Kirjahila

Poika: murha seitsemännellä luokalla
Hän sanoi nimekseen Aleia
Kauhun ja kauneuden valtakunta
Labyrintti
Itke minulle taivas
Pahispomo ja kissat
Kuninkaiden koitos
Prinsessa Sakura 1
Naondel
Hobitti eli sinne ja takaisin

perjantai 28. huhtikuuta 2017

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (Tulen ja jään laulu, #1)


"Tulen ja jään laulu alkaa!"

"Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn.

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. "

_________________________________________________________________



Minulle, ja kuten varmaan monelle muullekin, ensikosketukseni Game of Thronesiin oli HBO:n tuottama TV-sarja. Pari kolme ensimmäistä kirjaa luin joskus vuonna nakki ja meetvursti, joten mielikuvat niistä olivat aika hatarat. Olin suunnitellutkin Valtaistuinpelin uudelleen lukemista ja pidemmän aikaan. Olin hypistellyt sitä kauan kirjaston hyllyssä ja nyt sainkin tartuttua ja luettua tämän hirviön. Eikä se tuottanut pettymystä.

Viihdyttävyydeltään Valtaistuinpelin taso on todella korkea ja se pitää otteessaan eikä päästä irti ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Vähän harmikseni TV-sarja on kuin suoraan kopioitu versio kirjasta ja suurin osa tapahtumista olivat jo tuttuja ennestään. Olen varma, että jos olisin lukenut kirjan ennen sarjan katsomista olisi se tehnyt vielä suuremman vaikutuksen. Olin kuitenkin yllättynyt miten hyvin uppouduin kirjan maailmaan eikä se vaikuttanut laisinkaan tylsältä, vaikka tiesinkin jo mitä tulee tapahtumaan. Kirja on taitavasti kirjoitettu ja George Martin hallitsee selvästi sekä dialogin että kuvainnollisen kirjoittamisen. Hänen rakentama maailmankuva on myös mielenkiintoinen ja uniikki, joka ei rajoitu vain yhteen valtioon vaan tarina hyppelee läpi eri maita. Kuvitelmat tavallisesta fantasiamiljööstä rikkoutuvat nopeasti, sillä Martin on keksinyt myös maailmaan omia yksityiskohtiaan, kuten eri uskonnot ja kulttuurit.

Kirjassa tuntuu koko ajan tapahtuvan jotain, vaikka taistelut ja tappelut jäävätkin hienosti taka-alalle. Juoni kietoutuukin enemmän eri tahojen vehkeilyjen ja juonitelluiden ympärille. Tarinassa onkin kyse enemmän vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää siitä kiinni ja ihmisistä, jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin. Kirjaa lukiessa olikin todella mukavaa, että tarinaa oltiin käsitelty monen henkilöhahmojen kautta, joidenka avulla tarinasta on rakentunut erittäin monisäikeinen. Kirjassa ei ole myöskään mustavalkoista hyvä-vastaan-paha-asetelmaa, vaan jokainen hahmo voisi olla käytännössä paha, vaikka Lannistereista selvästi leivotaankin tarinan pahoja tyyppejä.

Valtaistuinpelin hahmokaartikin on laaja ja heitä löytyy jos jonkinmoiseen lähtöön. Hahmot ovat realistisia, sillä nämä eivät ole itse täydellisyyksiä vaan tekevät inhimillisiä virheitä, pelkäävät ja rakastavat. Sädekehäpäisiä sankareita ei ole ja hahmojen päätöksillä on aina seuraukset. Mielestäni kirjan kautta hahmoihin pääsi paljon paremmin käsiksi kuin TV-sarjan kautta, sillä nyt hahmot ovat selvästi moniulotteisimpia ja heidän päänsisäiseen maailmaan todella nähdään. TV-sarjojen kautta tulkitset hahmoja vain ulkokuoren ja sanojen kautta, mutta kirjassa päästiin oikeasti tutustumaan hahmoihin paremmin. Joitakin hahmojen tunnusomaisia luonteenpiirteitä oltiin myös tuotu esiin paremmin, kuten Sansan sinisilmäisyyttä, Aryan rämäpäisyyttä ja Jonin ahdistusta omasta alkuperästään. Joistakin hahmoista oppii todella pitämään ja joitakin taas oppii inhoamaan kantapään kautta.

Kirja vaatii itselleen hieman vanhemman lukijan, sillä Valtaistuinpeli ei ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa ja Martin on todella säälimätön hahmoja kohtaan. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla eikä mitään oltu kaunisteltu. Kirjasta löytyy myös melko paljon seksiä, mitä tosin ei oltu kuvailtu aivan suoraan. En tarkoita sanoa, että teos olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu. Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja on upea avaus upealle sarjalle.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Lukuviikko 2017 kirjavinkit

kuva



Lukuviikko haastaa tänä vuonna kaikki kirjanystävät suosittelemaan omia lempikirjojaan. Anna lahjaksi lukuseikkailu suosittelemalla omaa suosikkikirjaasi.

Luin Lukuviikosta Niina T:n blogista tässä pari päivää sitten ja aikaa vielä kerran on, niin astunpa sitten mukaan tähän. Ja mikä olisikaan mukavampaa kuin suositella omia lempikirjoja muille. Tässä ovat minun tämänhetkiset suosikkikirjani.


1. Mats Strandberg, Sara B. Elfgren: Engelsfors -trilogia

Engelsfors -trilogia on todella raaka ja melkeinpä brutaali sarja, sillä siinä harvoin tapahtuu mitään hyvää ja päähahmot joutuvat koko ajan tekemään vaikeita päätöksiä ja kokemaan kauheauksia. Suora ja kaunistelematon kerronta kuitenkin nostaa sarjan keskivertoa paremmaksi nuorten aikuisten sarjaksi. Sarjan hahmot ovat erilaisia ja jokainen lukija löytää varmasti oman samaistumiskohteensa. Kaikki hahmot kasvavat tarinan aikana ja sarjan yllätyksellisiä juonenkäänteitä täynnä. Pidin varsinkin siitä, että sarjassa jokainen päähahmo saa suun vuoron ja heidän päänsisäiseen maailmaansa nähdään. Hahmoista tulee lukijalle tosi tärkeitä, kun heidän elämäntyyliinsä ja elämään päästään kunnolla sisään. Jokainen kirja on kerronnaltaan synkkä ja raskasta luettavaa ja yhden osan luettua seuraavaan osaan tuskin tulee tartuttua aivan heti perään. Sarja ei siis tosiaankaan sovi aivan kaikille, mutta siihen tarttuneet saavat hienon uuden lukukokemuksen.


2. Maria Turtschaninoff: Anaché

Anaché tuli luettua jo useampi vuosi sitten ja siihen pitäisi tarttua lähiaikoina uudestaan. Teos on jotain sellaista mitä ei ole koskaan aikaisemmin lukenut. Se on uniikki jokaiselta kantilta ja se tarjoilee todella lennokkaan seikkailun. Maria Turtschaninoffin päähahmot ovat aina voimakkaita naishahmoja, jotka löytävät paikkansa maailmassa ponnistelemalla ja itseensä uskomalla. Tarina on todella kutkuttava ja koko teoksen tekisi mieli ahmia yhdeltä istumalta. Anaché sopii vähän vanhemmallekin yleisölle mutta miksei myöskin nuorisollekin, sillä siitä löytyy niin paljon elementtejä ja kerronnallisi niksejä. Mikään pyyteettömän kaunis ja puhdas teos ei ole kyseessä, sillä se on anteeksi pyytelemätön ja jopa raaka kuvaus elämän julmuudesta, erilaisuuden kohtaamisesta sekä rajojen rikkomisesta.


3. J.K.Rowling: Harry Potter -sarja

Harry Potterit ovat ainakin minulle ikuisia kestosuosikkeja, joiden pariin voi palata aina uudestaan. Koska yksi kirja kattaa yhden lukuvuoden Tylypahkassa, niin lukija näkee hahmojen kasvavan pienistä lapsista aikuisiksi noidiksi ja velhoiksi asti. Ja jos sarja jotain tekee niin se ruokkii lukijansa mielikuvitusta monella tavalla aina mielenkiintoista taioista erilaisiin hahmoihin. Vaikka ensimmäiset Potterit on kirjoitettu 90-luvulla ovat ne kestäneet aikaa ja ovat edelleen ajankohtaisia teoksia. Uusimpaan Potteriin en ole vielä päässyt käsiksi, mutta uskon että se ei ole tuottamaan pettymystä. 


4. Laini Taylor: Karou-trilogia

Eksyin tämän sarjan pariin vahingossa, kun löysin sen sattumoisin kirjaston uutuushyllystä. Kirjassa seurataan Karou-nimistä tyttöä, joka asuu outojen ja mystisten "hirviöiden" luona. Kirjasarjasta ei yllättäviä käänteitä puutu ja Laini Taylor ja luonut mitä mielenkiintoisemman maailman ja hahmomallit. Hahmojen suhteet sekä luurankojen vetäminen ulos kaapeista ovat suuressa osassa sarjaa. Ja yllätys yllätys, tämäkin sarja on täynnä taistelua, kuolemia ja synkkyyttä. Pitäsiköhän tässä olla huolissaan? Olen edelleen katkera ettei sarjan viimeistä osaa suomennettu ja joudun jostain kaivamaan esiin alkuperäiskielisen opuksen. Tätä sarjaa ei voi jättää kesken!


5. Siri Pettersen: Odininlapsi

Odininlapsi on yksiä tuoreempia tuttavuuksia ja tämä kirja yllätti minut kunnolla. Pettersenin monipuolinen kerronta tekee lukukokemuksesta monitahoisen ja laajan. Tarina ei ole myöskään yksiselitteinen ja sitä käsitellään peräti kolmen hahmon näkökulmasta. Vaikka olen lukenut vasta ensimmäisen osan Korpinkehät-sarjasta niin olen jo nyt koukussa sen hahmoihin ja miljööseen. Molemmat päähahmot ovat kiinnostavia eivätkä mitään täysiä copy-paste-hahmoja. Varsinkin Hirka on aivan ihana hahmo. Odotan innolla, että pääsen käsiksi jatko-osiin. Jos skandinaavisesta mytologiasta ammennettu tarina kiinnostaa niin kannattaa ehdottomasti tutustua tähän.

Kuvatulos haulle odininlapsi


6. George R.R. Martin: Tulen ja jään laulu -sarja

Jos olet katsonut Game of Thronesit niin tiedät kuinka hyvä sarja se on. Kirjat, joihin sarja perustuu, ovat aivan yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin näytelty versio. Martinin kerronta on monitahoista fantasiaa eikä se paisu liian isoihin mittoihin lohikäärmeineen ja hurjasusineen. Kaikella on sarjassa paikkansa ja kaikella tapahtuvalla on merkitys. Ennen kaikkea tarina on yllättävä ja vetovoimainen. Tosin minua hieman harmittaa, että luin jotkin kirjat vasta TV-sarjan jälkeen, sillä oli vähän harmillista tietää lähes kaikki tapahtumat ennakolta. Martinin kerronta on kuitenkin ensiluokkaista, joka paikkaa hieman ennalta-arvattavuutta. Kirjassa hahmoihin pääsee myös paremmin sisälle ja näistä tulee inhimillisempiä ja ymmärrettävämpiä. Jos kuitenkin harkitset kumpaan tutustut ensin niin valitse ensin kirjat ja sitten TV-sarja.


7. Maria Turtschaninoff: Arra

Turtschaninoffilta on pakko suositella toistakin teosta; Arraa. Vaikka teos ei ole yhtä kantaaottava kuin Anaché, mutta se on myös yhtä vetovoimainen ja vahva teos kuin seuraajansakin. Vaikka Arra on 2/3 osaa pienempi kuin Anaché se sisältää silti hämmästyttävän paljon tapahtumia, hahmoja ja muuta sisältöä. Teoksessa käytetään myös huomattavasti enemmän kielikuvia, joka elävöittää kerrontaa hurjasti. Teosta on oikeastaan vaikea kuvailla, sillä jotta siitä saa mitään irti se pitää kokea ja lukea itse.

Kuvatulos haulle arra kirja


EXTRA: Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Vaikka itse en ole mitä vannoutunein dekkarien kuluttaja, niin yläasteella luetuksi tullut Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut on jäänyt positiivisessa mielessä muistiin. Teos on nauttii nykyään kulttiteoksen paisteesta ja vaikka se on kirjoitettu 1939, niin on se kestänyt aikaa hyvin. Kirjan tarinan asetelma on kiinnostava ja onnistuu kirja jopa olemaan jännittäväkin. Jännityspotenssi säilyy läpi sarjan ja loppuratkaisu on yllättävä. Vaikka kaikki tapahtumat eivät ole kirkkaasti mielessä, niin voin suositella kirjaa varauksetta kaikille jotka pitävät dekkareista, murhien ratkomisesta ja lukijoiden pitämisestä jännityksessä. Uudelleen lukeminen on itsenikin kohdalla vain ajan kysymys.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Mystic City #1)

Kuvatulos haulle salatun voiman kaupunki

"Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?"

"Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain."

"Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia. Sarjan aloitusosa on otettu kaikkialla maailmassa innostuneesti vastaan, ja sen oikeudet on myyty jo kahdeksaan maahan."

__________________________________________________________________________________

Luin Salatun voiman kaupungin, eli Mystic City-sarjan ensimmäisen osan, jo jonkin aikaa sitten, mutta se on edelleen niin hyvin muistissa, etten voinut olla tekemättä siitä arvostelua. Varsinkin nyt, kun kolmas osa on luettavana. Salatun voiman kaupungissa on paljon hyviä asioita, mutta samalla myös niitä huonoja. Sarja tuntee muutenkin jakavan lukijoita kahteen kuppikuntaan voimakkaasti.

Kirjan tarina on nopeatempoinen ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Tylsäksi lukeminen ei siis käy, kun lukijalle ammutaan jatkuvalla syötöllä tapahtumia ja syöttejä eteen. Maailma, johon tarina sijoittuu on taas erittäin kiinnostava ja Theo Lawrence on osannut maalailla jännittävän version tulevaisuudennäkymästä. Ilmaston muutos on tuhonnut maailman, ilmasto on tukahduttavan kuumaa ja tulva on peittänyt suurimman osan maaperästä. Kirjaa lukiessa alkoi väkisinkin miettimään voisiko maailma olla tosissaan tällainen tulevaisuudessa. Lawrence on selvästin miettinyt maailman kuvaa hieman pidemmällekin, sillä tekniikka on tuolloin huomattavasti kehittyneempää, kun joka paikassa käytetään sormenjälki tunnistusta ja raahataan mukanaan TouchMetä. Olikin vähän harmillista, että tarina keskittyi niin paljon Manhattaniin, ettei muusta maailmasta saatu mitään tietoa. Samalla tässä fiktiivisessä maailmassa on monia yhtäläisyyksiä todellisen maailman kanssa. Hyväksi esimerkiksi voisin nostaa vaikka rahan. Raha pyörittää armotta maailmaa ja se turvaa samalla elämäsi, että tulevaisuutesi. On melko surullista, että jotkin kirjan asiat peilautuvat niin selvästi myös meidän maailmaamme.

Toinen yhtäläisyys meidän ja kirjan maailmojen välillä on teoksen vakavampi teema ja nykypäiväinen ongelma: yhdyskunta on jakaantunut kahteen luokkaan. Rikkaat sortavat säälittä mystikkoja sekä köyhiä ja pitävät asumistaan ilmastoiduissa kattohuoneistoissa etuoikeutenaan. Heidän jokapäiväisiin murheisiinsa kuuluu korkeintaan se mitä seuraaviin juhliin pitäisi laittaa päälle. Alhaston väki taas elää kurjuudessa ja köyhyydessä, likaisten kanaalien varrella. Näiden kahden ryhmän luokalliset erot on kuvattu todella hyvin ja epätasa-arvoisuus nousee kirjan yhdeksi tärkeäksi elementiksi. Ylhästön väki on kuvattu turhamaisena ja nokkavana väkenä, joiden keskuudessa asema ja valta merkitsevät kaikkea. Alhaston väki taas on köyhää ja huonosti ravittua, ja joukossa on mukana sekä tavallisia ihmisiä että mystikkoja. Mystikkojen elämää tekee tukalaksi myös ainaiset voimainpoistot. Toisaalta hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy molemmista puolilta, eikä kaikki ole niin musta valkoista. Ylhästö kuitenkin tuntuu vain olevan täynnä kusipäitä, ja joukkoon olisi voitu sijoittaa edes yksi hyvä tyyppi joka ei ole mystikko.

Lawrencen luoma Romeo x Julia -rakkaustarina taas ei ole mitään tuoreimpia tai uusimpia ideoita kirjallisuudessa. Oikeastaan koko Arian ja Hunterin suhdetta vaivasi alusta asti ennalta-arvattavuus. Pystyin arvaamaan tapahtumat suurelta osin pelkän takakannen, prologin ja kirjassa melko runsaasti viljeltyjen vinkkien perusteella. Nuorten suhde on yllätyksetön, vaikka Hunter ja Aria ovatkin erittäin söpö pari. Itse Aria on hyvin naiivi ylhästön tyttö, joka kuitenkin tohtii uhmata vanhempiaan rakkauden nimissä. Aria osaa olla erittäin raivostuttava hahmo, mutta taas välillä jopa melko pidettävä. Koska tarina keskittyy paljolti Arian muistinmenetyksen selvittämiseen olisin halunnut välillä tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistella kunnolla, kun tämä ei tunnu tajuavan selviä asioita. Hunter taas jäi vielä pelkäksi mysteeriksi, joten melko vähän sanottavaa hänestä on. Vaikka päähahmot ovatkin vähän laimeita tapauksia olivat muut hahmot ja näiden motiivit taas astetta kiinnostavampia. Muiden hahmojen todellisen luonteen paljastaminen oli nerokasta ja lopussa joutui tosissaan miettimään kenenkin lojaaliutta.

Vaikka Salatun voiman kaupunkissa on vikoja eikä se ole mikään maata mullistava teos, niin siitä jäi silti hyvä fiilis sekä kiva kutina. Loppuratkaisu oli jännittävä, eikä se ollut kaikista kaunein tai kaunistelluin, vaan melko raaka ja yllättävä. Seuraavaan osaan tarttumisesta ei ole epäilystäkään.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Langennut enkeli #2)


"Nora ja Patch saivat toisensa, mutta kestääkö heidän rakkautensa myös arjen paineiden keskellä? Vaikka Noran olisi pitänyt tietää, että suhde suojelusenkelinä toimivan nuorukaisen kanssa ei ole helpoimmasta päästä, tulevat seurustelun  haasteet hänelle yllätyksenä. Patch ei lukeudu Noran suojelunhaluisen äidin suosikkeihin, ja kapulaa rattaisiin heittävät myös nuorukaista valvovat arkkienekelit. Nora ei pääse eroon tunteestaan, että Patch salaa häneltä asioita, ja huomaa epäilevänsä tämän tunteiden syvyyttä."


"Kaikki varoittivat minua. He sanoivat, että minä olin vain yksi päänahka vyöllesi, ja sinä häipyisit sillä sekunnilla, jolloin rakastuisin sinuun. Minuun on saatava tietää etteivät he olleet oikeassa."


Lisää epäluuloja herättää Patchin outo ja äkillinen kiinnostus sietämätöntä Marcieta kohtaan - asia, jota yhä etäisemmäksi muuttuva poika ei suostu selittämään. Samalla kun erimielidyydet uhkaavat erottaa parin lopullisesti, kasvaa Noran kiinnostus oman menneisyytensä mysteereihin: mitä tarkkaan ottaen tapahtui Noran isälle? Ja onko asialla mitään tekemistä sen kanssa, että Noran suonissa virtaa langenneen enkelin veri?"


Ekan osan lukemisesta on ehtinytkin vierähtää useampi kuukausi aikaa ja sain aikaiseksi lukea Riitasoinnun vasta nyt. Lukulistalla se oli ehtinyt keikkua jo jonkin aikaa. Mutta juoneen onneksi pääsi takaisin mukaan melko nopeasti pienen herättelyn jälkeen. Tämä toinen osa ei kuitenkaan mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle kuin edeltäjänsä. Kiinnostavia elementtejä oli viljelty oikein mukavasti ja mukaan tulleet uudet hahmotkin elävöittivät tarinaa mukavasti. Noran isän todellinen kohtalo, Noran itsensä alkuperä sekä uusi tuttavuus Scott olivat mielestäni sarjan onnistuneimpia juonen palasia, vaikka kaikkia ei saatukaan vielä aivan kunnolla pakettiin. Noran ja Patchin romanssi on kuitenkin edelleen pääosassa, mutta siitä saatavaa potentiaalia ei käytetty kunnolla. Ja suurin ongelma tässä oli Nora!

Noran hahmossa on ollut ensimmäisestä kirjasta lähtien ongelmana tämän impulsiivisuus ja se ettei tämä tunnu kuuntelevan muita. Oli tajuton sääli, että valehtelematta puolet kirjasta käytettiin siihen, kun Nora ei suostunut kuuntelemaan Patchia tai, kun tämä rypee itsesäälissä ja syyttelee Patchia tai, kun tämä stalkkaa Patchia. Juoni kärsikin mielestäni epätasaisuudesta eikä se tuntunut ehjältä teokselta. Nora itse ei tuntunut tekevän mitään muuta koko kirja aikana kuin ajattelevan Patchia ja kuinka hän haluaisi sopia heidän riitansa, mutta ei vain ylpeydeltään pysty. Tämä hokee koko ajan olevansa itsenäinen ja pystyy pärjäämään ilman Patchia mutta joutuu taas lopulta tämä pelastamaksi. Lisäksi tähän se, että Noran lapsellinen toiminta saada Patch mustasukkaiseksi ja olla kuuntelematta tämän varoituksia oli todella naurettavaa. Olin lyömässä itseäni otsaan moneen kertaan lukiessani kuinka lähes jokaisessa kappaleessa Noran tuuliviiriasenne pääsi valloilleen ja tämä teki taas jälleen kerran jotain tyhmää. Pahintahan tässä on, että Noran naiivius ja typeryys saattoivat kaikki hänen ympärillään olevat vaaraan. Tuntui myös vähän typerältä, että Nora sattui vain olemaan menossa bileisiin tai jonnekin muualle missä Patchkin sattumoisin oli. Kellään ei ole sellaista tuuria taikka epäonnea!

Välillä en taas ymmärtänyt Patchia sen takia, että miten tämä sieti Noraa. Tosin Patch olisi voinut hahmona tehdä enemmän. Vaikka Riitasointu on rakkaustarina ja rakkaudessa kohdataan sekä ylä- ja alamäkiä, niin olisi Noran ja Patchin suhteen huonot puolet kuvata vähän paremmin. Kirja olisi ollut tuplasti parempi 150 sivuisena versiona jossa Noran mielivaltaisuus ja tämän typerä käytös, sekä ainainen itsesääli olisi leikattu pois.

Riitasoinnulla on kuitenkin hyviä puolia, sillä vaikka Becca Fitzpatrick ei ole onnistunut kertomaan eheää rakkaustarinaa on hän osannut tehdä muista tapahtumista ja hahmoista kiinnostavia. Jos otetaan pois se kaikki turha alun ja lopun välillä niin Riitasointu on ihan kelpo teos. Fitzpatrickin kirjoittama lopetus kirjalle oli myös yllättävä ja se viimeinen lause sai taas herätettyä mielenkiintoni. Toivon, että sarja nostaa taas tasoaan kolmannessa osassa, sillä en kestä toista Noran vinkumiskertomusta.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)


"Hirkalta puuttuu jotain, mikä muilla on. Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan. Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti. Myytti. Ihminen."

"Hirka on viidentoista, kun hän kuulee olevansa ihminen, odinilapsi - hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta on vaarallisimpiakin olentoja kuin odininlapset, eikä Hirka ole ainoa, joka on päässyt porteista sisään..."

"Odinilapsi on karuun pohjoiseen sijoittuva tarina, jossa kyltymätön vallanhimo, totuuden tavoittelu ja sokea usko raadollisine seurauksineen punoutuvat hengästyttäväksi, otteessaan pitäväksi seikkailuksi. Norjaassa suursuosioon noussut kirja aloittaa kolmiosaisen Korpinkehät-sarjan."


Odininlapsi on todella mukaansatempaava teos. Se ei sovi puhtaasti tavalliseen fantasiakirjallisuuden genreen, sillä siitä puuttuu se tietty. fantasialle tyypillinen eeppisyys. Kirja sopii luettavaksi vähän kaikille, sillä se tarjoilee tarpeeksi fantasiaa sitä janoaville, mutta antaa upean kokemuksen myös niille, jotka eivät fantasiakirjallisuudesta muuten välitä. Siri Pettersenin luoma maailma on jylhine tuntureineen ja skandinaavisine mytologioineen samalla niin lähellä mutta silti niin kaukana meidän omasta maailmastamme, että se tuntuu melkein käsin kosketeltavalta. Pettersenin kerronta on taidokasta ja hän käyttää paljon kielikuvia kertoessaan hahmoja ympäröimästä maailmasta tai sen tapahtumista. Hän kuvailee maailman ja paikat niin pikkutarkasti, että lukijan on helppo hahmottaa Hirkaa ja Rimeä ympäröivä maailma.

Hahmot ovat selvästi tarinan sydän ja heitä on todella mukava seurata. Hirka ei ole tyypillinen fantasiatarinoiden sankaritar, vaan hän on paljon samaistuttavampi ja pidettävämpi kaikkine vikoineen ja ongelmineen. Rime on taas mukava tuulahdus, sillä hän on uudentyyppinen sankari ja huomattavasti monitahoisempi kuin tyypilliset fantasiaseikkailuiden miekanheiluttajat. Hahmot kasvavat sarjan aikana ja muuttuvat aina vain moniulotteisemmiksi sarjan edetessä. Juonenkäänteet ovat yllättäviä ja hahmoja käy välillä sääliksi, kun nämä joutuvat kokemaan niin paljon kamaluuksia. Muita yhtä pidettäviä hahmoja sarjassa ei olekaan. Kirjassa keskeiseksi teemaksi nousee kuitenkin hyvin ajankohtainen aihe, nimittäin erilaisuuden kohtaaminen. Hirka ja Rime ovat molemmat omalla tavallaan erilaisia ja väen keskuudessa hylkiöitä, varsinkin Hirka joka on elänyt koko ikänsä ilman häntää.

Kirja pitää otteessaan tiukasti viimeiselle sivulle asti ja se on hyvin vaikuttava teos, joka vangitsee lukijansa vielä pitkäksi aikaa. Se erottuu fantasiakirjallisuuden joukosta monella tavalla mm. sillä, että siitä loistaa tyypillisten fantasiatehosteiden poissaolo. Tykästyin kirjaan heti ja yli 600 sivuinen teos tuli luettua yllättävän nopeasti läpi. Odotan innolla mitä seuraavat osat tuovat tullessaan, sillä Odininlapsi oli vasta avaus loistavalle trilogialle.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Helmet-lukuhaaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja