Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian päähenkilön, 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa... Kukaan ei voinutkaan aavistaa, minkälaisia tapahtumia Katnissin vapaaehtoisuus voisi laittaa liikkeelle. Kapina voi alkaa pienestä kipinästä."

___________________________________________________________________

Oma ensikosketukseni Nälkäpeli-trilogiaan oli elokuvien kautta, kun kaveri puoli pakolla vei minut katsomaan ekaa osaa teatteriin. Tämän jälkeenkin minulla kesti todella kauan ennen kuin tartuin kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Luin Nälkäpelin ensimmäisen kerran kaksi kesää sitten, mutta minulle iski kirjaa lukiessa niin kova lukujumi, etten kyennyt siitä nauttimaan. Viime vuonna sitten päätin tarttua ekaan kirjaan uudestaan ja nyt olenkin ehtinyt lukea läpi koko trilogian.

"Jos me palamme, tekin palatte. Tuli leviää."

Nälkäpelin tarina on erittäin kutkuttava ja usein kävi niin että ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on brutaali ja taas kerran hehkutan sitä, kuinka se tuo hyvin ilmi ihmisen julmuuden. Nälkäpelissä tosin ihmisen sydämettömyys on kuitenkin nostettu aivan uudelle tasolle. Kellään ei tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissa, ja tässä sarjassa liian luottavaisille käy todella huonosti. Ensimmäinen kirja pohjustaa tarinaa todella hyvin ja sen kautta saadaan hyvä käsitys Capitolista, hahmoistamme ja ylipäänsä Nälkäpelistä. Jatko-osat tuottavat lisää rakennetta ja sisältöä rungon ympärille, ja kolmesta osasta rakentuukin vahva ja yhtenäinen kokonaisuus. Tarina etenee koordinoidusti ja rivakasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä juuri ole. Tahti on oikeastaan niin nopea, että lukiessaan ei ehdi hengähtämään. Siinä missä elokuvat tuntuvat ylivenytetyiltä, niin kirjoissa rytmi on juuri oikea. Kirjojen tapahtumissa oli myös sellaisia kohtia mitkä oltiin jätetty elokuvista pois. Näistä jotkin tulivat aivan puun takaa ja toimivat paremmin kuin muokatut kohtaukset elokuvissa. Vaikka pidin kaikista trilogian osista, niin viimeinen osa nousi silti ylitse muiden. Se on mielestäni sarjan paras osa ja se nostaa jännityksen todella korkealle. Matkijanärhessä yllättäviä käänteitä tapahtuu kaikista eniten. Sen luoma tunnelma on myös niin vahva, että se vääntää jopa pahimmissa/parhaimmissa kohdissa sisuskaluja. Itkin jopa yhdessä kohtaa kirjaa lukiessani.

”Presidentti Snow’n vierailu. Vyöhykkeet kapinan partaalla. Suora uhkaus Galen tappamisesta ja lisää tulossa. Kaikki rakkaani ovat tuomittuja. Ja kuka tietää, kuinka moni muu joutuu vielä maksamaan minun teoistani?

Pidin Katnissistä ja muistakin hahmoista paljon enemmän kirjoissa kuin elokuvissa. Minulle jäi vähän elokuvia katsellessani Katnissistä paha maku suuhun. Kirjoissa hän kuitenkin osoittautui aivan toisenlaiseksi hahmoksi ja hänen päätöksiään sekä motiivejaan oli helpompi ymmärtää. Katnissistä tuodaan myös hyvin ilmi kuinka haavoittuva ja rikkinäinen hahmo hän on. Hän on koko ajan äärirajoillaan ja saa tuntea koko ajan Snown ja Capitolin hengityksen niskassaan. Pienikin erhe saattoi tarkoittaa oman tai lähimmäisen hengen menetystä. Katnisskin kuitenkin kehittyy sarja aikana ja muutosta on mukava seurata. Tosin hänen raivareitaan oli välillä puuduttavaa seurata. Peetasta olen aina pitänyt ja kirjassa hän oli jopa vielä parempi. Haymitch on aina yhtä juoppo, mutta hahmo oli paljon pidettävämpi ja sympaattisempi. Muutkin hahmot osoittautuivat hyviksi ja pidin siitä, että etenkin Coinin sekä Plutarch oltiin kuvattu inhottaviksi ja jopa julmiksi hahmoiksi. Coin varsinkin sai paljon enemmän tilaa ja täytyy sanoa, ettei parempaa ihmistä kuvaamaan hyväksikäyttäjää voi löytyä.

Nälkäpeli-trilogia on sykähdyttävä ja mukaansa vetävä selviytymistarina, joka jää mieleen. Tarina on kauniisti rakennettu ja ennen kaikkea romaanit ovat älykkäästi kirjoitettu. Upea aloitus, kiinnostava välivaihe ja huikea loppu. Trilogian tarina on ahdistava ja välillä jopa tuskainen, kun hahmoja heitellään vaikeuksista toiseen ja kaikkea kamalaa tapahtuu. Rivien välistä löytyy kuitenkin aina se pieni toivon pilkahdus. Olisin kuitenkin toivonut hahmojen ahdistukseen edes kerran jonkinlaista helpotusta. Matkijanärhessä on ehkä hieman ylimenemisen makua, mutta ei se lukukokemusta haitannut. Jos tykkää vähänkin synkemmistä selviytymistarinoista niin Nälkäpeliin kannattaa tarttua.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Sovellan vähän ja kuittaan koko trilogialla Helmet-lukuaasteesta kohdan 43. Kirja, jonka lukamista olet suunnitellut pitkään, sekä Adventures in Down Under and Beyond-haasteesta kohdan 35. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja.

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Langennut enkeli #2)

"Nora ja Patch saivat toisensa, mutta kestääkö heidän rakkautensa myös arjen paineiden keskellä? Vaikka Noran olisi pitänyt tietää, että suhde suojelusenkelinä toimivan nuorukaisen kanssa ei ole helpoimmasta päästä, tulevat seurustelun  haasteet hänelle yllätyksenä. Patch ei lukeudu Noran suojelunhaluisen äidin suosikkeihin, ja kapulaa rattaisiin heittävät myös nuorukaista valvovat arkkienekelit. Nora ei pääse eroon tunteestaan, että Patch salaa häneltä asioita, ja huomaa epäilevänsä tämän tunteiden syvyyttä."

"Kaikki varoittivat minua. He sanoivat, että minä olin vain yksi päänahka vyöllesi, ja sinä häipyisit sillä sekunnilla, jolloin rakastuisin sinuun. Minuun on saatava tietää etteivät he olleet oikeassa."

Lisää epäluuloja herättää Patchin outo ja äkillinen kiinnostus sietämätöntä Marcieta kohtaan - asia, jota yhä etäisemmäksi muuttuva poika ei suostu selittämään. Samalla kun erimielidyydet uhkaavat erottaa parin lopullisesti, kasvaa Noran kiinnostus oman menneisyytensä mysteereihin: mitä tarkkaan ottaen tapahtui Noran isälle? Ja onko asialla mitään tekemistä sen kanssa, että Noran suonissa virtaa langenneen enkelin veri?"


Ekan osan lukemisesta on ehtinytkin vierähtää useampi kuukausi aikaa ja sain aikaiseksi lukea Riitasoinnun vasta nyt. Lukulistalla se oli ehtinyt keikkua jo jonkin aikaa. Mutta juoneen onneksi pääsi takaisin mukaan melko nopeasti pienen herättelyn jälkeen. Tämä toinen osa ei kuitenkaan mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle kuin edeltäjänsä. Kiinnostavia elementtejä oli viljelty oikein mukavasti ja mukaan tulleet uudet hahmotkin elävöittivät tarinaa mukavasti. Noran isän todellinen kohtalo, Noran itsensä alkuperä sekä uusi tuttavuus Scott olivat mielestäni sarjan onnistuneimpia juonen palasia, vaikka kaikkia ei saatukaan vielä aivan kunnolla pakettiin. Noran ja Patchin romanssi on kuitenkin edelleen pääosassa, mutta siitä saatavaa potentiaalia ei käytetty kunnolla. Ja suurin ongelma tässä oli Nora!

Noran hahmossa on ollut ensimmäisestä kirjasta lähtien ongelmana tämän impulsiivisuus ja se ettei tämä tunnu kuuntelevan muita. Oli tajuton sääli, että valehtelematta puolet kirjasta käytettiin siihen, kun Nora ei suostunut kuuntelemaan Patchia tai, kun tämä rypee itsesäälissä ja syyttelee Patchia tai, kun tämä stalkkaa Patchia. Juoni kärsikin mielestäni epätasaisuudesta eikä se tuntunut ehjältä teokselta. Nora itse ei tuntunut tekevän mitään muuta koko kirja aikana kuin ajattelevan Patchia ja kuinka hän haluaisi sopia heidän riitansa, mutta ei vain ylpeydeltään pysty. Tämä hokee koko ajan olevansa itsenäinen ja pystyy pärjäämään ilman Patchia mutta joutuu taas lopulta tämä pelastamaksi. Lisäksi tähän se, että Noran lapsellinen toiminta saada Patch mustasukkaiseksi ja olla kuuntelematta tämän varoituksia oli todella naurettavaa. Olin lyömässä itseäni otsaan moneen kertaan lukiessani kuinka lähes jokaisessa kappaleessa Noran tuuliviiriasenne pääsi valloilleen ja tämä teki taas jälleen kerran jotain tyhmää. Pahintahan tässä on, että Noran naiivius ja typeryys saattoivat kaikki hänen ympärillään olevat vaaraan. Tuntui myös vähän typerältä, että Nora sattui vain olemaan menossa bileisiin tai jonnekin muualle missä Patchkin sattumoisin oli. Kellään ei ole sellaista tuuria taikka epäonnea!

Välillä en taas ymmärtänyt Patchia sen takia, että miten tämä sieti Noraa. Tosin Patch olisi voinut hahmona tehdä enemmän. Vaikka Riitasointu on rakkaustarina ja rakkaudessa kohdataan sekä ylä- ja alamäkiä, niin olisi Noran ja Patchin suhteen huonot puolet kuvata vähän paremmin. Kirja olisi ollut tuplasti parempi 150 sivuisena versiona jossa Noran mielivaltaisuus ja tämän typerä käytös, sekä ainainen itsesääli olisi leikattu pois.

Riitasoinnulla on kuitenkin hyviä puolia, sillä vaikka Becca Fitzpatrick ei ole onnistunut kertomaan eheää rakkaustarinaa on hän osannut tehdä muista tapahtumista ja hahmoista kiinnostavia. Jos otetaan pois se kaikki turha alun ja lopun välillä niin Riitasointu on ihan kelpo teos. Fitzpatrickin kirjoittama lopetus kirjalle oli myös yllättävä ja se viimeinen lause sai taas herätettyä mielenkiintoni. Toivon, että sarja nostaa taas tasoaan kolmannessa osassa, sillä en kestä toista Noran vinkumiskertomusta.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi