Victoria Aveyard: Punainen kunigatar (Punainen kuningatar, #1)

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa.
_______________________________________________________________________

Alan olla erittäin tyytyväinen itseeni, sillä olen nyt tämän vuoden aikana saanut luettua ja aloitettua lukemaan suosittuja kirjasarjoja, jotka ovat menneet ohi niiden ilmestymisaikaan. Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarja kuuluu näihin kirjoihin, ja täytyy sanoa että odotin innolla ensimmäisen osan lukemista. Rakastan kirjan alkuasetelmaa ja itseäni jotenkin koukuttavat tällaiset dystooppiset altavastaaja tarinat. Mutta en tuntunut aluksi pääseväni kirjan tarinaan sisälle, sillä mun päässä vaan kuiski se pieni ääni että "jep, mä oon tainnut lukea tämän tarinan aiemmenkin." En voinut olla vertaamatta kirjaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, sillä Punaisessa kuningataressa on hyvin paljon samankaltaisuuksia Nälkäpelien kanssa. Pelkäsin etten pääsisi tarinaan mukaan ollenkaan, sillä se ei tuntunut antavan mitään uutta genrelleen.

"Olen vahinko. Olen valhe. Ja elämäni riippuu harhakuvan säilymisestä." (s. 132)

Onneksi noin ensimmäisten 50-60 sivun jälkeen aloin päästä tarinan syrjästä kiinni, enkä tarinan kunnolla käynnistyttyä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni. Kun kirjan tarina pääsee vauhtiin, tapahtumia ja jännittäviä juonenkäänteitä lentää ovista sekä ikkunoista ja tarina pysyy käynnissä koko ajan. Kerronta oli myös mukavan soljuvaa ja selkeää. Kirjoittaja myös viilaa lukijaa oikein kunnolla silmään, sillä viimeinen juonenkäänne tuli yllätyksenä tavalla taikka toisella. Itse osasin jo jotenkin arvailla, että jotakin mätää tässä on, mutta jotenkin kirjailija sai minut hieman uskomaa, että ehkä minä itse olen vain väärässä.

Pidin myös kirjan päähahmosta, Maresta, vaikka tämä tuntui välillä olevan vähän liiankin naiivi hahmo. Hän uskoo ehkä vähän liiankin helposti väärien ihmisten puheita, eikä ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Tosin häntä viilataan niin huolellisesti linssiin, että en voi häntä syyttääkkään. Mare on kuitenkin ihailtavan päättäväinen ja voimakastahtoinen nuori nainen, joka ei ole saanut kaikista helpointa elämää elettäväksi. Hänestä jäi kuitenkin vielä paljon asioita pimentoon, joten seuraaviinkiin osiin jää hänestä vielä pureskeltavaa. Pidin myös muista hahmoista, sillä jokaisella on omat luonteensa sekä periaatteensa. Tavallista rakkaustarinaa Punaisesta kuningataresta ei kuitenkaan kehity, vaan hyvin geneerinen romanssi loistaa poissaolollaan. Pieniä ihastumis/rakkaus-fiboja kyllä välillä huomaa muttei kuitenkaan ylimaallisesti. Olin tästä hieman yllättynyt, sillä jotenkin olettamukseni oli jo kirjaa aloittaessani, että kirjan teemaksi nousee rakkaus voittaa kaiken. Propsit siis siitä, että Aveyard oli rohjennut kirjoittaa hieman erilaisen dytopian.

"Ja me nousemme - punaisena kuin sarastus." (s.46)

Onhan Punaisessa kuningataressa vähän sellaista tyypillistä "tavistytöstä tulee supertyttö"-meininkiä, eikä se paljon eroa muista YA-dystopioista.  Mutta eipä se niinkään haitannutkaan. Kirjan parissa viihtyy hyvin ja itsekin luin sen lähes yhdeltä istumalta. Kirja kärsii hieman joistakin juoniaukoista ja ehkä hienonlaisesta lapsenomaisuudesta, mutta ne voi melkein jo antaa anteeksi. Ehkä seuraavat osat tarjoavat vähän parempi rakenteisen tarinan. Pidin tästä kovin paljon, mutta ei se mikään "absolute fave" kuitenkaan ole. Jos on jo kyllästynyt nuorten aikuisten dytopioihin niin ei tämäkään tarina tarjoa mitään uutta.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka voit lukea päivässä

James Dashner: Labyrintti (Maze Runner, #1)

Huikean elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä.
___________________________________________________________________

Tämäkin kirja on ollut lukulistallani rikollisen pitkän aikaa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran, kun olin nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Elokuva oli mielestäni kiinnostava ja yllättävän hyvin tehty, joten luonnollisesti halusin lukea myös alkuperäisteoksenkin. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi ja jäi, kunnes nyt otin kirjaa kansista ja päätin ottaa sen vihdoin työnalle.

Kirja sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, joskin sitä ei tarkasti määritellä kirjassa. Tarina lähtee heti kunnolla käyntiin, kun päähahmomme Thomas herää hissistä muistin menettäneen. Pian hän löytääkin itsensä Aukiolta muiden poikien ympäröimänä. Hänet, ja monet muut pojat ennen häntä, on lähetetty erikoiseen vankilaa, joka taasen sijaitsee keskellä vaarallista labyrinttia, jota vartioivat koneen ja eläimen sekasikiöt eli saattajat. Päästäkseen siis pois tästä vankilasta poikien on uskaltauduttava labyrinttiin ja uhmata siellä lymyileviä vaaroja.

"Jos et pelkää, et ole ihminen."

Rakastan tämän tarinan setuppia ja kuinka se on rakennettu. Kirja tuntuukin olevan sekoitusta Nälkäpeliä ja Outolintua, sillä Labyrintista löytyy hyvin samankaltaisia elementtejä. Tällaiset dystopiset seikkailut ovat aina kiehtoneet mua. Kirjan  kiinnostavimmat osuudet olivat ehdottomasti, kun pojat lähtevät Labyrinttiin sekä loppupuolen huipennus. Kirja osoittautuukin raa'aksi testiksi, jossa ei armoa tunneta. Mua hieman harmittikin, että vaikka elokuvan katsomisesta on useampi vuosi, niin muistin harmillisen hyvin mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Elokuva on tehty melko lailla kirjan mukaan, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksinä. Tietty jännitys hahmojen kohtalosta ja tulevista tapahtumista jäi puuttumaan, eikä kirjan tarinaan pystynyt heittäytymään täysillä. Olisin saanut varmaan paljon enemmän kiinni tarinasta, jos olisin lukenut kirjan ihan kylmiltänsä.

"Se alkoi syvältä hänen rinnassaan. Vihan siemen. Koston siemen. Raivon siemen. Jotakin pimeää ja kauheaa. Ja sittens se räjähti purskahtamalla hänen keuhkoistaan, kaulastaan, käsistään ja jaloistaan. Hänen mielestään."

Labyrintilla on tarinansa suhteen myös muutamia ongelmia. Loppua kohden se alkaa käydä pikkuisen epäloogiseksi, eikä juoni etene täysin aukoitta. Suurinta turhautuneisuutta kuitenkin aiheuttivat Aukion pojat. Thomasin saapuessa tämä on Tulokas eli uusin Aukion asukas, joka kyselee aina ärsyttävyteen ja typeryyteen asti kaikki asiat lukijan puolesta. Siitä ei kuitenkaan paljon hyötyä ole, sillä muut pojat eivät ole kovin yhteistyöhaluisia ja panttaavat tietoaan Aukiosta ja Labyrintista aivan jopa kiusallaan. Tämä tuntui vain turhalta venyttämiseltä ja poikien kiertely ja kaartelu alkoi tökkiä välillä. Pojissa ei näy myöskään kirjan lopussa kovinkaan suurta kasvua, sillä kukaan ei tunnu oppivan mitään ja hahmot ovat yhtä jääräpäisiä kuten aiemminkin. Hahmot tuntuvatkin jäävän hyvin kaksiulotteiseksi Thomas itse on ihan ookoo hahmo ja oli virkistävää nähdä miespäähahmo nuorten dystopiassa. Melkein järjestäen sen paikan saavat nykyään vahvat tyttöhahmot. Valitettavasti Thomas ei ole kuitenkaan itse teoksen fiksuin lenkki, vaikka itse uskookin omaavansa poikkeuksellisen korkean AÖ-tason. Tämä ei kuitenkaan hänen käytöksessään, olemuksessaan tai Labyrintin arvoituksen ratkaisemisessa kovin helposti ilmene.

"Sitten ei muuta kuin juoksemaan."

Kirjan käännös on pääasiassa hyvää ja sulavaa, mutta auta armias kun pojat aukaisevat suunsa. Sanat kuin "klöntti" tai "nuija" tuntuivat vähän oudoilta ja särähtivät omaan korvaani joka kerta. Näiden sanojen lopullista merkitystäkään ei sen kummemmin kerrota, vaan se sivuutetaan yksiselitteisesti Aukion slangina. Tämän sen siitä saa, kun laitta murrosikäisiä poikia elämään keskenään.

Kokonaisuudessan kirja kuitenkin veti mukaansa ja kirjan yli 400 sivua luki ahnehtien. Kirjan tapahtumat soljuvat mukavasti eteenpäin, eikä kirja tunnu töksähetelvältä. Pienoinen pettymys oli, kun tarina tuntuu tässä vaiheessa niin yksiulotteiselta, sillä siitä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Kirjan lopetus oli kuitenkin sen verran kutkuttava, että se sai mut jo halajamaan seuraavaa osaa. Onneksi en ole katsonut kahta seuraavaa elokuvaa, enkä tule katsomaankaan ennen kuin olen kirjat lukenut. Ehkä pääsen seuraavassa osassa heittäytymään paremmin tarinaan mukaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Spefi-lukuhaaste: 10.    Spefikirja, josta on tehty elokuva
YA-lukuhaaste: Kirjasta on tullut/tulossa elokuva

Theo Lawrence: Hehkuva ruumis (Mystic City, #3)

"Sarja päättyy - miten käy Manhattanin asukkaiden ja Arian ja Hunterin rakkauden?

Aria Rose on saanut suunnattomat mystiset voimat nielaistuaan mystikkoystävänsä Davidan sydämen, mutta samalla voima syö hänen ruumistaan ja häntä odottaa lopulta kuolema. Ylhästössä on valta vaihtunut ja sitä johtaa Arian veli Kyle mahtavan sotajoukkonsa avulla. Kylen pyrkimyksenä on lyödä lopullisesti mystikot ja muu Alhaston väki, ja näyttää siltä että hän onnistuukin, sillä hän on onnistunut jäljittämään viimeisen seitsemästä Sisaresta ja käyttää hyväkseen tämän voimaa. Aria valmistautuu viimeiseen ponnistukseen ystäviensä kanssa puolustaakseen omiaan. Mutta miten Arian käy? Kestääkö ikuiseksi uskottu rakkaus Hunteriin kuoleman yli?"

___________________________________________________________________


Olenkin viettänyt jonkin aikaa hiljaiseloa, joka johtuu puhtaasti siitä, että työt ovat imeneet mehut eikä energiaa ole löytynyt kirjoittamiseen. Olen kuitenkin hengissä ja into alkaa taas heräillä tähän hommaan. Ei enempää siitä asiasta, joten mennään asiaan. Mystic City-sarja tuli päätökseensä Hehkuvan ruumiin muodossa. Ensimmäinen osa veti jalat alta ja antoi hyvän pohjan sarjalle. Toinen osa taas oli hieman horjuva eikä yhtä vakuuttava kuin ensimmäinen osa. Se kuitenkin hoiti hommansa hyvin ja jätti kovan nälän. Kolmas osa taas... kulki enemmän toisen osan jalanjäljissä. Odotin tältä osalta paljon ja toivoin, että sarja saataisiin kunnialla päätökseen. En voi sanoa, että olen kovin tyytyväinen päätösosaan.

Antakaas kun selitän. Theo Lawrence rakensi kahden ensimmäisen osan aikana todella vahvan perustan tarinalle ja sen lopulle, joten odotin kunnon loppuhuipennusta. Mutta jotenkin sarjan omaksuma jännite ja tunnelma valahtivat lyttyyn jossain kirjan puolenvälin tienoilla. Kaikki mitä Aria & kumppanit keksivät ja tekevät tuntuu vain turhalta, eikä heidän tekemisillään tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta tapahtumiin. Tämä korostuu varsinkin lopussa, kun lopetus teki hahmojen ponnistelut tyhjiksi. Pääpahis vaan lopetti yhtäkkiä olemasta pahis ja kaikki ratkeaa lopulta niin, ettei Arialla ollut asiaan mitään osaa eikä arpaa. Aria oikeastaan vain tuntuukin pyörivän mukana ja tekevän muka kiinnostavia asioita mystikkojen sekä Syvästön ihmisten hyväksi. Kaikki tämä kuitenkin tuntuu lattealta, eikä sitä samaa kipinää enää löytynyt. Arian rooli oli loppujen lopuksi olla neito hädässä. Kirjan loppu on yhtä sekamelskaa ja kaikki sen tapahtumat tuntuvat vain tapahtuvan ilmaan päähahmojen varsinaista panosta. Loppu ei missään suhteessa ollut tyydyttävä.

"Kehoni on romuna. Iho tuntuu siltä kuin se olisi hangattu rikki kivillä. Kieli suussani on kuin hiekkapaperia. Sattuu, ja nyt olen taas palavan kuuma, aivan kuin minut olisi paistettu avotulella. Aivan kuin palaisin sisältä päin."

Pari hyvää puoltakin kirjassa oli. Pidin siitä, että Hunter ja Aria todella erosivat eivätkä palanneet leikkieron jälkeen takaisin yhteen. Molemmat siirtyvät ihmissuhteissaan eteenpäin, joka tietenkin luonnollisesti tuntuu ensin pistolta molempien rinnassa. Aluksi luulin oikeasti, että Aria ja Hunter palaisivat takaisin yhteen, sillä molempien haikailu toistensa perään oli niin voimakasta. Onneksi Lawrence piti kurssin oikeana, eikä alkanut muodostaa hahmojen välille on-off-suhdetta. Toinen iso plussa on Turk. Hän sai paljon enemmän aikaa kirjassa ja pidin hänestä huomattavasti enemmän kuin Hunterista. Joka jäi jälleen kerran liian ontoksi ja tyhjäksi hahmoksi. Turk tuntuu lisäksi olevan ainoa värikäs hahmo, jolla on edelleen aivot tallella.

Yleensä en kirjoita kirjan käännöksestä mitään, mutta nyt teen poikkeuksen. Kirjan suomenkielinen käännös on nimittäin aika onnetonta. Lukiessani kirjaa, aina välillä tuli tunne, ettei kääntäjä ole ollut aivan perillä mitä olisi kuulunut tehdä. Kirja myös vilisee kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi virhettä ei haittaa lukukokemusta, mutta nyt niitä oli useampia, jotka oikeasti häiritsivät. Theo Lawrencen kirjoitustyyli ei muutenkaan ole rikasta niin kökkö käännös vielä huonontaa sitä. Pelkän Hehkuvan ruumiin perusteella en enää jatkossa lukisi Lawrencen tuotantoa. Mutta koska tiedän, että kirjailijalla on kykyjä luoda kiinnostava miljöö, hyvä tunnelma ja jännittäviä tilanteita, niin uskallan ehkä tulevaisuudessa tarttua Lawrencen mahdolliseen tulevaan tuotantoon. Toivonkin, että jos Lawrence jatkaa vielä kirjoittamista niin hän kirjoittasi vähän paremmin suunnitellun ja ei-hätiköidyn lopetuksen.

"Shannonin kasvoilla on outo ilme. "Olen mukana," han sanoo. "Jos Aria on valmis panemaan henkensä alttiiksi, niin sitten minäkin olen"

Sarja ei missään nimessä ole huono, sillä siinä on paljon hyviä puolia. Päätösosa nyt vain sattuu olemaan melkoinen sillisalaatti, joka saattaa johtua myös kirjailijan kokemattomudesta. En myös tietenkään itse kuulu täysin kirjan kohderyhmään, joten sen tarina ei senkään takia varmaan iskenyt minuun kunnolla. Kaikki kolme osaa olivat kuitenkin nopeasti läpi luettuja, joten kyllä kirjat luki eikä niitä lukiessa mitään menettänytkään. Jos kaipaa kuitenkin hieman taidokkaampaa kirjoitustyyliä ja ei-ärsyttäviä päähahmoja, niin kannattaa ehkä tarttua johonkin muuhun teokseen. Kertalukemisena tämä sarja kuitenkin meni. Kannattaa ainakin kokeilla lukea ensimmäinen osa ja jatkaa siitä sitten, jos siltä tuntuu.

Arvosana: 🌸🌸1/2

Koko sarja: 🌸🌸🌸1/2

Theo Lawrence: Pimeä sydän (Mystic City, #2)

"Kaupunki liekeissä.
Luottamus murskana.
Täydellinen rakkaus tuhoutunut."

"Ylhästön eliittiin kuuluvan perheensä hylännyt Aria Rose on päätynyt mystikkorakastettunsa Hunterin kannattajien turvapaikkaan kaupungin ulkopuolelle. Aria haluaa kuitenkin olla Hunterin rinnalla ja karkaa Manhattanille. Seuraukset ovat kohtalokkaat: Arian isän miehet kidnappaavat hänet, ja hän on vaarassa joutua jälleen muistintyhjennykseen ja naimisiin kuolleeksi uskomansa ylhästösulhasensa kanssa. Samaan aikaan kaupungissa käydään veristä valtataistelua mystikoihin liittyneiden Alhaston köyhien ihmisten ja Ylhästön etuoikeutettujen välillä. Pahinta on, että Hunter näyttää käyttäneen Ariaa tässä taistelussa lupaa kysymättä hyväkseen...
Pimeä sydän on toinen osa ilmastonmuutoksen jälkeiseen aikaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tarinassa. Se on sähköinen, toiminnantäyteinen futuristinen fantasia, joka tempaa mukaansa ja pitää pihdeissään läpi liekkien ja kaaoksen."

______________________________________________________________


Koska pidin Mystic Cityn ensimmäisestä osasta, Salatun voiman kaupungista, todella paljon niin odotin innoissani toisen osan lukemista ja odotukseni olivat melko korkeat. Manhattan on riistäytynyt kaaokseen ja sota Ylhästön ja Syvästön välillä syttyy ilmiliekkeihin. Kaikki kurjuus ja karmeus on kuvattu elävästi, eikä Theo Lawrence kursaile kirjoittaa karuakin tekstiä. Ihmisiä kuolee lähes joka luvussa tai vähintään joudutaan juoksemaan pakoon Ylhästön sotilaita. 

Aria itse on pistetty opettelemaan taistelutaitoja kapinallismystikoiden turvapaikkaan yhdessä piikikkään Shannonin kanssa. Mystikot pitävät tyttöä naivina sekä vajaakykyisenä Ylhästön tyttönä, joka ei tiedä kovasta elämästä mitään. Täytyy sanoa, että joudun yhtymään tähän mielipiteeseen, sillä Aria on koko ajan uhmaamassa käskyjä ja viskaa kintaalla Hunterin ja muiden ehdotuksia pysyä turvassa. Aria ei ole hahmona nynny tai kumartelemassa ketään, mutta tämän jääräpäisyys alkaa välillä nyppiä.  Varsinkin, kun tämä asettaakin sekä itsenä että toverinsa vaaraan moneen otteeseen tottelemattomuudellaan. Ariaa oli vaan välillä vähän raskasta seurata, sillä hän vain käyttäytyy välillä aivan typerästi. Lopussa hän kuitenkin alkaa muistuttaa jo sitä sankaritarta jota voin ilomielin kannustaa.

"Vilkaisen uudestaan tummansinistä taivasta.

Hengitän syvään.

Ja juoksen suoraa päätä sillan kaidetta kohti.

'Aria!' veljeni kiljaisee.

Hyppään.

Keuhkoni tyhjenevät ilmasta, kun kiepun kohti satoja kerroksia alempana pilkahtelevia kanavia.

Kohti kuolemaa."

Hunteria itseään taas näkyy ja kuuluu paljon vähemmän mitä ensimmäisessä osassa, sillä tämä on koko ajan muualla johtamassa kapinaa. Tämä on vähän harmi, sillä tälläkään kertaa hänestä ei oikein saa kunnon kuvaa. Pimeä sydän-kirjassa Hunterin poissaolo ja tämän toimiminen Arian selän takana, sekä kaikki muut sodan aikaansaamat tekijät, ovat kuitenkin suoraan yhteydessä nuorenparin suhteeseen. Näiden suhde nimittäin kylmenee huomattavasti eikä heidän ensimmäisessä osassa tituleerattu kuolematon rakkaus tunnukaan enää niin kuolemattomalta. Tämä oli mielestäni mukavaa, että ympäristötekijät vaikuttavat suhteeseen näin paljon, eikä kaikki kriiseily johdu vain sankarin tai sankarittaren kuukausikierrosta. Omasta mielestäni suhteessa tapahtuva yllätys kirjan lopussa oli myös oikein tervetullutta, sillä se toi hieman jotain uutta ja jännittävää seuraavaakin osaa varten ja tuntui kuitenkin aivan luonnolliselta.

Ja koska Arian ja Hunterin rakkaus on joutumassa kriisiin, on suurempi paino Arian yhteiskunnallisella heräämisellä, mikä on tervetullut juonenkäänne. Myös sota, Hunterin todellisen luonteen paljastuminen sekä Davidan sydämen metsästys nousevat keskeisiksi teemoiksi tarinassa. Uuden osan myötä tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja, mutta vanhojakin jaksetaan muistaa läpi sarjan. Uusillekin hahmoille oltiin keksitty jokin tarkoitus kirjassa, eivätkä he jääneet pelkiksi taustahahmoiksi. Turk nousi kuitenkin omaksi lempihahmoksi ja onhan hän monella tavalla paljon mielenkiintoisempi hahmo kuin Hunter.

"Monet miehet elämässäsi haluavat käyttää sinua hyväkseen. Mutta mitä sinä haluat?"

Suurin asia mikä minua kuitenkin rassasi kirjassa, oli sen toistuvuus. Melkein kirjan loppuun asti tarina kertaa koko ajan sitä kuinka Aria livahtaa etsimään Davidan sydäntä yksin. Koska kirjassa rampattiin koko ajan piilopaikan ja Syvästön väliä, niin tuntui välillä siltä, ettei tarinasta saa mitään irti. Kaikki toiminta jäi todella loppuun ja kaikkea tapahtuu ehkä jopa liikaakiin sivumäärään nähden. Loppuratkaisu oli kuitenkin kiinnostava, eikä välttämättä ollut se kaikista yllätyksettömin ratkaisu. 

Pimeä sydän ei ollut mikään mullistava teos, mutta se oli kuitenkin mukaansatempaava ja kutkuttava. Sillä on omat vikansa, mutta se kuitenkin pyrkii mukavasti eteenpäin omalla tavallaan. Tarinassa on mukavia yllätyksellisiä juonenkäänteitä, jotka osasivat yllättää positiivisesti. Ensimmäisen osan tapahtumia muistellaan myös kiitettävästi, jolloin lukijankin on helppo pysyä kärryillä, kun viitataan edellisen teoksen tapahtumiin. Lawrence hallitsee selvästi palettinsa ja tietää mitä tarinaltaan haluaa. Vaikka Mystic Cityn toinen osa ei ollutkaan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, niin pidin sitä kuitenkin viihdyttävänä ja lukemisen arvoisena. Odotan innolla mitä päätösosa tuo tullessaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian päähenkilön, 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa... Kukaan ei voinutkaan aavistaa, minkälaisia tapahtumia Katnissin vapaaehtoisuus voisi laittaa liikkeelle. Kapina voi alkaa pienestä kipinästä."

___________________________________________________________________

Oma ensikosketukseni Nälkäpeli-trilogiaan oli elokuvien kautta, kun kaveri puoli pakolla vei minut katsomaan ekaa osaa teatteriin. Tämän jälkeenkin minulla kesti todella kauan ennen kuin tartuin kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Luin Nälkäpelin ensimmäisen kerran kaksi kesää sitten, mutta minulle iski kirjaa lukiessa niin kova lukujumi, etten kyennyt siitä nauttimaan. Viime vuonna sitten päätin tarttua ekaan kirjaan uudestaan ja nyt olenkin ehtinyt lukea läpi koko trilogian.

"Jos me palamme, tekin palatte. Tuli leviää."

Nälkäpelin tarina on erittäin kutkuttava ja usein kävi niin että ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on brutaali ja taas kerran hehkutan sitä, kuinka se tuo hyvin ilmi ihmisen julmuuden. Nälkäpelissä tosin ihmisen sydämettömyys on kuitenkin nostettu aivan uudelle tasolle. Kellään ei tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissa, ja tässä sarjassa liian luottavaisille käy todella huonosti. Ensimmäinen kirja pohjustaa tarinaa todella hyvin ja sen kautta saadaan hyvä käsitys Capitolista, hahmoistamme ja ylipäänsä Nälkäpelistä. Jatko-osat tuottavat lisää rakennetta ja sisältöä rungon ympärille, ja kolmesta osasta rakentuukin vahva ja yhtenäinen kokonaisuus. Tarina etenee koordinoidusti ja rivakasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä juuri ole. Tahti on oikeastaan niin nopea, että lukiessaan ei ehdi hengähtämään. Siinä missä elokuvat tuntuvat ylivenytetyiltä, niin kirjoissa rytmi on juuri oikea. Kirjojen tapahtumissa oli myös sellaisia kohtia mitkä oltiin jätetty elokuvista pois. Näistä jotkin tulivat aivan puun takaa ja toimivat paremmin kuin muokatut kohtaukset elokuvissa. Vaikka pidin kaikista trilogian osista, niin viimeinen osa nousi silti ylitse muiden. Se on mielestäni sarjan paras osa ja se nostaa jännityksen todella korkealle. Matkijanärhessä yllättäviä käänteitä tapahtuu kaikista eniten. Sen luoma tunnelma on myös niin vahva, että se vääntää jopa pahimmissa/parhaimmissa kohdissa sisuskaluja. Itkin jopa yhdessä kohtaa kirjaa lukiessani.

”Presidentti Snow’n vierailu. Vyöhykkeet kapinan partaalla. Suora uhkaus Galen tappamisesta ja lisää tulossa. Kaikki rakkaani ovat tuomittuja. Ja kuka tietää, kuinka moni muu joutuu vielä maksamaan minun teoistani?

Pidin Katnissistä ja muistakin hahmoista paljon enemmän kirjoissa kuin elokuvissa. Minulle jäi vähän elokuvia katsellessani Katnissistä paha maku suuhun. Kirjoissa hän kuitenkin osoittautui aivan toisenlaiseksi hahmoksi ja hänen päätöksiään sekä motiivejaan oli helpompi ymmärtää. Katnissistä tuodaan myös hyvin ilmi kuinka haavoittuva ja rikkinäinen hahmo hän on. Hän on koko ajan äärirajoillaan ja saa tuntea koko ajan Snown ja Capitolin hengityksen niskassaan. Pienikin erhe saattoi tarkoittaa oman tai lähimmäisen hengen menetystä. Katnisskin kuitenkin kehittyy sarja aikana ja muutosta on mukava seurata. Tosin hänen raivareitaan oli välillä puuduttavaa seurata. Peetasta olen aina pitänyt ja kirjassa hän oli jopa vielä parempi. Haymitch on aina yhtä juoppo, mutta hahmo oli paljon pidettävämpi ja sympaattisempi. Muutkin hahmot osoittautuivat hyviksi ja pidin siitä, että etenkin Coinin sekä Plutarch oltiin kuvattu inhottaviksi ja jopa julmiksi hahmoiksi. Coin varsinkin sai paljon enemmän tilaa ja täytyy sanoa, ettei parempaa ihmistä kuvaamaan hyväksikäyttäjää voi löytyä.

Nälkäpeli-trilogia on sykähdyttävä ja mukaansa vetävä selviytymistarina, joka jää mieleen. Tarina on kauniisti rakennettu ja ennen kaikkea romaanit ovat älykkäästi kirjoitettu. Upea aloitus, kiinnostava välivaihe ja huikea loppu. Trilogian tarina on ahdistava ja välillä jopa tuskainen, kun hahmoja heitellään vaikeuksista toiseen ja kaikkea kamalaa tapahtuu. Rivien välistä löytyy kuitenkin aina se pieni toivon pilkahdus. Olisin kuitenkin toivonut hahmojen ahdistukseen edes kerran jonkinlaista helpotusta. Matkijanärhessä on ehkä hieman ylimenemisen makua, mutta ei se lukukokemusta haitannut. Jos tykkää vähänkin synkemmistä selviytymistarinoista niin Nälkäpeliin kannattaa tarttua.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Sovellan vähän ja kuittaan koko trilogialla Helmet-lukuaasteesta kohdan 43. Kirja, jonka lukamista olet suunnitellut pitkään, sekä Adventures in Down Under and Beyond-haasteesta kohdan 35. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja.