Morgan Rice: A Throne for Sisters (A Throne for Sisters, #1)

In A THRONE FOR SISTERS, Sophia, 17, and her younger sister Kate, 15, are desperate to leave their horrific orphanage. Orphans, unwanted and unloved, they nonetheless dream of coming of age elsewhere, of finding a better life, even if that means living on the streets of the brutal city of Ashton.

Sophia and Kate, also best friends, have each other’s backs—and yet they want different things from life. Sophia, a romantic, more elegant, dreams of entering court and finding a noble to fall in love with. Kate, a fighter, dreams of mastering the sword, of battling dragons, and becoming a warrior. They are both united, though, by their secret, paranormal power to read other’s minds, their only saving grace in a world that seems bent to destroy them.

As they each embark on a quest and adventure their own ways, they struggle to survive. Faced with choices neither can imagine, their choices may propel them to the highest power—or plunge them to the lowest depths.

Olen tosi huono kuluttamaan ääni- tai e-kirjoja. Lähes poikkeuksetta luen vielä nykyäänkin kaikki kirjat fyysisiä. Tosin äänikirjakokemukset eivät ole aivan nollassa, sillä olen kuunnellut mm. Taru Sormusten herrasta-trilogian täysin äänikirjoina, sillä niiden lukemisesta fyysisenä ei tullut mitään. Mutta e-kirjoihin en ollut aiemmin tutustunut. Joten päätin kokeilla BookBeatia 14 päivän ilmaisen kokeilujakson ajan. Yllätyksekseni huomasin pitäväni e-kirjan lukemsiesta yllätävän paljon. Päätin myös samalla lukea ensimmäisen kirjani englanniksi. Vaikka luen suurimman osan kirjoistani suomeksi, niin monia kirjoja ei ole suomeksi saatavilla jolloin ainoaksi tavaksi kuluttaa mielenkiintoisia kirjoja on lukea ne englanniski. Kokeilukirjaksi päätinkin siis valita Morgan Ricen fantasiaseikkailun, kirjan lyhyyden ja helppokielisyyden takia. Valitettavasti tämä kirja osoittaui täydeksi hudiksi.

"Sometimes, the most beautiful things can come along at unexpected times."

Morgan Rice ei ole ennestään tuttu kirjailija minulle, mutta hän on selvästi hyvin tuottelias ja pidetty kirjailija, sillä hänen kirjalistastaan löytyy monta kymmentä kirjaa. Throne for sisters on aloitusosa samannimiselle sarjalle, jossa seurataan siskosten Sophian ja Katen selviytymistä karussa maailassa orpokodin ulkopuolella. Pidin kirjan tarinasta ja ideasta todella paljon ja siskosten omaava voima kuulla toisten ajatuksia oli mukava lisä. Ne vain ovatkin sitten ainoat positiiviset asiat tarinassa.

Ensimmäisenä pistävät silmään kirjan epäjohdonmukaisuudet ja se, että jotkin tapahtumat ja hahmojen käytös on vailla logiikkaa. Jotkin asiat tapahtuvat liiankin helposti. Esimerkiksi heti ensimmäisessä luvussa, kun siskokset päättävät paeta orpokodista, kaikki vain tapahtuu. Yhtäkkiä Sophia saa päähänsä, että nyt on aika paeta, ilman suunnitelmaa ja miettimistä sen enempää, jonka takia siskokset joutuvat kärsimään. Lisäksi itse hahmoina Sophia ja Kate ovat hyvin yksiulotteisia ja näin ollen melko tylsiä. Sophia on tyttömäinen tyttö, joka haaveilee menevänsä rikkaisiin naimisiin ja elävänsä tulevaisuudessa mukavaa elämää. Kate taas on poikatyttömäinen, karskimpi ja kovempi kuin siskonsa ja joka haaveilee armeijasta.Siskoksista pidin erityisesti Katesta, sillä hän oli vahva hahmo heti alussa. Rice tasapainottaa myös nokkelasti Katen äkkipikaista luonnetta, kun tämä pääsee sepän oppiin, jossa tämä pääsee kehittämään kärsivällisyyttään. Sophia on taas omaan mieleeni liian pintaliitoinen ja aikamoinen hupakko. Tämä haluaisi kaikkea, mutta nelko avuton ja harvoin keksii itse ratkaisua ongelmiin. Luonteiltaan ja olemuksiltaan tytöt ovat siis täysiä vastakohtia toisilleen. On ihan kiva, että tytöillä on erillaiset luonteenpiirteet, mutta kontrasti heidän välillään on liiankin kova. Olisin kaivannut jotain pehmikettä heidän välillee, jotta ero ei olisi aivan niin jyrkkä.

"Evil is the fact that they can take us and sell us like chattel, with no real chance to ever repay the debts they say we owe. Evil is part where noble girl get to treat me like nothing, even though all they do is stand around, waiting for the right husband."

YA-sarjalle tyypillisesti tässäkin sarjassa on mukana myös rakkaushömppää. Sen pahimmassa mahdollisessa muodossa. Tykkään kyllä lukea rakkaussuhteista, eikä imelyyskään usein haittaa kunhan se ei häiritse päätarinaa. No, A Throne for Sisters ylittää heittämällä oman sietokykyni rajan. Sophian rakastuminen nyt ei tietenkään tule kellekkään yllätyksenä, mutta myös Kate rakastuu. Olisin niin toivonut, että edes Kate pysyisi hömpöttämisen ulkopuolella, mutta toisin kävi. En voinut kuin pyöritellä silmiäni sille, kuinka nopeasti tytöt rakastuvatkaan. Katen kohdalla on mukana tiettyä varovaisuutta, mutta Sophia taas varmasti vie potin salamarakastumisessa Sebastianiin. Sophia käytännössä rakastuu yhdellä silmäyksellä. Ihmettelin myös tapaa miten Sophian ajatuksia oltiin kuvattu, kun tämä muka tiesi Sebastianin olevan erilainen kuin muut, vaikka Sophia oli nähnyt tämän vasta ensimmäisen kerran. Lukijalle taas on välillä turhankin itsestäänselvää, ettei tässä voi käydä kuin huonosti, sillä niin imelää ja tahmaista Sophian ja Seban kuhertelu on.

Täytyy kyllä sanoa, että A Throne for Sisters oli täydellinen pettymys. Tarinalla on aivan loistavat ainekset käsissään upeaan keitokseen, mutta valitetavasti keitto paloi pahasti pohjaan. En tiedä kuinka tarina lähtee rakentamaan maailmaansa ja hahmojaa jatko-osissa, mutta ensimmäinen osa tuntui vain jotenkin nopeasti kasaan hutaistulta. Ainakin Goodreadsin mukaan jatko-osat ovat saaneet parempia arvosteluja kuin sarjan ensimmäinen osa. Mutta ainakin itseni kohdalla matkani Sophian ja Katen kanssa jää tähän.

Arvosana: 🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia
Lukujonossa: 9. Kirjan päähenkilö on orpo

Juno Dawson: Mallikappale

Jana Novak on pitkä ja hontelo lontoolaistyttö, joka ei halua kuulla enää ainuttakaan kommenttia androgyynistä ulkonäöstään. Sitten hänet värvätään arvostetun mallitoimiston listoille, ja ruman ankanpoikasen sijaan Jana onkin yhtäkkiä kansainvälinen supermalli.

Muotimaailma osoittautuu yhtä likaiseksi kuin loisteliaaksikin, ja jokaisen kulman takana vaanii petoja. Jana saa kokea niin huimaavia huippuja kuin syviä pohjakosketuksiakin. Miten kauneus voi olla niin rumaa?

Mallikappale on sekä häikäisevä ryysyistä rikkauksiin -kertomus että raju paljastustarina muotiteollisuuden pimeistä puolista.

Kun kuulin Mallikappaleesta, laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta. Yllätyksekseni sain kirjan käsiini jo parin päivän sisällä. Kirja jäi kuitenkin kirjapinon alimmaiseksi odottamaan vuoroaan, sillä minulla oli paljon kirjoja, jotka olisi pitänyt saada luettua sitä ennemmin. Mutta kuinkas ollakaan, kun kirjan laina piti uusia ensimmäisen kerran, niin sille olikin jo toinen varaus, joten uusiminen ei onnistunutkaan. Jäi siis kaksi vaihtoehtoa: joko luen kirjan vajaassa kolmessa päivässä tai palautan sen lukemattomana seuraavalle lukijalle. Halusin niin innokkaasti lukea tämän paljon puhutun kirjan, joten päätin ainakin yrittää lukea sen. Lopuksi olenkin oikein tyytyväinen, että päätin lukea sen.

Juno Dawsonin kirjoittama Mallikappale on saanut paljon pölinää aikaiseksi, sekä ison veden toisella puolella että myös täällä Suomessa. Enkä toisaalta ihmettelekään, sillä kirjan aihe varmasti herättää tunteita. Dawson kertoo mallimaailman julmuudesta ja karuudesta päähahmon Janan kautta, jonka mallitoimiston kykyjen etsijä bongaa ja tarjoaa mallin töitä. Jana on mielestäni loistavasti luotu hahmo, sillä tämä ei ole koskaan halunnut olla malli, eikä olekaan ajatuksesta aluksi lankaan mielissään. Koska Jana ei ole välittömästi innoissaan ja haltioissaan hänelle tarjotusta työstä, niin tämä osaa helpommin kyseenalaistaa malli- ja muotimaailman toimintatapoja eikä hyppää niin varomattomasti mukaan mallin työhön. Valitettavasti vaikka Jana kyseenalaistaa mallimaailman normeja, niin imeytyy hänkin sen mukaan.

"Mutta miksi mun iho tuntuu yhä kirkuvan? Miksi mä haluan repiä sen irti ja kuurata lihan sen alla perinpohjaisesti?" s.272

Dawson ei kaunistele yhtään muotimaailman julmuutta eikä kaartele kertoessaan, miten malleja kohdellaan siellä. Kirjoittaja paljastaa kaikki rumimmatkin salaisuudet ja tavat maailmasta, jossa hyvin nuoretkin tytöt joutuvat kestämään kaikenlaista. Lukijana kirja jopa ällötti ja puistatti välillä, kun selviää mitä kauheuksia mallit joutuvat kokemaan ja tekemään, jotta nämä pysyvät leivän syrjässä kiinni. Varsinkin seksuaalinen ahdistelu ja jatkuva painostus painon pudotukseen nousevat koko ajan esille, kun tyttöjä painostetaan omenadietille tai sietämään epäasiallista käytöstä, jotta töiden saaminen tulevaisuudessakin onnistuu. Tyttöjä myös jatkuvasti "vuokrataan" pervoille setämiehille seuralaisiksi ja muotisuunnittelijoiden omavaltaisuus malleihin on kamalaa. On hirvittävää huomata miten tyttöjä kohdellaan kuin esineitä. Janan oma toteama siitä, että he ovat vain mallinukkeja jotka pueteena hienoihin vaatteisiin on todella osuvasti sanottu.

Lukija on väkisinkin koko ajan pahoillaan Janan puolesta, joka joutuu kunnolla höykytettäväksi ja painostetuksi, varsinkin koska tästä tulee ennätysnopeasti muotimaailman halutuin malli. Aluksi mallina olo tuntuu hohdokkaalta ja hauskalta, kun ystävätkin vielä kannustavat eteenpäin. Pian kuitenkin työtahti kiristyy jatkuvasti ja Jana joutuu lentämään ympäri maailmaa keikoille nauttimatta ulkomaailman nähtävyyksistä. Unellekaan ei oikein löydy aikaa ja mallina olo osoittautuu todella yksinäiseksi. Suhde kotopuolessa odottavaan poikaystäväänkin rupeaa väistämättä rakoilemaan ja ystävistä erkaannutaan, kun aika ei riitä muuhun kuin työn tekoon. Painostus pysyä jatkuvasti laihana aiheuttaa ahdistusta. Lopulta jatkuvaatn ahdistukseen ja väsymykseen eivät auta kuin huumeet. Lukiessa huomaa kuinka hieman epävarma mutta tomera nuori nainen muuttuu tarinan aikana voipuneeksi ja sieluttomaksi mannekiiniksi, jolle millään ei ole enää mitään väliä. Jana käy tarinassaan todella pohjalla ja välillä lukija pelkääkin tämän puolesta. Mutta kaikeksi onneksi kirjalla on upean tyydyttävä lopetus, jolloin Jana on löytänyt taas itsensä sekä äänensä ja kasvanut voimalliseksi ja vaikutusvaltaiseksi nuoreksi naiseksi.

"Tyttö on pitkä mutta samaan aikaan jotenkin myös pikkuruinen, hiukan lintumainen. Ihan kuin se olisi juuri pudota mätkähtänyt alas pesästä jostain korkealta." s. 25

Kirjassa kuvattu maailma on kamala. Aina haluaisi uskoa, että kirjan maailma on vain keksitty, mutta valitettavasti näin ei ole. Oikeassakin elämässä muotimaailma on tällaista. Muotimaailma on karu ja julma, jossa vain vahvatahtoisimmat selviävät. Siitä maailmasta aitous on kaukana, kun kuvija muokataan rankalla kädellä ja tytöt stailataan tunnistamattomiksi. Kirja tosissaan menee ihon alle ja herättää ajatuksia. Yli 400 sivuisen kirjan paksuus hirvitti aluksi, mutta Dawson kirjoittaa todella elävästi ja mielenkiintoisesti, että kirjan lukee läpi käsittämättömän nopeasti. On hienoa huomta miten paljon Dawson on tehnyt taustatyötä, jotta hän on saanut kirjaansa mukaan aitoutta ja todentuntuisuutta. Lisää rakennetta kirjaan tuo ajoittaisit tekstiviestit Janan ja tämän ystävien välillä, sekä erilaiset lehtiartikkelit. Nämä pitävät lukemisen mielenkiintoisena koko ajan ja lukija pääsee astetta paremmin sisään kirjan maailmaan. Lisäksi kirjan käännöksessä viljellään kivoja kuvauksia kuten tylsä kuin maustamattomat sipsit ja kuin crackiä vetänyt yöperhonen. Olisi kiva lukea kirjailijan muutakin tuotantoa, joten olisi hienoa jos Mallikappaleen siivittämänä julkaistaisiin Dawsonin muutakin tuotantoa. Jos olet kiinnostunut saamaan todentuntuisen kuvan mallimaailman pimeästä puolesta, niin suosittelen tätä ehdottomasti. Kirjassa on pienoista shokkiarvoakin, mutta se sopii sekä nuorille aikuisille että aikuisille luettavaksi. Tämä oli oikein hyvä aloitus vuodelle 2020.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos
Lukujonossa 2020: 1. Suosittu uutuus tai bestseller

Stephanie Garber: Valenda (Caraval, #2)

Tervetuloa takaisin Caravalin pelimaailmaan!

Stephanie Garberin rajaton mielikuvitus avaa jälleen portit maagiseen peliin, jota Caravalin jatko-osassa pelataan keisarikunnan pääkaupungin kaduilla ja palatseissa.

Donatella Dragna sai pelastettua sisarensa Scarlettin järjestetyltä avioliitolta, ja siskokset pääsivät hirviömäistä isäänsä pakoon. Tellan harteita painaa kuitenkin raskas taakka. Caravalissa saamaansa apua vastaan hän on luvannut salaperäiselle rikolliselle paljastaa Caraval-pelin johtajan Legendin oikean nimen – jota kukaan ei tiedä.

Tella heittäytyy uuden Caravalin pyörteisiin pääkaupunki Valendan hämyisissä kortteleissa ja komeissa tanssisaleissa. Tällä kertaa pelissä on sekä hänen oma henkensä että pelin – ja koko keisarikunnan – tulevaisuus.

 Caraval-sarjan ensimmäinen osa ei lämmittänyt aikanaan mieltäni niin paljon, että olisin heti innoissani tarttunut sarjan toiseen osaan, Valendaan. Mutta tällä kertaa yllätyinkin positiivisesti, sillä mielestäni Valenda on monessa suhteessa parempi kuin edeltäjänsä. Stephanie Garber on tälläkin kertaa luonut sateenkaaren väreissä tuikkivan tarinan, joka saa kuitenkin vielä tummempia sävyjä aikaiseksi kuin edeltäjänsä. Vaikka käytännössä Garber käyttää Valendassa hyvin samantyyppisiä kikkoja kuin ensimmäisessä osassa, niin silti tarina onnistuu olemaan uskollinen Caravalin hengelle olematta kuitenkaan täysin sama. Löytyy suhdedraamaa, värikkäitä asuja ja tietenkin koko komeuden tarkoitus on voittaa peli.

"Ilmassa väreili smaragdivaloa, aivan kuin siellä olisi kisaillut keijuja äidin ollessa poissa." s.9

Vanhojen juonikuvioiden lisäksi tarinaan saadaan mukaan myös uusia piirteitä ja mysteerisiä asioita. Mielenkiintoisin ja vaarallisin näistä ovat kuitenkin Kohtalot, sekä Tellan ja Scarlettin äidin katoaminen. Vaikka sarjan tarina oli jo Caravalissa synkähkö ja jännittävä, niin Valendassa kaikki synkkyys ja ahdistavuus nousevat vielä korkeamalle tasolle. Ja mitä pidemmälle tarina etenee sitä kamalammaksi ja vaarallisemmaksi tarina muuttuu. Tarina pitää sisällään myös muutamia yllättäviä juoneenkäänteitä sekä tietenkin romanttisia sydämen tykytyksiä. Ensimmäisessä osassa minua vaivasi Garberin ehkä liiallinen adjektiivien käyttö ja kerronnalliset ongelmat, sillä vaikka pidänkin värikkäästä ja eloisesta kirjoitustyylistä, niin Garber tuntui ampuvan hieman liian yli kuvaillessaan Caravalia ja sen maailmaa. Onneksi Valendassa Garber on päässyt yli liioittelusta ja tarinakin pysyy kasassa paljon paremmin lähtemättä haahuilemaan liikaa.

Ensimmäisessä osassa päähahmona toimi Scarlett, mutta Valendassa hänen sijastaan valokeilaan astuu tämän tomeran topakka pikkusisko Donatella tai vain Tella. Pidin Tellan hahmosta enemmän kuin Scarlettista, vaikkei Scarlettkaan ollut huono hahmo. Tella on hahmona aikaansaava, kipakka ja sanavalmis nuori neito, joka ottaa ennemmin riskejä kuin valitsee turvallisen tien. Tella ei ole hahmona myöskään kaikista puhtoisin, sillä tämä tykkää hullutella poikien kanssa eikä pelkää sanoa takaisin edes Kohtalolle. Tellassa yhdistyy sekä jäänkova rohkeus kuin myös lapsenoaminen naiivius, jotka värittävät hahmoa mukavasti. Tellassa on sellaista jääräpäisyyttä ja kipakkuutta josta pidän naishahmoissa. Näitä piirteitä ei venytetä niin, että hahmo muuttuu ärsyttäväksi, vaan piirteet pysyvät hyvän maun rajoissa. Ainoa ongelma minulla oli Tellan ja Danten välisestä romantiikasta, sillä en ole varma pidinkö siitä vai en. Se tuntui vain sekaavan pakkaa ja tarinaa enemmän kuin auttavan sitä eteenpäin. Tellakin tuntui vain taantuvan Danten lähellä ja välillä alkoi olla puuduttavaa lukea Tellan haikailuja pahan pojan perään. Lopulta huomasinkin symppaavani enemmän tarinan pahispojua, Jacksiä. Jacks on ehkä tarinan ristiriitaisin hahmo mutta samalla surullisin. Välillä hän sai minut inhoamaan itseään ja taas välillä olisin halunnut lohduttaa tätä. Kaikessa ristiriitaisuudessaan Jacksistä kehkeytyy tarinan mielenkiintoisin hahmon ja toivonkin, että hän saa seuraavassa osassa enemmän aikaa.

"Sisaresi ei voittanut ratkomalla helppoja arvoituksia. Hän voitti niiden uhrausten ansiosta, joita oli valmis tekemään arvoitusten eteen ja löytääkseen sinut." s.203

Kun aloin lukea Valendaa niin mietin, että onko tämä todella se tarvittu ja kaivattu jatko-osa Caravalille? Ei ehkä, mutta erittäin viihdyttävä ja miellyttävä se on. Valendan tarina liikkuu koko ajan eteenpäin tarjoten joka hetki jotain mikä pitää lukijan mielenkiinnon otteessaan. Se ei kuitenkaan ole täydellinen. Kirjan loppuhuipennus oli mielestäni osittain ennalta-arvattava, Tella on välillä todella naiivi, eikä lujatahtoiseen kuningattareen ehditty tutustua tarpeeksi. Kokonaisuutena Valenda on kuitenkin jämäkkä ja mukaansa vetävä tarina suurella ripauksella taikaa ja magiaa, jota varjostaa hengen menettämisen pelko samalla, kun maailman tulevaisuus painaa niskassa. Sarjan viimeinen osa Finale on tämän vuoden puolella ilmestynyt suomeksi, joten tarinan loppua ei tarvitse odotella. Valenda onnistui saamaan minut innostumaan jälleen enemmän Caravalin tarinasta ja miten sen henkilhahmoille tapahtuu. Nyt kun peli on kerran ohi, niin panokset varmasti lisääntyvät jatkossa eikä traagisilta tapahtumilta vältytä.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista: YA-lukuhaaste - Julkaistu vuonna 2018

Kiera Cass: Eliitti (Valinta, #2)

35 tyttöä saapui palatsiin. Vain 6 on jäljellä.

Valintaan osallistui alun perin kolmekymmentäviisi tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssi Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille?

America tarvitsee päätöksentekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät täsmälleen, mitä haluavat – ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa.

Mulla on tätä sarjaa kohtaan sekalaiset tunteet jo sarjan ensimmäistä osaa, Valintaa, lukiessa ja sama meno tuntuu jatkuvan myös Eliitin kohdalla. Valinnan 35 tytöstä on enää jäljellä kuusi ja kamppailu prinssi Maxonin sydämestä kiihtyy kovemmaksi, kun muutkin tytöt yrittävät nyt tosissaan työntää American ykköstytön pallilta. Ensimmäisessää osassa America tuskailee prinssi Maxonin sekä entisen rakastetun Aspenin välillä, ja sama meno jatkuu myöskin Eliitissä. America ei tunnu osaavan päättää kumman suuntaan sydän lyö enemmän, mikä ainakin sai minut pudistelemaan päätäni usemmankin kuin kerran. Amercan itsekäs käytös tekee tästä mielestäni inhottavamman hahmon, sillä tämä vaatii Maxonilta koko ajan lisää aikaa, eikä ymmärrä missä tilenteessa Maxon on ja mitä vastuuta tämä kantaa harteillaan. America on kuitenkin siinä suhteessa ihanan piristävä sankaritar, ettei tämä ole täysin narussa vietävissä, vaan laittaa kipakasti vastaan sekä kosijoilleen että palatsin vartijoille.

"En sano mitään, enkä tee mitään, hymyilen vain mielyttävästi samalla, kun kaikki ympärilläni vajoavat hysteriaan" s. 227

Pidinkin Eliitissä siitä, että America joutuu todella pelkäämään Maxonin menetystä, kun muut kilpakumppanit nousevat todellisiksi vastustajiksi ja ovat vaarallisen lähellä viedä Maxonin sydämen. America joutuu tosissaan miettimään uudestaan asemaansa Maxonin silmissä, kun Maxon vihdoin sanoo suorat sanot American itsekkäästä käytöksestä. Mutta vaikka America punnitsee Maxonin ja Aspenin välillä, niin ei näiden välillä tunnu silti olevan mitään kunnon taistelua. Maxon on nimittäin koko ajan esillä ja hänen työnsä American eteen esitetään koko ajan, kun taas Aspen ilmaantuu vain välillä muistuttelemaan Americaa hellistä hetkistä puumajassa. Aspen on kilpakosija vain nimellisesti, sillä tällä ei tunnu muuten olevan tarinassa mitään arvoa.

"Kukaan ei suojelisi minua kuninkaalta" s. 316

Suhdekoukerot ja juonittelut nyt kuitenkin kuuluvat tähän sarjaan ja vaikka en pidäkään American jahkailusta, niin nautin suuresti kirjan lukemisesta. Eliitti on edeltäjänsä lailla nopeasti luettavissa ja ahmin sen yhdeltä istumalta, Eliitti ei kuitenkaan ole yhtä hattaran täyteistä kaunista pukujuhlaa, sillä tarina saa huomattavan synkempiä sävyjä ja ensimmäisen osan tarinallisia aukkoja täytetään. Kapinalliset ovat entistä todellisempi uhka palatsille, kuninkaan armottomuus tulee kamalalla tavalla esille ja myös kuningaskunnan synnystä saadaan uuttaa tietoa. Harmi vaan on, ettei sarjan maailma saa minkäänlaista rakennusta, eikä siihen liiemmin syvennytä enempään. Sitä tuskin lähdetään sen kummemin syventämään sarjan kolmannessakaan osassa, mutta onneksi sarja on tällaisenäänkin viihdyttävä. Sarja ei ole edelleen mikään suursuosikkini, mutta erittäin viihdyttävä se on. Katsotaan missä vaiheessa jaksaisin lukea Ainoan.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Lukuhaasteista: Kirjankansibingo - Kaunis vaate
                             YA-lukuhaaste - Kirja omalta TBR-listalta
                             Scifi-lukuhaaste 1. kirja

Sally Green: Savuvarkaat (Savuvarkaat, #1)

Viisi nuorta, joiden käsissä on maailman kohtalo. Viisi valtakuntaa konfliktin partaalla.

Brigantissa prinsessa Catherine valmistautuu julman, vallanhimoisen isänsä järjestämään avioliittoon. Samaan aikaan hänen tosirakkauttaan Ambrosea odottaa pyövelin pölkky.

Calidorissa halveksittu palvelija March hautoo kostoa ruhtinaalle, joka petti kansansa.

Pitoriassa vastuuntunnoton hurmuri Edyon varastaa halpoja helyjä jännitystä saadakseen, kunnes saa kuulla todellisesta syntyperästään.

Karuilla pohjoisilla seuduilla Tash juoksee henkensä edestä toimiessaan tylyn paholaismetsästäjän houkutuslintuna.

Kun valtakuntien liittoutumat murtuvat, näiden nuorten kohtalot muuttaa ja kietoo erottamattomasti yhteen sodan arvaamaton kulku – ja paholaissavua sisältävä mystinen pullo.

Tartuin pitkästä aikaan muuhun kirjaan kuin mangaan ja käsiini joutuikin tämän vuoden uutuus, Savuvarkaat. Tuuletusta, olen kerrankin tarttunut uutuuskirjaan näin nopeasti sen julkaisun jälkeen! Mullahan on kerran tapana lukea uutuudet vasta silloin, kun suurin niiden nostattama aalto on mennyt jo ohi. Savuvarkaat on kirjailija Sally Greenin uusi sarja, joka aloittaa vauhdikkaan matkan viiden päähenkilön kanssa. Sally Greenhän on tunnettu aiemmasta nuorten fantasiasarjastaan, Puoliksi paha, jota en itse ole vielä lukenut. Savuvarkaat on siis aivan ensimmäinen kosketukseni Greenin tuotantoon ja toisaalta se oli ehkä hyväkin, sillä mulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen. 

"Ehkä hän ei olutkaan niin typerä kuin antaa ymmärtää. Tai sitten hän oli lempeä, kiltti typerys." (s. 288)

Kirjassa seurataan viittä eri päähahmoa, joidenka kohtalo on kietoutunut toisiinsa. Tarinan hahmot ovat ihastuttavan hyviä, joilla jokaisella on oma syynsä olla tarinassa. Kirja kerrotaan jokaisen hahmon näkökulmasta, jolloin näihin pääsee tutustumaan paremmin. Aluksi epäilin, että miten Green saa tasapainoteltua viiden hahmon välillä, kun jokaiselle pitäisi riittää sivutilaa sen verran, jotta lukija saisi näihin yhteyden. Olinkin positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin jokaiseen hahmoon pääsi sisälle ja heidän tasutoihinsa perehdyttiin. Hahmot jäävät myös todella hyvin mieleen. Hahmojen erilaiset luonteet, tausta ja perhe tekevät hahmoista erilaisia ja mielenkiintoisia seurata. Jokaisesta hahmosta haluaa tietää mielellään lisää ja samalla kannustaa näitä eteenpäin. Itse ainakin pidin kaikista hahmoista, eikä heistä kukaan oikein noussut ylitse muiden. 

Värikäs päähahmokaarti on selvästi kirjan suurimmista tähdistä, mutta yhtä lailla Savuvarkaiden tarina osaa koukuttaa lukijaa. Kun Brigant ja Pitoria ajautuvat sotaan, niin aluksi vain nautintoaineena pidetty Paholaissavun merkitys tarinassa nouseekin aivan uudelle tasolle, kun hahmoillemme selviää sen olevan paljon muutakin kuin pelkkä huume. Suurin miinus kirjalle tulee siitä, että tarina on niin tyypillinen YA-kirjoissa. Silti tarina tuntuu tuoreelta ja virkistävältä ja se lumoaa lukijan seuraamaan hahmojaan raastavaan loppuun asti. Savuvarkaat ei ole myöskään mitään kevyttä lukemista, sillä sen juonenkäänteisiin kuuluu muun muassa kidutusta, väkivaltaa ja kaikkea muuta ikävää. Teos puhuttelee lukijaa ja varmasti herättää monenlaisia tunteita. Tarinan kieroutuneessa maailmassa on kuitenkin kivoja toivonpilkahduksia, joista suurin on varmasti (yllätys, yllätys) Catherinen ja Ambrosean sekä Edyonin ja Marchin väliset suhteet. Rakkaus ei koskaan nouse liian suureen osaan tarinassa vaan se tuo oman silauksensa hahmojen välisiin jännitteisiin. Catherinen ja Ambrosean itsestäänselvä rakkkaustarina siirtyykin taka-alalle ja Edyonin ja Marchin väliseen orastavaan suhteeseen panostetaan enemmän. Kiitos tästä!

"Naisia torjutaan, väheksytään ja sivuutetaan, mutta kun edustan maatani, en ole nainen. Olen valtio ja kansa ja kuningatar." (s. 116)

Savuvarkaat oli postiivinen kokemus ja oikein mukava sykähdys lukemaan Sally Greenin muutakin tuotantoa. Ehkä Savuvarkaat ei ole uusinta uuttaa, mutta toisaalta kun se ei yritä keksiä pyörää uudestaan, niin se onnistuu olevan hyvin viihdyttävä. Tarinaa on maustettu uusilla aineksilla vain sen verran mitä on pitänyt. Raaka mutta upea sarja on todella kunnianhimoinen viiden päähahmon kanssa. Aluksi 500 hirmuista sivua hirvitti, mutta ennen kuin huomasinkaan niin olin lukenut kirjan kokonaisuudessaan. Okei, kirjasta olisi voinut tiivistää joitakin asioita, mutta silti viimeisen sivun jälkeen olisin halunnut jatkaa tarinan parissa vielä seuraavankin osan verran. Nyt kuitenkin joudun odottamaan seuraavan osan suomentamista. Odotankin jännityksellä miten hahmojen tarinat nivoutuvat vielä enemmän yhteen, miten hahmojen välisten suhteiden käy ja kuinka yleensäkin hahmoille käy. Savuvarkaat oli kyllä ehdottomasti palkitseva lukukomeus, jota suosittelen ehdottomasti, jos pidät synkästä fantasiasta.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Jatkumo-lukuhaaste 10. kirja

YA-lukuhaaste taputeltuna

Hei taas vaan pitkästä aikaa! En saanutkaan itseäni aktivoiduttua edellisen postauksen jälkeen toivomani mukaan, mikä johtuu osittain siitä, että lukuinto lässähti taas pohjalukemiin. Kirjahyllyni lukemattomat mangat taasen ovat saaneet kyytiä, sillä olen urakalla lukenut lukujonossa olevia osia pois. Mikä on oikeastaan tuntunut hyvältä.

Mutta koska heinäkuu vaihtui salakavalasti elokuuksi, merkitsi se myös taas yhden lukuhaasteen päättymistä. Sivujen välissä-blogin Hannan YA-lukuhaaste oli mitä mainioin haaste itselleni, sillä lukupinoni koostui jo valmiiksi YA-kirjoista. Lähdin siis innolla mukaan tähän puoli vuotta kestävään haasteeseen, joka mielestäni loppui aivan liian aikaisin. Olisin mielelläni jatkanut haastetta vaikka vielä toisen mokoman puoli vuotta. Monia haasteeseen sopivia kirjojakin jäi vielä lukemattakin, mutta eivätköhän ne päädy yöpöydälleni asti vielä jossakin vaiheessa.

Mutta siis, kirjoja tuli luettua haasteeseen yhteensä kolmetoista kappaletta, joista sain koottua jopa yhden bingon. Koska lukupinossani oli jo valmiiksi haasteeseen sopivaa lukemista, niin en sen kummemmin joutunut etsimään kohtiin sopivia kirjoja. Päätin jo heti alussa, etten aio suunnitella lukemistani sen kummemin etukäteen, sillä silloin lukemisestani menee äkkiä terä. Bingo olisi tullaksensa jos olisi. Pakko kuitenkin hieman availla verhoja sen verran lavan taakse, sillä pakko sanoa että otin viimeisen viikon aikan aikamoisen loppuspurtin. Luin nimittäin kolme kirjaa haasteeseen viimeisen viikon aikana, jotta saisin bingoon lisää kirjoja :D. Olisin varmaan saanut moneen muuhunkin kohtaan kirjan luettua, mutta kesällä en ole saanut aikaiseksi lukea ja yleensäkin lukuinto on ollut vähän kortilla. Mutta olen kuitenkin tyytyväinen nykyiseenkin saldooni. Haaste oli kyllä todella antoisia ja kuten jo sanoin, on vähän kurjaa että se päättyi näin lyhyeen. Kiitos kuitenkin Hannalle haasteen emännöinnistä ja muutenkin ihanasta lukuhaasteesa!

Kirjasta on tullut/tulossa elokuva - James Dashner: Labyrintti
Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918 - Libba Brey: Kauhun ja kauneuden valtakunta
Kirja jota et muuten lukisi - L.K.Valmu: Murha 7. luokalla
Kirja käsittelee mielenterveyttä - Henry Aho: Arvet
Kirja, jonka olet aiemmin lukenut - Justin Somper: Kirotujen laiva
Kirjablogista bongattu kirja - Maria V. Snyder: Myrkyn oppitunnit
Kirja, jonka voit lukea päivässä - Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
Eurooppaan sijoittuva kirja - Iitu Ahonen: Hervannan kolmiossa
Kirjassa on kaunis kansi - Kiera Cass: Valinta
Kirjailija ei ole Suomesta, Yhdysvalloista tai Britteinsaarilta - ukami - Gabriel Dropout
Kirjassa on mieskertoja - Gillian Philip: Tulimieli
Oma suosikkigenre - J.K.Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Kirja ei kuulu sarjaan - Jessica Schiefauer: Ester & Isak

Victoria Aveyard: Punainen kunigatar (Punainen kuningatar, #1)

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa.
_______________________________________________________________________

Alan olla erittäin tyytyväinen itseeni, sillä olen nyt tämän vuoden aikana saanut luettua ja aloitettua lukemaan suosittuja kirjasarjoja, jotka ovat menneet ohi niiden ilmestymisaikaan. Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarja kuuluu näihin kirjoihin, ja täytyy sanoa että odotin innolla ensimmäisen osan lukemista. Rakastan kirjan alkuasetelmaa ja itseäni jotenkin koukuttavat tällaiset dystooppiset altavastaaja tarinat. Mutta en tuntunut aluksi pääseväni kirjan tarinaan sisälle, sillä mun päässä vaan kuiski se pieni ääni että "jep, mä oon tainnut lukea tämän tarinan aiemmenkin." En voinut olla vertaamatta kirjaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, sillä Punaisessa kuningataressa on hyvin paljon samankaltaisuuksia Nälkäpelien kanssa. Pelkäsin etten pääsisi tarinaan mukaan ollenkaan, sillä se ei tuntunut antavan mitään uutta genrelleen.

"Olen vahinko. Olen valhe. Ja elämäni riippuu harhakuvan säilymisestä." (s. 132)

Onneksi noin ensimmäisten 50-60 sivun jälkeen aloin päästä tarinan syrjästä kiinni, enkä tarinan kunnolla käynnistyttyä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni. Kun kirjan tarina pääsee vauhtiin, tapahtumia ja jännittäviä juonenkäänteitä lentää ovista sekä ikkunoista ja tarina pysyy käynnissä koko ajan. Kerronta oli myös mukavan soljuvaa ja selkeää. Kirjoittaja myös viilaa lukijaa oikein kunnolla silmään, sillä viimeinen juonenkäänne tuli yllätyksenä tavalla taikka toisella. Itse osasin jo jotenkin arvailla, että jotakin mätää tässä on, mutta jotenkin kirjailija sai minut hieman uskomaa, että ehkä minä itse olen vain väärässä.

Pidin myös kirjan päähahmosta, Maresta, vaikka tämä tuntui välillä olevan vähän liiankin naiivi hahmo. Hän uskoo ehkä vähän liiankin helposti väärien ihmisten puheita, eikä ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Tosin häntä viilataan niin huolellisesti linssiin, että en voi häntä syyttääkkään. Mare on kuitenkin ihailtavan päättäväinen ja voimakastahtoinen nuori nainen, joka ei ole saanut kaikista helpointa elämää elettäväksi. Hänestä jäi kuitenkin vielä paljon asioita pimentoon, joten seuraaviinkiin osiin jää hänestä vielä pureskeltavaa. Pidin myös muista hahmoista, sillä jokaisella on omat luonteensa sekä periaatteensa. Tavallista rakkaustarinaa Punaisesta kuningataresta ei kuitenkaan kehity, vaan hyvin geneerinen romanssi loistaa poissaolollaan. Pieniä ihastumis/rakkaus-fiboja kyllä välillä huomaa muttei kuitenkaan ylimaallisesti. Olin tästä hieman yllättynyt, sillä jotenkin olettamukseni oli jo kirjaa aloittaessani, että kirjan teemaksi nousee rakkaus voittaa kaiken. Propsit siis siitä, että Aveyard oli rohjennut kirjoittaa hieman erilaisen dytopian.

"Ja me nousemme - punaisena kuin sarastus." (s.46)

Onhan Punaisessa kuningataressa vähän sellaista tyypillistä "tavistytöstä tulee supertyttö"-meininkiä, eikä se paljon eroa muista YA-dystopioista.  Mutta eipä se niinkään haitannutkaan. Kirjan parissa viihtyy hyvin ja itsekin luin sen lähes yhdeltä istumalta. Kirja kärsii hieman joistakin juoniaukoista ja ehkä hienonlaisesta lapsenomaisuudesta, mutta ne voi melkein jo antaa anteeksi. Ehkä seuraavat osat tarjoavat vähän parempi rakenteisen tarinan. Pidin tästä kovin paljon, mutta ei se mikään "absolute fave" kuitenkaan ole. Jos on jo kyllästynyt nuorten aikuisten dytopioihin niin ei tämäkään tarina tarjoa mitään uutta.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka voit lukea päivässä

Maria V. Snyder: Myrkyn oppitunnit (Yelena Zaltana, #1)

Yelena koulutetaan maistajaksi suojelemaan Komentajaa myrkyttämiseltä. Valek, Komentajan päävakooja, kouluttaa Yelenan, joka ei olekaan ihan tavallinen maistaja. Hän on orpokodin kasvatti, rajan toiselta puolelta, murhan tunnustanut nainen, jolla on akrobaattisia ja yliluonnollisia taitoja. Sitia ja Ixia ovat kaksi valtakuntaa, joiden välinen raja on tarkoin vartioitu. Valek on uskollinen komentajalleen, mutta onko hän uskollinen teloitusmääräykselle, joka Yelenalle langetetaan? Voiko rakkauden lupaus voittaa kuolemantuomion käskyt?
____________________________________________________________________

Löysin tieni Myrkyn oppituntien pariin jonkun blogin kautta, mutta enää en saa päähäni mistä blogista sen satuin bongasin. Mua viehätytti varsinkin kirjan tarina, sillä en ainakaan muistaisi lukeneen aiemmin samankaltaista teosta. En kuitenkaan lähtenyt millään suurella innolla lukemaan kirjaa, joka johtikin siihen että jätin kirjan hautumaan vähäksi aikaa. Huhtikuussa jatkoin taas kirjan parissa. Onneksi jatkoin kirjan lukemista, sillä Myrkyn oppitunnit osoittautui erittäin maukkaaksi teokseksi.

"Sinä kuitenkin pääsit aivan iholleni tunkeuduit suoniini ja kaappasit sydämeni." (s. 366)

Alun alkaen mua veti puoleensa kirjan tarina ja ennen kaikkea se, kuinka tarina käsittelee myrkkyjä teemanaan. Se tuntui heti raikkaalta tuulahdukselta vampyyrien ja muiden ihmispetojen rinnalla. Kirjan alkuasetelma on alusta asti mielenkiintoinen ja kutkuttava, kun päähahmo osoittautuu kuolemaan tuomituksi murhasta. Tuomion takana oleva teko antaa aluksi ymmärtää, että Yelena on rangaistuksensa ansainnut. Mutta tarinan edetessä Yelenasta ja tämän menneisyydestä saadaan selville asioita, jotka asettavatkin tapahtumat täysin eri valoon. Yelena on kuitenkin tuomittu kuolemaan hirttämällä ja vuoden vankeudessa olemisen jälkeen koittaa tuomion täytäntöönpanon aika. Yelenaa ei kuitenkaan hirtetä, vaan tämä saa ennenkuulumattoman tarjouksen Valek nimiseltä päävakoojalta. Hänen täytyisi toimia Komentajan maistajana, jolloin häntä ei hirettäisikään.

Myönnettäköön että olin alusta asti täysin koukussa kirjan tarinaan. Näiden asioiden lisäksi tarinassa on lisäksi monia muita käänteitä ja mielenkiintoisia elementtejä, jotka mutkistavat tapahtumia ennestään. Myrkyn oppituntien maailma ei ole täysin mustavalkoinen, ja kirja esittelee sekä hahmoja että tapahtumia monesta näkökulmasta. Kaikelle löytyy aina kolikon kääntöpuoli, kuten esimerkiksi vaikka Yelena pelastui hirttämiseltä, niin voi kuolema kohdata jo seuraavan suupalan aikana. Tarina kasvaa alkuasetelmastaan huimasti, jonka mukana myös Yelena ja Valek kehittyvät. Kirjan sisältämät juonenkäänteet olivat myös hyvinkin yllättäviä. Kirjan tarina on itse hyvin raastava. Jotenkin huomasin ajattelevani lukiessani Maria Turtchaninoffin Naondelia, sillä myöskin Myrkyn oppitunneissa käsitellään hyvin raskaita asioita. Se ei ole mikään iltasatu, vaan raaka, kova ja okainen selvitymistarina henkiin jäämisestä.

"Olin jäänyt orvoksi. Minua oli kidutettu. Minut oli myrkytetty. Minut oli kirottu taikavoimilla. Luettelo piteni päivä päivältä." (s. 151)

Mielenkiintoisinta onkin seurata miten Yelena muotoutuu työhönsä maistajan, miten hän kehittyy siinä ja miten se vaikuttaa häneen henkisesti. Pelastuksesta seuraama alkuhelpotuksen jälkeen iskee kuitenkin todellisuus taas vasten kasvoja, kun Yelenalle selviää mitä maistajan virka todellisuudessa tarkoittaa. Lisäksi taustalla kummittelee koko ajan pelko Yelenan murhaaman miehen isän puolelta. Yelena itse on todella mielenkiintoinen hahmo seurata, sillä hänen jokaista tuntemustaan kuvataan jatkuvasti, jolloin lukijana pystyy helposti seuraamaan miten tämä reagoi asioihin. Yelena tuntuukin reagoivat tapahtumiin aidosti, juuri niin kuin todellisuudessakin ihminen reagoisi. Hän joutuu kokemaan lähes koko tunneskaalan aina onnesta syvään pettymykseen. Hänen kehitystään on myös hienoa seurata, sillä hän muuttuu huimasti kohtaloonsa alistuneesta tyrmän rotasta vahvaksi ja määrätietoiseksi naishahmoksi. Muutkaan hahmot eivät jää Yelenanan varjoon, sillä kirja on täynnä aivan ihania hahmoja. Varsinkin Ari ja Janco olivat aivan upea kaksikko ja tykästyin näihin kahteen todella paljon. Myöskin Valek osoittautui yllättävän hyväksi hahmoksi, vaikkakin hänelle lämpenin  hitaasti.

"Taivaan värit mustuttivat tärveltyä maalausta, jonka päälle pikkulapsi olisi kaatanut vettä." (s.40)

Ja tietenkin tarinassa on mukana ripaus rakkauttakin. Myrkyn oppitunneissa rakkaus ei tosin kuitenkaan nouse pääosaan, vaan tarina keskittyy enemmän Yelenaan, tämän kehitykseen, myrkkyihin, salaliittoihin ja yliluonnollisiin kykyihin. Rakkaus nousee kehään vasta kirjan loppupuolella, vaikka tarinassa siitä ehdittiin vaivihkaa vihjaamaan aina välillä. Pidin todella paljon tästä, sillä Maria Snyder oli tällöin keskittynyt tarinan oleellisiin asioihin eikä tarina ruvennut polkemaan paikalleen. Pidin myös todella paljon siitä kuinka suuri osa myrkyillä oli tarinassa, sillä sen aikana ehditään perehtymään moniin myrkkyihin sekä niiden ominaisuuksiin.

Onko siis ylläty, että luin kirjan melkein yhdessä päivässä? Tätä kirjaa ei vain voi laskea käsistään, sillä sen suorastaan ahmii jännittävien juonenkäänteiden siivittäessä hahmoja eteepäin. On mielestäni sääli ettei kirja ole sen kummemin saanut huomiota osakseen, sillä Myrkyn oppitunnit on todella taidokas teos. Ilmeisesti sen tuntemattomuus kattaa läpi Suomen, sillä kolmatta osaa ei olla käännetty suomeksi lainkaan. Varasin kuitenkin toisen osan jo kirjastosta ja nyt sormeni kihelmnöivät päästä käsiksi siihen. Ensimmäinen osa antoi kuitenkin vihiä, ettei kaikkia kauhea ole takanpäin ja suurimmat koetukset saattavat olla vielä edessäpäin.

"Taistelkaamme rinnakkain ikuiset ystävät!" (s. 390)

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 33. Selviytymistarina
Spefi-lukuhaaste: 36. Spefikirja, jossa ruoka on suuressa osassa
YA-lukuhaaste: Kirjablogista bongattu kirja

Rick Riordan: Salamavaras (Percy Jackson, #1)

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.” Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.
_____________________________________________________________________

Rakastan mytologiaa, mutta ennen kaikkea kreikkalainen mytologia on aina ollut kaikista lähimpänä sydäntä. Muistan etsineeni ala-asteikäisenä tietoa jatkuvasti netistä kreikkalaisista jumalistaa, jumaluuksista, sankareista, hirviöistä ja myyteistä. Jo tuolloin tajusin kuinka monimutakinen verkosto kreikkalaisen mytologian maailma on. Se vähän muistuttaa Salattuja elämiä (kaikki on kaikkien kanssa ja kaikki pettää toisiaan). Siitä huolimatta kreikkalainen mytologia on ollut itselleni todella tärkeä ja palaan nykyäänkin sen pariin mielelläni. Ei siis liene yllätys, että Rick Riordanin maailmanlaajuisen menestyksen saanut Percy Jackson-sarja löysi paikkansa lukulistaltani. Vaikka kuulin kirjasarjasta jo yläasteen alussa, niin en koskaan saanut itseäni tarttumaan siihen. Ennen kuin nyt.

"Meri ei pidä siitä, että se kahlehditaan." (s.362)

Täytyy sanoa, että Salamavarkaan tarina on erittäin mielenkiintoinen. Kirja kulkee jäntevästi ja tarkoitusperäisesti eteenpäin, eikä jää kovin kauaksi aikaa polkemaan paikoilleen. Okei, en välttämättä välittänyt episodimaisesta kerrontatavasta, sillä tapahtumat, paikat ja viholliset vaihtuvat luvuittain. Mutta koska kirjassa tapahtui koko ajan jotain niin mielenkiintokin pysyi yllä koko ajan, ja hups yhtäkkiä kirja olikin jo luettuna. Riordan on osannut hyvin sisällyttää tarinaansa aimoannoksen kreikkalaisia jumalia, mytologisia olentoja sekä näihin yhdistyviä myyttejä. Aluksi hieman mietin miten tällainen mytologinen maailma oikein istuu nykypäivään. Riordan on kuitenkin osannut ratkaista ristiriidat kekseliäällä tavalla, ja tuoda kreikkalaisen mytologian tähän päivään.

Tykästyin varsinkin kirjan jumaliin, jotka oli kuvattu todella taitavasti. Näiden erilaiset piirteet kuten luonne ja käyttätyminen tulivat mukavasti esiin, jotka sopivat heille hyvin. Ja täytyy myöntää, että olin googlettamassa monia jumalia jo ennen kuin sain kirjan luettua loppuun. Oli myös positiivinen yllätys, ettei Percyn isäksi paljastunut jumalista ylin, eikä hänestä olla vääntämässä tarinan aikana mitään Herkulesta. Percystä pidin hahmona todella paljon, sillä hänestä löytyy niin monia samaistuttavia piirteitä. Ennen kaikkea hän ei ole täydellinen, vaan hän oppii virheistään ja tuntemaan heikkoutensa sekä vahvuutensa. Muut hahmo jäivät taas itselleni vähän tylsiksi. Annabeth tuntui jo kertaalleen nähdyltä fiksulta naishahmolta nasevine repliikkeineen. Grover taas jäi mielestäni niin taka-alalle, etten oikein saanut hänestä kiinni. Hahmot kuitenkin täydentävät toisiaan loistavasti ja olihan heitä ihan kiva seurata.

"Yhtäkkiä minä vain huomaan, että olen missannut jotain, kuin maailmankaikkeudesta olisi irronnut palapelin pala ja minä olisin jäänyt tuijottamaan sen jättämää aukkoa." (s. 18)

Täytyy kuitenkin sanoa, ettei kirja napannut niin täysillä mukaan kuin odotin. Ehkä jos olisin lukenut tämän silloin ala-asteella, niin olisin varmaan pitänyt kirjasta paljon enemmän. Kirjasta nimittäin huomaa, että se on kirjoitettu lapsille ja nuorille, sillä kirjan kieli oli simppeliä ja helposti luettavaa. Olisinkin kaivannut hieman enemmän kuvailevampaa ja kielirikkaampaa tekstiä. Osa tarinan käänteistä olivat myös ainakin itselleni hyvin ennalta-arvattavia, vaikka pidinkin hyvin paljon kirjan tapahttumista ja siitä mihin ne johtivat. Sarjan tarina on kuitenkin vasta alussa ja Salamavarkaassa annettiin jo mielenkiintoisia väläyksiä tulevasta. Kirjan lopussa tarina nimittäin tuntuu saavan oikein kunnolla maata jalkojensa alle ja pyrähtävän kunnolla käyntiin. Mielenkiinnolla seuraan mihin tarina sankarimme johdattaa ja mitä kaikkea tarinasta ehtii saada selville. Ja unohdetaan se, että cool oli käännetty kuuliksi...

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Spefi-lukuhaaste: 40. Spefikirja, jossa on myyttisiä eläimiä
YA-lukuhaaste: Kirjassa on mieskertoja

Justin Somper: Kirottujen laiva (Vampiraatit, #1)

Kauheita vampiraatteja horisontissa!

On vuosi 2505 ja merirosvojen laivastot kylvävät kauhua Tyynellä valtamerellä. Miekkaa heiluttavat ja rommia hörppivät peruspiraatit kuitenkin kalpenevat merta ikuisesti seilaavien, verenjanoisten vampiraattien rinnalla.

Orpokodista myrskyävälle merelle pakenevat sisarukset Grace ja Connor Tempest oppivat, että legendat merta hallitsevista kammotuksista eivät olekaan pelkkää tarua.

Sisaruksista Connor päätyy merirosvojen laivaan, jota hallitsee tulisella temperamentilla varustettu kapteeni Molucco Wrathe. Gracen pelastaa alus, jonka miehistö liikkuu vain öisin. Lisäksi laivan kasvoton kapteeni tuntuu tietävän Connorin sisaruksista ja näiden edesmenneestä isästä melkeinpä kaiken.

Kaksosten yritykset löytää toisensa vaikuttavat tuhoon tuomituilta. Connorin aika kuluu raisuun merirosvoelämään totutellessa kun taas Grace saa kutsun aavelaivan suurelle juhla-aterialle...
______________________________________________________________________

"Valmistaudu tulevaan ja luota virran voimaan." (s.154)

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa joskus yläasteella ja muistaisin pitäneeni siitä hyvin paljon. Pakko kyllä myöntää, että kirjan parissa pääsin seilaamaan meren synkimpiin syövereihin, eikä se ole aina hyvä juttu. Kirjan tarina on mielestäni todella hyvä ja kutkuttava sekä monella tavalla uniikki. Vampiraatteja, vampyyreja piraatteina! Onko moisesta ennen kuultu? Okei idea kuulostaa todella hämärältä ja itsekin mietin, että toimiiko tällainen konsepti todella. Kirja kuitenkin imaisi heti mukaansa ja muistaisin lukeneeni sen yhdessä päivässä. Justin Somper kirjoittaa sulavasti ja helppolukuisesti, joten tapahtumien seuraamisen suhteen ei tarvinnut kompastella. Mutta taas toisaalta olisin kaivannut vähän elävämpää kerrontaa, sillä paikoitellen kirja tuntui liiankin helpolta. Siis Somperin kirjoitustyylissä ei ole mitään vikaa, mutta olen vain tainnut tottua monisävyisempään kerrontaan.

Toisena mua häiritsi tapahtuma-ajankohta, joka on 2500 luvulla. En ymmärrä miksi ajakohdaksi on valittu vuosisata, joka on yli 400 vuotta edellä omasta ajastamme, eikä se siltikään tuntunut siltä. Itse olisin voinut sijoittaa tarinan suoraan 1600 luvulle, jolloin merirosvoin kulta-aika oli. Kaikki nykyaikaiset esineet ja asiat istuivat todella huonosti tarinaan, kun muuten tunnelma oli niin vanhan henkinen. Jos eletään 2500 lukua kirjailija olisi voinut keksiä paljon mielenkintoisempia kikkoja tarinaan ja sen kuljetukseen. Mutta ei, sillä merirosvot seilaavat tavalliseen tapaan laivoilla ja taistelevat miekoin ja keihäin. Ehkä Somperin oli tarkoitus saada mukaan enemmän naishahmoja, sillä tiedettävästi naisia ei päästetty laivoihin 1600 luvulla, sillä he toivat muassaan mukaa huonoa onnea. Tällöin vahvojen naishahmojen mukaantuonti olisi ollut haastavampaa. Plussaa siis tästä, mutta kuitenkin Somper olisi voinut rakentaa täysin uudenlaisen mielikuvitusmaailman eikä rakentaa tarinaa näin lähelle todellisuutta.

"Niin kaikki päättyy. Niin kaikki alkaa." (s.315)

Muuten kirjan tarina on erittäin kutkuttava, jos tiettyjen seikkojen ei anna häiritä liiaksi. Itselleni, joka on ollut aina kiinnostunut merirosvoista ja näiden elintavasta, kirja oli mukava makupala. Olin myös tyytyväinen, etteivät merirosvot olleet mitään verenhimoisia tappajia, vaan ihan leppoisaa porukkaa joita on kiva seurata. Itse päähahmot eivät itseäni järin hetkauttaneet, sillä sivuhahmot tuntuivat paljon kiinnostavammilta. Ensinnäkin hahmot eivät tuntuneet yhtään ikäisiltään, vaan huomattavasti vanhemmilta. Grace on nälli naishahmo, josta pidin aluksi, mutta hänen jääräpäisyytensä ja piittaamattomuutensa alkoivat taas ärsyttää loppua kohden. Ja hänen temppunsa johtavat sekä hänet Lorcanin pinteeseen. Bless you Lorcan! Ymmärrän tietyllä tavalla miksi Grace käyttäytyy miten käyttäytyy, mutta se menee vaan välillä liian yli. Connorista taas pidin paljon enemmän kuin Gracesta. Hän toimii paljon järkevämmin ja inhimillisimmin kuin kaksoissiskonsa. Tosin ihmettelin hieman miten hänet pestattiin niin helposti merirosvoksi iästään huolimatta.

"Mä rukouksen teillekin nyt tahdon lausua

Ja pyytää ettei vampiraatit...

...teihin kajoa." (s.13)

Kuten olettaa saattaa, niin en nauttinut kirjasta niin paljon kuin joskus muutama vuosi sitten. Mikä oli oletettavissa, kun makuni on hieman muuttunut ja kriittinen silmäni kehittynyt. Kliseitä kirja on täynnä, mutta muistaisin seuraavan osan olevan jopa yllättävämpi. Ei kirja kuitenkaan sysi huono ollut ja viihdyin sen parissa mukavasti. Aion kyllä lukea nyt sarjan loppuun, kun se aikanaan jäi niin kesken. Mutta yhtenä hyvänä puolena on, että pikkuveljeni innostui lukemaan kirjan, kun olin jättänyt sen keittiönpöydälle. Ehkä veljestä tulee vielä tulevaisuudessa oikea kirjatoukka?

Arvosana: 🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 23. Kirjassa on mukana meri
Spefi-lukuhaaste: 6. Spefikirja, jonka kirjoittaja ei ole pohjoismainen tai anglo-amerikkalainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka olet aiemmin lukenut
Jatkumo-lukuhaaste: 2. kirja

Becca Fitzpatrick: Hiljaisuus (Langennut enkeli, #3)

Sekava Nora herää keskellä yötä Coldwaterin hautausmaalla eikä tiedä, kuinka on joutunut sinne. Pian käy ilmi, että hän on ollut kateissa yli kolme kuukautta ilman ainuttakaan muistikuvaa tuosta ajasta. Missä Nora on ollut ja mitä hänelle on tapahtunut?Huolestuttavinta tilanteessa on, että Nora ei vaikuta muistavan edes Patchia. Eikä kukaan tunnu haluavan muuttaa asiaa. Onko Mustalla Kädellä jotain tekemistä Patchin katoamisen kanssa - ja kuka nyt pystyy suojelemaan Noraa viholliselta, jota hän ei enää itse tunne eikä muista?
______________________________________________________________________

Luin tämän kirjan viime vuoden loppupuolella ja sen postaus jäi myös roikkumaan pidemmäksi aikaa. Onneksi olin ehtinyt kirjoitella hieman ajatuksiani muistiin, niin en joudu aivan ulkoa kaikkia asioita kirjoittamaan. Hiljaisuus on Langennut enkeli-sarjan toiseksi viimeinen osa. Olen yllättävän hyvin saanut tasaiseen tahtiin luettua tämän sarjan kirjoja, sillä olen lukenut kolme enimmäistä osaa vajaassa vuodessa. Kysehän ei ole ollut lähinnä siitä, että kirjasarja olisi ollut kovin yllättävä tai erikoinen, vaan pikemminkin siitä että nämä kirjat vain jaksvat vetää puoleensa. Mutta siis anyway Hiljaisuus  jatkaa hyvin paljon samoilla jäljillä kuin kaksi ensimmäistäkin kirjaa. Nora ja Patch kohtaavat taas uusia sekä vanhoja vihollisia ja heidän rakkauteensa tulee muutama lisämutka matkaan.

"Kylmä, kova, kipu. Kylmä, kova, kipu"

Kirjasarjan muiden osien lukemisesta oli kuitenkin vierähtänyt jo jonkin verran aikaa, niin olin aluksi vähän hukassa tapahtumien suhteen. Kuka nyt oli taas kukin ja mikä kaikkien hahmojen merkitys oli. Onneksi pääsin taas kärryille pienen hetken jälkeen.  Valitettavasti kirja on vähän yllätyksetön ja suurimman osan tapahtumista pystyy arvaamaan jo ennalta. Myöskään muistinmentyksen käyttäminen ei ole mikään uusi juttu. Totta puhuakseni fiilikseni olivat aika plääh, kun huomasin kliseisen muistinmenetyskikan. En pitänyt siitä, koska ajattelin tarinan jäävän jälleen junnaamaan paikoilleen, kun kaikki joudutaan käymään kertaalleen läpi ja selittämään uudemman kerran. Kaiken muun lisäksi se toisi jälleen yhden turhan taka-askeleen Patchin ja Noran suhteeseen. Myös pelkäsin sitä, että kuinka ärsyttäväksi haahuiluksi homma voi edetä, kun lukija itse on kartalla koko ajan, mutta päähahmo ei. Okei käyhän Noran muistamattomuus jo välillä tympäiseväksi, mutta olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt miten hyvin juoni kulki eteenpäin ja kuinka Nora kerrankin käytti maalaisjärkeään.

"Sinisenmustassa sumussa häämötti kapeita kiviä. Oudon, pysähtyneen hetken ajan ne toivat mieleen vinot hampaat, sitten näin, mitä ne oikeasti olivat. Hautakiviä!"

Nora itse on nyt sama typerä itsensä, jonka ajatuksiin mahtuvat vain hormoonit ja poikien märkien paitojen tuijottelu. Norasta selviää kuitenkin jälleen kerran mielenkiintoisia seikkoja ja on hänessä nähtävissä myös pientä kehitystäkin. Patch ei taas muutu juuri ollenkaan. Paitsi ehkä hän uskaltaa osoittaa hieman avoimemmin tunteitaan Noraa kohtaan. Ihanaksi valopilkuksi nousi kuitenkin Scott, joka on mielestäni sympaattisin hahmo koko sarjassa.

Vaikka kirja ei lyönyt allikalla ja se oli pääosin ennalta-arvattava, niin osasi se silti napata mukaansa. Kirjan lopetus oli myös mielenkiintoinen ja jätti asioita mukavasti auki viimeistä osaa varten. Tähän asti Becca Fitzpatrick on heitellyt lukijaansa sekä ylä- että alamäkiin, suoden ihania että tympäiseviä hetkiä. Nähtäväksi jää miten päätösosa hoitaa tonttinsa, ja saako Noran ja Patchin rakkaustarina onnellisen lopun.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta (Gemma Doyle, #1)

Gemma Doyle on 16-vuotias, kun hänen lapsuutensa päättyy dramaattisesti. Perhe ja koti Intiassa vaihtuvat Lontoon liepeillä sijaitsevaan Spencen sisäoppilaitokseen. Viktoriaanisen ajan Englanti tiukkoine käyttäytymissääntöineen ja yhteiskuntaluokkineen saa Gemman tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Voimakkaat mielipiteet ja terävä kieli eivät kuulu vallitseviin hyveisiin, ja sisäoppilaitoksen tehtävä on muokata kasvattinsa ajan naisihanteen mukaiseksi. Menneisyydestä jäävät muistoksi vain piinaava syyllisyys äidin kuolemasta ja kuin tyhjästä ilmestyvät salaperäiset näyt.

Gemma kiinnostuu mystisestä salaseurasta, Neitokunnasta, johon hänen äidillään on ollut yhteys: hän löytää oven tuntemattomiin valtakuntiin, missä hän ystävineen on vapaa maanpäällisistä huolista. Mutta kun portit on kerran aukaistu, mahtavat voimat pääsevät valloilleen... Pystyykö Gemma hallitsemaan pelottavia kykyjään, joista hän ei ole ollut tietoinen? Ja antavatko ne vastauksia menneisiin tapahtumiin vai johtavatko kohti tuntemattomia vaaroja?
_______________________________________________________________________

Mulla ei ollut suuria odotuksia tämän kirjan suhteen. Ihastuin ensimmäiseksi kirjan viktroriaanisuutta henkivään kanteen, mutta en odottanut tarinalta mitään ihmeellisyyksiä. Yllätyin siis todenteolla, kun huomasin pitävän tarinasta todella paljon. Tarina ei ole mitään uusinta uuttaa, sillä kirjasta löytyy melkein kaikki mahdolliset YA-kirjan kliseet. Erilainen nuori, taikavoimat, teinirakkautta ja pahuus joka pitää voittaa. Kirjan tarina on kuitenkin rakennettu nin hyvin, että se tuntuu erilaiselta ja tuoreelta verrattuna muihin samantyylisiin kirjoihin. Kauhun ja kauneuden valtakunta onnistui yllättämään itseni pariinkiin otteeseen. Libba Breyllä on todella kutkuttavia juonenkäänteitä hihassaan, joilla hän ruokkii katsojan mielenkiintoa koko ajan lisää. Kirjassa on myös muutamia todella pysäyttäviä sekä ahdistavia kohtauksia, joka nostaa ainakin omaa rimaani YA-kirjallisuudessa.

"Tuulenvire kannattelee laventelinsinisiä terälehtiä, ja haistan lapsuuden tuoksuja: liljoja, isän tupakan ja Saritan valmistavan currymuhennoksen."

Kauhun ja kauneuden valtakunnan miljöö saa myös täydet pisteet. Viktoriaaniseen aikaan sijoittuva tarina arvojärjestyksineen sekä yhteiskuntineen tuntui todella mielenkiintoiselta ympäristöltä. Aikakausi myös ruokkii itse tarinaa ja monet sen tapahtumista omat tiukasti kytköksissä sen ajan henkeen. Kirjassa korostui varsinkin naisten asema, sillä heidän on tarkoitus olla esineitä, näyttää sekä käyttäytyä sievästi ja heidän täytyy olla kuuliaisia miehelleen. Naisilla ei käytännössä ole sen enempää arvoa kuin hyvällä kauppatavaralla, sillä heillä ei kuulu olla omia mieleipiteitä eivätkä he saa päättää elämästään tai rakkaudestaan. On aivan käsittämätöntä millainen naisen asema on ollut puolitoista vuosisataa sitten. Kirja herätti oman sisäisen feministini, sillä naisten saama kohtelu on niin epäreilua maailmassa, missä pojat ja miehet ovat tärkein ja joilla on arvoa. Itsestäni tuntuu, että jos itse olisin elänyt tuota aikaa niin olisin itsekin kapinoinut kaikin mahdollisin tavoin järjestelmää vastaan. Onneksi tuosta ajasta on tultu jo pitkälle, vaikka naisten asema on huono vielä nykyäänkin monessa maassa.

Tarinan hahmot ovat aika ristiriitaisia tapauksia. Gemma on samaistuttava hahmo, ja näenkin hänessä paljon itseäni. Gemma on sellainen hahmo, jota haluaa kannstaa eteenpäin ja jonka lukija haluaa onnistuvan. Harmi vaan, että Gemma tuntuu välillä vaan tyhmältä. Okei hän on teini-ikäinen, mutta hän ei tunnu ajattelevan tekojensa seurauksia. Hän hullaantuu voimasta niin paljon, ettei ajattele sen tuomaa vastuuta. Gemma saa valitettavasti huomata seuraukset kovankin oppitunnin kautta. Olin myös hieman yllättynyt kuinka vähän aikaa kirjassa käytettiin Gemman ja Kartikin väliseen orastavaan rakkauteen. Tämä ei nimittäin ollut huono juttu. Ihastumisen suuntaan vihjailtiin puolin ja toisin, mutta se ei etene sitä pidemmälle. Eikä se näin olen syö tilaa muulta tarinalta. Saa nähdä kuinka suhde etenee seuraavissa osissa.

"Sade pesee sekä hänet että paperin puhtaiksi kuin uuden ihon."

Muut hahmot eivät olekaan yhtä pidettävuä kuin Gemma. Saapuessaan sisäoppilaitokseen hän tutustuu ensimmäisenä Anniin, kiusattuun ja alasäätyiseen tyttöön, joka opiskelee stipendillä. Pian Gemma saakin niskaansa vielä Felicityn sekä Pippan, koulun nokkavat kuningattaret. Kompuraisen alun jälkeen, yllätys kyllä, tytöt ystävystyvät keskenään, mikä ei taasen aivan tunnu luontevalta. Yhdessä hetkessä tytöt haukuvat ja voisivat kuristaa toisensa, mutta sitten he ovatkin ylimpiä ystäviä. Oli hienoa seurata miten heidän vihansa toisia kohtaan muuttui lukijan huomaamatta ystävyydeksi, jos sitä siksi voi kustua. Tytöt ovat mielestäni itsekeskeisiä, ilkeitä ja omahyväisiä Felicity ja Pippa etunenässä.

Itse en tuntenut tyttöjen välillä mitään lämmintä ystävyyttä, vaan pikemminkin he hyödyntävät häikäilemättömästi toisiaan. Kaiken päälle minua ärsytti tavattomasti, että varsinkin Felicity ei koskaan saa kokea tekojensa seurauksia, vaan kaikki kääntyy lopulta Gemman syyksi. Vaikka Felicity olisi juuri syösseet heidät kuoleman vaaraan, niin ei tämä saa mitään läksytystä teoistaan. Yllättävintä on ettei kukaan syytä tätä mistään, vaikka tämä itse on koko ajan syyttelemmässä Gemmaa. Toisaalta pidin hahmoista juuri tällaisina, sillä he poikkesivat tyyppilisistä sankarihahmoista. Hahmot jäävätkin näin mieleen, mutta en voi sille mitään, että tyttöjen suhde tuntuu mielestäni  pinnalliselta.

"Muistojen alla on jotain myrkyllistä, kuin auringossa mätänevä liha."

Huhuh mikä lukukokemus!  Alkaessani lukemaan kirjaa luulin sen olevan yksiosainen, mutta tutkiessani asiaa enemmän huomasin, että kirjalla onkin kaksi jatko-osaa. Joita ei ole käännetty suuomeksi. No en antanut asialle paljon painoarvoa, sillä en odottanut pitäväni kirjasta sen kummemmin. En olisi kirjaa aloittaessani uskonutkaan tykästyväni Kauhun ja kauneuden valtakuntaan näin paljon. Vaikka henkilöhahmot ovat pääasiassa inhottavia, niin kirjan tarina on vauhdikas ja nappaa mukaansa. Nyt kirjan luettuani olenkin todella harmissani, ettei kirjan kahta viimeistä osaa olla käännetty. Kirja jäi niin pahasti kesken, sillä tarina tuntuu olevan vasta alussa eikä mihinkään kysymyksiin olla vastattu. Jäin kirjaan kyllä niin pahasti koukkuun, että pitänee tilata jatko-osat englanniksi Adlibriksestä jossain vaiheessa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Spefi-lukuhaaste: 30. Maagista realismia edustava kirja

YA-lukuhaaste: Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918

James Dashner: Labyrintti (Maze Runner, #1)

Huikean elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä.
___________________________________________________________________

Tämäkin kirja on ollut lukulistallani rikollisen pitkän aikaa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran, kun olin nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Elokuva oli mielestäni kiinnostava ja yllättävän hyvin tehty, joten luonnollisesti halusin lukea myös alkuperäisteoksenkin. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi ja jäi, kunnes nyt otin kirjaa kansista ja päätin ottaa sen vihdoin työnalle.

Kirja sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, joskin sitä ei tarkasti määritellä kirjassa. Tarina lähtee heti kunnolla käyntiin, kun päähahmomme Thomas herää hissistä muistin menettäneen. Pian hän löytääkin itsensä Aukiolta muiden poikien ympäröimänä. Hänet, ja monet muut pojat ennen häntä, on lähetetty erikoiseen vankilaa, joka taasen sijaitsee keskellä vaarallista labyrinttia, jota vartioivat koneen ja eläimen sekasikiöt eli saattajat. Päästäkseen siis pois tästä vankilasta poikien on uskaltauduttava labyrinttiin ja uhmata siellä lymyileviä vaaroja.

"Jos et pelkää, et ole ihminen."

Rakastan tämän tarinan setuppia ja kuinka se on rakennettu. Kirja tuntuukin olevan sekoitusta Nälkäpeliä ja Outolintua, sillä Labyrintista löytyy hyvin samankaltaisia elementtejä. Tällaiset dystopiset seikkailut ovat aina kiehtoneet mua. Kirjan  kiinnostavimmat osuudet olivat ehdottomasti, kun pojat lähtevät Labyrinttiin sekä loppupuolen huipennus. Kirja osoittautuukin raa'aksi testiksi, jossa ei armoa tunneta. Mua hieman harmittikin, että vaikka elokuvan katsomisesta on useampi vuosi, niin muistin harmillisen hyvin mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Elokuva on tehty melko lailla kirjan mukaan, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksinä. Tietty jännitys hahmojen kohtalosta ja tulevista tapahtumista jäi puuttumaan, eikä kirjan tarinaan pystynyt heittäytymään täysillä. Olisin saanut varmaan paljon enemmän kiinni tarinasta, jos olisin lukenut kirjan ihan kylmiltänsä.

"Se alkoi syvältä hänen rinnassaan. Vihan siemen. Koston siemen. Raivon siemen. Jotakin pimeää ja kauheaa. Ja sittens se räjähti purskahtamalla hänen keuhkoistaan, kaulastaan, käsistään ja jaloistaan. Hänen mielestään."

Labyrintilla on tarinansa suhteen myös muutamia ongelmia. Loppua kohden se alkaa käydä pikkuisen epäloogiseksi, eikä juoni etene täysin aukoitta. Suurinta turhautuneisuutta kuitenkin aiheuttivat Aukion pojat. Thomasin saapuessa tämä on Tulokas eli uusin Aukion asukas, joka kyselee aina ärsyttävyteen ja typeryyteen asti kaikki asiat lukijan puolesta. Siitä ei kuitenkaan paljon hyötyä ole, sillä muut pojat eivät ole kovin yhteistyöhaluisia ja panttaavat tietoaan Aukiosta ja Labyrintista aivan jopa kiusallaan. Tämä tuntui vain turhalta venyttämiseltä ja poikien kiertely ja kaartelu alkoi tökkiä välillä. Pojissa ei näy myöskään kirjan lopussa kovinkaan suurta kasvua, sillä kukaan ei tunnu oppivan mitään ja hahmot ovat yhtä jääräpäisiä kuten aiemminkin. Hahmot tuntuvatkin jäävän hyvin kaksiulotteiseksi Thomas itse on ihan ookoo hahmo ja oli virkistävää nähdä miespäähahmo nuorten dystopiassa. Melkein järjestäen sen paikan saavat nykyään vahvat tyttöhahmot. Valitettavasti Thomas ei ole kuitenkaan itse teoksen fiksuin lenkki, vaikka itse uskookin omaavansa poikkeuksellisen korkean AÖ-tason. Tämä ei kuitenkaan hänen käytöksessään, olemuksessaan tai Labyrintin arvoituksen ratkaisemisessa kovin helposti ilmene.

"Sitten ei muuta kuin juoksemaan."

Kirjan käännös on pääasiassa hyvää ja sulavaa, mutta auta armias kun pojat aukaisevat suunsa. Sanat kuin "klöntti" tai "nuija" tuntuivat vähän oudoilta ja särähtivät omaan korvaani joka kerta. Näiden sanojen lopullista merkitystäkään ei sen kummemmin kerrota, vaan se sivuutetaan yksiselitteisesti Aukion slangina. Tämän sen siitä saa, kun laitta murrosikäisiä poikia elämään keskenään.

Kokonaisuudessan kirja kuitenkin veti mukaansa ja kirjan yli 400 sivua luki ahnehtien. Kirjan tapahtumat soljuvat mukavasti eteenpäin, eikä kirja tunnu töksähetelvältä. Pienoinen pettymys oli, kun tarina tuntuu tässä vaiheessa niin yksiulotteiselta, sillä siitä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Kirjan lopetus oli kuitenkin sen verran kutkuttava, että se sai mut jo halajamaan seuraavaa osaa. Onneksi en ole katsonut kahta seuraavaa elokuvaa, enkä tule katsomaankaan ennen kuin olen kirjat lukenut. Ehkä pääsen seuraavassa osassa heittäytymään paremmin tarinaan mukaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Spefi-lukuhaaste: 10.    Spefikirja, josta on tehty elokuva
YA-lukuhaaste: Kirjasta on tullut/tulossa elokuva