ja sen tarinasta niin upean. Onko se sen kantavat ja nykyäänkn koskettavat teemat, sen henkistä kasvua ja koko tunneskaalan kokeva päähahmo vaiko toivottomuus? Itse koen, että sen taika piilee siinä, että se saa ajattelemaan. Mulle ainakin kävi kirjan lukemisen jälkeen niin, että laskin kirjan syliini ja aloin tosissani miettimään asioita; elämääni, tulevaisuuttani, perhettäni, menettämistä ja sitä kuinka todellinen kirjan tarina on. Kirjassa tapahtuvia asioita tapahtuu tosi elämässä ja useammat yhdelle ihmisille, kuten kirjassa Conorille. Kaikilla ei ole ystäviä tai turvaa joiden luokse voisi hakeutua turvattomalla hetkellä. Mielestäni kirja myös opettaa sen, että asioista pitää pystyä ja saada puhua, myöskin niistä rankimmista ja pelottavimmista. Muuten se pieni klöntti sisällämme voi kasvaa niin isoksi, että sitä muotoutuu hirviö. Hirviön kutsu on kaikessa yksinkerrattomuudessaan todella yksinkertainen. Se puhuttelee varmasti monen ikäisiä ihmisiä, kaikkia hieman eri tavoin. 15 vuotias saattaa löytää siitä aivan erilaisia asioita kuin 30 vuotias. Siksi tämän kirjan tarina on niin koskettava ja puhutteleva. Olen kiitollinen Patrick Nessille, joka uskalsi ottaa tämän kirjan kirjoittaakseen.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:

Helmet 2017: 22. Kuvitettu kirja

Adventures in Down Under and Beyond: 32. Kirja, jonka henkilöihin liittyy huomattavaa henkistä kasvua

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (Tulen ja jään laulu, #1)

"Tulen ja jään laulu alkaa!"

"Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn.

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. "

_________________________________________________________________

Minulle, ja kuten varmaan monelle muullekin, ensikosketukseni Game of Thronesiin oli HBO:n tuottama TV-sarja. Pari kolme ensimmäistä kirjaa luin joskus vuonna nakki ja meetvursti, joten mielikuvat niistä olivat aika hatarat. Olin suunnitellutkin Valtaistuinpelin uudelleen lukemista ja pidemmän aikaan. Olin hypistellyt sitä kauan kirjaston hyllyssä ja nyt sainkin tartuttua ja luettua tämän hirviön. Eikä se tuottanut pettymystä.

Viihdyttävyydeltään Valtaistuinpelin taso on todella korkea ja se pitää otteessaan eikä päästä irti ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Vähän harmikseni TV-sarja on kuin suoraan kopioitu versio kirjasta ja suurin osa tapahtumista olivat jo tuttuja ennestään. Olen varma, että jos olisin lukenut kirjan ennen sarjan katsomista olisi se tehnyt vielä suuremman vaikutuksen. Olin kuitenkin yllättynyt miten hyvin uppouduin kirjan maailmaan eikä se vaikuttanut laisinkaan tylsältä, vaikka tiesinkin jo mitä tulee tapahtumaan. Kirja on taitavasti kirjoitettu ja George Martin hallitsee selvästi sekä dialogin että kuvainnollisen kirjoittamisen. Hänen rakentama maailmankuva on myös mielenkiintoinen ja uniikki, joka ei rajoitu vain yhteen valtioon vaan tarina hyppelee läpi eri maita. Kuvitelmat tavallisesta fantasiamiljööstä rikkoutuvat nopeasti, sillä Martin on keksinyt myös maailmaan omia yksityiskohtiaan, kuten eri uskonnot ja kulttuurit.

Kirjassa tuntuu koko ajan tapahtuvan jotain, vaikka taistelut ja tappelut jäävätkin hienosti taka-alalle. Juoni kietoutuukin enemmän eri tahojen vehkeilyjen ja juonitelluiden ympärille. Tarinassa onkin kyse enemmän vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää siitä kiinni ja ihmisistä, jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin. Kirjaa lukiessa olikin todella mukavaa, että tarinaa oltiin käsitelty monen henkilöhahmojen kautta, joidenka avulla tarinasta on rakentunut erittäin monisäikeinen. Kirjassa ei ole myöskään mustavalkoista hyvä-vastaan-paha-asetelmaa, vaan jokainen hahmo voisi olla käytännössä paha, vaikka Lannistereista selvästi leivotaankin tarinan pahoja tyyppejä.

Valtaistuinpelin hahmokaartikin on laaja ja heitä löytyy jos jonkinmoiseen lähtöön. Hahmot ovat realistisia, sillä nämä eivät ole itse täydellisyyksiä vaan tekevät inhimillisiä virheitä, pelkäävät ja rakastavat. Sädekehäpäisiä sankareita ei ole ja hahmojen päätöksillä on aina seuraukset. Mielestäni kirjan kautta hahmoihin pääsi paljon paremmin käsiksi kuin TV-sarjan kautta, sillä nyt hahmot ovat selvästi moniulotteisimpia ja heidän päänsisäiseen maailmaan todella nähdään. TV-sarjojen kautta tulkitset hahmoja vain ulkokuoren ja sanojen kautta, mutta kirjassa päästiin oikeasti tutustumaan hahmoihin paremmin. Joitakin hahmojen tunnusomaisia luonteenpiirteitä oltiin myös tuotu esiin paremmin, kuten Sansan sinisilmäisyyttä, Aryan rämäpäisyyttä ja Jonin ahdistusta omasta alkuperästään. Joistakin hahmoista oppii todella pitämään ja joitakin taas oppii inhoamaan kantapään kautta.

Kirja vaatii itselleen hieman vanhemman lukijan, sillä Valtaistuinpeli ei ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa ja Martin on todella säälimätön hahmoja kohtaan. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla eikä mitään oltu kaunisteltu. Kirjasta löytyy myös melko paljon seksiä, mitä tosin ei oltu kuvailtu aivan suoraan. En tarkoita sanoa, että teos olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu. Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja on upea avaus upealle sarjalle.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

"Hirkalta puuttuu jotain, mikä muilla on. Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan. Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti. Myytti. Ihminen."

"Hirka on viidentoista, kun hän kuulee olevansa ihminen, odinilapsi - hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta on vaarallisimpiakin olentoja kuin odininlapset, eikä Hirka ole ainoa, joka on päässyt porteista sisään..."

"Odinilapsi on karuun pohjoiseen sijoittuva tarina, jossa kyltymätön vallanhimo, totuuden tavoittelu ja sokea usko raadollisine seurauksineen punoutuvat hengästyttäväksi, otteessaan pitäväksi seikkailuksi. Norjaassa suursuosioon noussut kirja aloittaa kolmiosaisen Korpinkehät-sarjan."


Odininlapsi on todella mukaansatempaava teos. Se ei sovi puhtaasti tavalliseen fantasiakirjallisuuden genreen, sillä siitä puuttuu se tietty. fantasialle tyypillinen eeppisyys. Kirja sopii luettavaksi vähän kaikille, sillä se tarjoilee tarpeeksi fantasiaa sitä janoaville, mutta antaa upean kokemuksen myös niille, jotka eivät fantasiakirjallisuudesta muuten välitä. Siri Pettersenin luoma maailma on jylhine tuntureineen ja skandinaavisine mytologioineen samalla niin lähellä mutta silti niin kaukana meidän omasta maailmastamme, että se tuntuu melkein käsin kosketeltavalta. Pettersenin kerronta on taidokasta ja hän käyttää paljon kielikuvia kertoessaan hahmoja ympäröimästä maailmasta tai sen tapahtumista. Hän kuvailee maailman ja paikat niin pikkutarkasti, että lukijan on helppo hahmottaa Hirkaa ja Rimeä ympäröivä maailma.

Hahmot ovat selvästi tarinan sydän ja heitä on todella mukava seurata. Hirka ei ole tyypillinen fantasiatarinoiden sankaritar, vaan hän on paljon samaistuttavampi ja pidettävämpi kaikkine vikoineen ja ongelmineen. Rime on taas mukava tuulahdus, sillä hän on uudentyyppinen sankari ja huomattavasti monitahoisempi kuin tyypilliset fantasiaseikkailuiden miekanheiluttajat. Hahmot kasvavat sarjan aikana ja muuttuvat aina vain moniulotteisemmiksi sarjan edetessä. Juonenkäänteet ovat yllättäviä ja hahmoja käy välillä sääliksi, kun nämä joutuvat kokemaan niin paljon kamaluuksia. Muita yhtä pidettäviä hahmoja sarjassa ei olekaan. Kirjassa keskeiseksi teemaksi nousee kuitenkin hyvin ajankohtainen aihe, nimittäin erilaisuuden kohtaaminen. Hirka ja Rime ovat molemmat omalla tavallaan erilaisia ja väen keskuudessa hylkiöitä, varsinkin Hirka joka on elänyt koko ikänsä ilman häntää.

Kirja pitää otteessaan tiukasti viimeiselle sivulle asti ja se on hyvin vaikuttava teos, joka vangitsee lukijansa vielä pitkäksi aikaa. Se erottuu fantasiakirjallisuuden joukosta monella tavalla mm. sillä, että siitä loistaa tyypillisten fantasiatehosteiden poissaolo. Tykästyin kirjaan heti ja yli 600 sivuinen teos tuli luettua yllättävän nopeasti läpi. Odotan innolla mitä seuraavat osat tuovat tullessaan, sillä Odininlapsi oli vasta avaus loistavalle trilogialle.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Helmet-lukuhaaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja