Victoria Aveyard: Punainen kunigatar (Punainen kuningatar, #1)

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa.
_______________________________________________________________________

Alan olla erittäin tyytyväinen itseeni, sillä olen nyt tämän vuoden aikana saanut luettua ja aloitettua lukemaan suosittuja kirjasarjoja, jotka ovat menneet ohi niiden ilmestymisaikaan. Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarja kuuluu näihin kirjoihin, ja täytyy sanoa että odotin innolla ensimmäisen osan lukemista. Rakastan kirjan alkuasetelmaa ja itseäni jotenkin koukuttavat tällaiset dystooppiset altavastaaja tarinat. Mutta en tuntunut aluksi pääseväni kirjan tarinaan sisälle, sillä mun päässä vaan kuiski se pieni ääni että "jep, mä oon tainnut lukea tämän tarinan aiemmenkin." En voinut olla vertaamatta kirjaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, sillä Punaisessa kuningataressa on hyvin paljon samankaltaisuuksia Nälkäpelien kanssa. Pelkäsin etten pääsisi tarinaan mukaan ollenkaan, sillä se ei tuntunut antavan mitään uutta genrelleen.

"Olen vahinko. Olen valhe. Ja elämäni riippuu harhakuvan säilymisestä." (s. 132)

Onneksi noin ensimmäisten 50-60 sivun jälkeen aloin päästä tarinan syrjästä kiinni, enkä tarinan kunnolla käynnistyttyä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni. Kun kirjan tarina pääsee vauhtiin, tapahtumia ja jännittäviä juonenkäänteitä lentää ovista sekä ikkunoista ja tarina pysyy käynnissä koko ajan. Kerronta oli myös mukavan soljuvaa ja selkeää. Kirjoittaja myös viilaa lukijaa oikein kunnolla silmään, sillä viimeinen juonenkäänne tuli yllätyksenä tavalla taikka toisella. Itse osasin jo jotenkin arvailla, että jotakin mätää tässä on, mutta jotenkin kirjailija sai minut hieman uskomaa, että ehkä minä itse olen vain väärässä.

Pidin myös kirjan päähahmosta, Maresta, vaikka tämä tuntui välillä olevan vähän liiankin naiivi hahmo. Hän uskoo ehkä vähän liiankin helposti väärien ihmisten puheita, eikä ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Tosin häntä viilataan niin huolellisesti linssiin, että en voi häntä syyttääkkään. Mare on kuitenkin ihailtavan päättäväinen ja voimakastahtoinen nuori nainen, joka ei ole saanut kaikista helpointa elämää elettäväksi. Hänestä jäi kuitenkin vielä paljon asioita pimentoon, joten seuraaviinkiin osiin jää hänestä vielä pureskeltavaa. Pidin myös muista hahmoista, sillä jokaisella on omat luonteensa sekä periaatteensa. Tavallista rakkaustarinaa Punaisesta kuningataresta ei kuitenkaan kehity, vaan hyvin geneerinen romanssi loistaa poissaolollaan. Pieniä ihastumis/rakkaus-fiboja kyllä välillä huomaa muttei kuitenkaan ylimaallisesti. Olin tästä hieman yllättynyt, sillä jotenkin olettamukseni oli jo kirjaa aloittaessani, että kirjan teemaksi nousee rakkaus voittaa kaiken. Propsit siis siitä, että Aveyard oli rohjennut kirjoittaa hieman erilaisen dytopian.

"Ja me nousemme - punaisena kuin sarastus." (s.46)

Onhan Punaisessa kuningataressa vähän sellaista tyypillistä "tavistytöstä tulee supertyttö"-meininkiä, eikä se paljon eroa muista YA-dystopioista.  Mutta eipä se niinkään haitannutkaan. Kirjan parissa viihtyy hyvin ja itsekin luin sen lähes yhdeltä istumalta. Kirja kärsii hieman joistakin juoniaukoista ja ehkä hienonlaisesta lapsenomaisuudesta, mutta ne voi melkein jo antaa anteeksi. Ehkä seuraavat osat tarjoavat vähän parempi rakenteisen tarinan. Pidin tästä kovin paljon, mutta ei se mikään "absolute fave" kuitenkaan ole. Jos on jo kyllästynyt nuorten aikuisten dytopioihin niin ei tämäkään tarina tarjoa mitään uutta.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka voit lukea päivässä

Rick Riordan: Salamavaras (Percy Jackson, #1)

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.” Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.
_____________________________________________________________________

Rakastan mytologiaa, mutta ennen kaikkea kreikkalainen mytologia on aina ollut kaikista lähimpänä sydäntä. Muistan etsineeni ala-asteikäisenä tietoa jatkuvasti netistä kreikkalaisista jumalistaa, jumaluuksista, sankareista, hirviöistä ja myyteistä. Jo tuolloin tajusin kuinka monimutakinen verkosto kreikkalaisen mytologian maailma on. Se vähän muistuttaa Salattuja elämiä (kaikki on kaikkien kanssa ja kaikki pettää toisiaan). Siitä huolimatta kreikkalainen mytologia on ollut itselleni todella tärkeä ja palaan nykyäänkin sen pariin mielelläni. Ei siis liene yllätys, että Rick Riordanin maailmanlaajuisen menestyksen saanut Percy Jackson-sarja löysi paikkansa lukulistaltani. Vaikka kuulin kirjasarjasta jo yläasteen alussa, niin en koskaan saanut itseäni tarttumaan siihen. Ennen kuin nyt.

"Meri ei pidä siitä, että se kahlehditaan." (s.362)

Täytyy sanoa, että Salamavarkaan tarina on erittäin mielenkiintoinen. Kirja kulkee jäntevästi ja tarkoitusperäisesti eteenpäin, eikä jää kovin kauaksi aikaa polkemaan paikoilleen. Okei, en välttämättä välittänyt episodimaisesta kerrontatavasta, sillä tapahtumat, paikat ja viholliset vaihtuvat luvuittain. Mutta koska kirjassa tapahtui koko ajan jotain niin mielenkiintokin pysyi yllä koko ajan, ja hups yhtäkkiä kirja olikin jo luettuna. Riordan on osannut hyvin sisällyttää tarinaansa aimoannoksen kreikkalaisia jumalia, mytologisia olentoja sekä näihin yhdistyviä myyttejä. Aluksi hieman mietin miten tällainen mytologinen maailma oikein istuu nykypäivään. Riordan on kuitenkin osannut ratkaista ristiriidat kekseliäällä tavalla, ja tuoda kreikkalaisen mytologian tähän päivään.

Tykästyin varsinkin kirjan jumaliin, jotka oli kuvattu todella taitavasti. Näiden erilaiset piirteet kuten luonne ja käyttätyminen tulivat mukavasti esiin, jotka sopivat heille hyvin. Ja täytyy myöntää, että olin googlettamassa monia jumalia jo ennen kuin sain kirjan luettua loppuun. Oli myös positiivinen yllätys, ettei Percyn isäksi paljastunut jumalista ylin, eikä hänestä olla vääntämässä tarinan aikana mitään Herkulesta. Percystä pidin hahmona todella paljon, sillä hänestä löytyy niin monia samaistuttavia piirteitä. Ennen kaikkea hän ei ole täydellinen, vaan hän oppii virheistään ja tuntemaan heikkoutensa sekä vahvuutensa. Muut hahmo jäivät taas itselleni vähän tylsiksi. Annabeth tuntui jo kertaalleen nähdyltä fiksulta naishahmolta nasevine repliikkeineen. Grover taas jäi mielestäni niin taka-alalle, etten oikein saanut hänestä kiinni. Hahmot kuitenkin täydentävät toisiaan loistavasti ja olihan heitä ihan kiva seurata.

"Yhtäkkiä minä vain huomaan, että olen missannut jotain, kuin maailmankaikkeudesta olisi irronnut palapelin pala ja minä olisin jäänyt tuijottamaan sen jättämää aukkoa." (s. 18)

Täytyy kuitenkin sanoa, ettei kirja napannut niin täysillä mukaan kuin odotin. Ehkä jos olisin lukenut tämän silloin ala-asteella, niin olisin varmaan pitänyt kirjasta paljon enemmän. Kirjasta nimittäin huomaa, että se on kirjoitettu lapsille ja nuorille, sillä kirjan kieli oli simppeliä ja helposti luettavaa. Olisinkin kaivannut hieman enemmän kuvailevampaa ja kielirikkaampaa tekstiä. Osa tarinan käänteistä olivat myös ainakin itselleni hyvin ennalta-arvattavia, vaikka pidinkin hyvin paljon kirjan tapahttumista ja siitä mihin ne johtivat. Sarjan tarina on kuitenkin vasta alussa ja Salamavarkaassa annettiin jo mielenkiintoisia väläyksiä tulevasta. Kirjan lopussa tarina nimittäin tuntuu saavan oikein kunnolla maata jalkojensa alle ja pyrähtävän kunnolla käyntiin. Mielenkiinnolla seuraan mihin tarina sankarimme johdattaa ja mitä kaikkea tarinasta ehtii saada selville. Ja unohdetaan se, että cool oli käännetty kuuliksi...

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Spefi-lukuhaaste: 40. Spefikirja, jossa on myyttisiä eläimiä
YA-lukuhaaste: Kirjassa on mieskertoja

Henry Aho: Arvet - romaani kiusatuista

Lailan vanhemmat päättävät muuttaa Vaasasta Teuvalle ja Laila joutuu vaihtamaan koulua. Perheen äiti on japanilainen, ja Lailankin ulkonäkö on suomalaisessa pikkukylässä eksoottinen. Uudessa koulussa se riittää kiusaamisen aiheeksi. 

Useita lasten- ja nuortenkirjoja kirjoittanut Henry Aho paneutuu uudessa kirjassaan monelle liiankin tuttuun aiheeseen, koulukiusaamiseen. Hän on kerännyt kirjaa varten todellisia kokemuksia yläasteen oppilailta, mutta niistä koottu tarina on fiktiivinen. Kirjassa seurataan useamman kouluvaikeuksista kärsivän nuoren ja heidän perheidensä elämää. Kouristava jännitys pitää lukijaa otteessaan: miten Jarkko selviää koulupäivästä, mitä Tomi taas keksii hänen kiusakseen, saako Laila lopetettua viiltelyn, eikö kukaan puutu tähän kaikkeen! Kirjan teemaksi ei lopulta nouse väkivalta ja itsensä vahingoittaminen, vaan vaihtoehtojen näkeminen ja kasvu. Monille jää tapahtumista lähtemättömät arvet, mutta heillekin ne merkitsevät uudistumista.

Arvet-romaani on rankka tarina, joka voisi olla totta. Tämä nuortenkirja kuuluu myös opettajainhuoneeseen ja vanhemmille.
_______________________________________________________________________

Tasainen postaustahti jatkuu vieläkin. Viimeinen tämän kuun tavoite kirja, Henry Ahon Arvet, osui sattumoisin silmiini kirjaston hyllyllä joskus kauan sitten viime vuoden puolella. Kirja melkein unohtui lukupinon syövereihin, josta sen sitten muistin onkia, kun huomasin sen eräpäivän lähestyvän. Meinasin myös aluksi palauttaa kirjan suoraan lukemattomana kirjastoon, jotta saisin aloittaa muita lukupinon kirjoja. Luin kuitenkin kertaalleen kirjan takakannen, joka oli karmeudessaan ja surullisuudessaan niin koskettava, että päätin kuitenkin saada kirjan luetuksi. Lopuksi luinkin kirjan vuorokaudessa.

Arvet - romaani kiusatuista kertoo nimensä mukaisesti kiusaamisesta ja kiusatuista. Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen, sillä jouduin koulukiusaamisen uhriksi sekä ala- että yläasteella. Tämän takia kiusaamisesta puhuminen, sen estäminen ja siihen puuttuminen ovat hyvin tärkeitä asioita sekä mulle, että varmaan monelle muullekin. Kirja tuli erityisesti iholle juuri sen takia, koska olen ollut itsekin kiusattu. Kirjassa kuvataan vielä kiusaamisen pahimpia muotoja eli tönimistä, väkivaltaa ja tavaroiden varastamista. Kirjassa ei kuitenkaan unohdeta painottaa sitä, että kiusaamisen muotoja on hyvin erilaisia.

"Melkein kuin joku odottaisi toukan kehittyvän perhoseksi vain siksi, että voisi repiä hitaasti sen siivet irti." (s. 7)

Kirjassa päästetään ääneen kolme kiusattua, jotka ovat kaikki erilaisia ja joita kiusataan eri asioista. Mulle oli myös pienoinen yllätys, että myös kiusaaja päästettiin ääneen välillä. Monen kertoja avulla kirja pysyy kiinnostavana ja tarina saa monia erilaisia näkökulmia sekä monitahoisuutta. Välillä kuitenkin tuntui, että liian monta asiaa on mahdutettu yksien kansien väliin.  Asiat myös tapahtuvat ehkä vähän turhankin johdonmukaisesti ja kirja hieman toistaa itseään.

Tarinan hahmot ovat kaikki mukavan erilaisia ja valitettavasti he ovat juuri erilaisuutensa takia kiusattuja. Laila on kaunis aasialaisia piirteitä omaava Vaasasta muuttanut uusi tyttö, Jarkko on herkkä runopoika ja Milla on hieman yksinkertainen ja naiivi uskovaisen perheen kasvatti. Kirja tuo kaikista parhaiten esiin nuorten ajatukset sekä näiden tunteet heitä ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Nuorten ajatusten kautta päästään hyvin perille heidän perheestä, ystävistä ja taustoista. Ennen kaikkea kirjassa tulee hyvin esiin, se miten nuoret oikeasti ajattelevat. Eivät he tosissaankaan välttämättä ajattele tekojensa seuraamuksia, mutta mielestäni kirjassa sillä puolustellaan liikaa nuoria. Nuorten älykkyyttä tunnutaan hieman aliarvioivan, vaikka tosi juttu onkin etteivät nuoret ajattele samalla tavalla kuin aikuiset. Tämä näkyy varsinkin Tomin hahmossa, sekä kirjan lopetuksessa. Kouluarjen karuutta on tuotu myös hyvin esiin myös opettajien kautta, joiden näkökulmia päästään seuraamaan parin kappaleen ajan. Niin pelottavalta ja inhottavalta se tuntuukin, niin joidenkin opettajien asenne koulukiusaamista kohtaan on tosissaankin samanlainen kuin kirjassa on esitetty.

"Miten kaikki voikaan muuttua pienestä asiasta. Niin pienestä, että sitä ei tajua kun se tapahtuu, mutta se muuttaa kaiken peruuttamattomasti." (s. 258)

Kirjan lukemisen jälkeen jäi eittämättä paha mieli ja se pysäyttää todella miettimään kiusaamista ja sen seurauksia. Kirjan lopetus jätti vähän kylmäksi, sillä se tuntui vähän epäsuorasti puolustavan kiusaajia. Kiusaajan kohtalo oli myös toisaalta kaksipiippuinen juttu, sillä toisaalta hän sai ansionsa mukaan, mutta toisaalta taas hän ei varsinaisesti saanut oikeaa rangaistusta teoistaan. Tekojensa seuraustensa tajuaminen tuo oman taakan, mutta itse en ainakaan olisi valmis antamaan kiusaajilleni niin helposti anteeksi. Kiusaajan tausta antaa ymmärrystä teoille mutta ne eivät ole silti hyväksyttäviä. Toisaalta anteeksiantaminen on osa henkistä kasvamista. Tarina jättää kuitenkin arvet sekä lukijaan, että hahmoihin, jotka haalenevat mutteivat koskaan katoa. Kirja olisi hyvä luettavksi vaikka yläasteella äidinkielen tunnilla, sillä se antaa melko todellisen ja raa'an kuvan kiusaamisesta. Yleensäkin kirja olisi hyvä luoetteva sekä nuorille, että nuorille aikuisille, kuin myös aikuisille. Vaikka tarina on fiktiota sen sisältämiä asioita tapahtuu oikeastikin.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjassa muutetaan
YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee mielenterveyttä

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas

Miten selviytyä, kun on niin rikki että jo hengittäminen sattuu. Suositun tubettajan riipaisevia runoja ja mietteitä.

Miltä tuntuu, kun on elettävä pelkällä murheella ja kaaoksella? Kun alakulo valtaa mielen niin että hajoaminen on jo lähellä. Lukija pääsee kirjoittajan ihon alle, pimeisiin ja kylmiin huoneisiin, joihin alkaa hiljakseen pisaroida valoa.
Nämä runot ja mietteet on kirjoitettu sydänverellä.

Videoblogissaan Mansikkka on kertonut avoimesti masennuksestaan ja ahdistushäiriöstään. Hän haluaa valaa kohtalotovereihinsa itsetuntoa ja rohkaista heitä pyytämään apua. Jokainen meistä on arvokas.

________________________________________________________________

En ole mikään suuri runojen tai runouden ystävä, vaikka yläasteella tykkäsin kirjoitella omia pätkiä vihkon tai kirjan nurkkaan. En ole siis aiemmin lukenut minkään tyylisiä runokirjoja, joten Itke minulle taivas saa kunnian olla ensikosketukseni runouden maailmaan. 

Nappasin kirjan mukaan kotikuntani kirjaston palautuskärrystä, sillä surumielinen kansi veti puoleensa ja olin muutenkin aikonut lukea kirjan jossain vaiheessa. Kirja siis lähti mukaan. Luinkin kirjan vajaassa puolessa tunnissa samana päivänä. Kirjoittaja Maiju Voutilainen tai omalla kohdallani Mansikkana paremmin tunnettu, on youtuben tämän hetken seuratuimpia suomitubettajia. Maijun tubettajan ura vähän auttoi kirjan tarttumisen kanssa, sillä olen itsekin häntä seuraillut parisen vuotta ja vähän tutun ihmisen kirjaan oli jotenkin helpompi tarttua. Itke minulle taivas onkin Maijun esikoisteos.

"se tunne

kun on vähän hukassa

mut se on ihan ok"

Maiju käsittelee runojensa avulla masennustaan ja ahdistuneisuuttaan, mikä tuntuu runoissa. Hän itse kirjoittaa halunneensa päästää ihmiset runojensa kautta ihonsa alle, missä osa runoista onnistuukin. Suurimmassa osassa runoista näkyy ja tuntuus selvästi Maijun ahdistus ja kamppailu masennusta sekä itseinhoa vastaan. Välillä vihan, epätoivon ja ahdistuksen mustan pilven välistä pääsee paistamaan toivoa ja valoa, joka ei aivan tunnu saavuttavan lukijaa. 

Kaikista koviten minuun iskivät kaikista lyhimmät ja pelkistetyimmät katkelmat, joista parin luin oikein äidille ääneen. Lauseiden sanoma oli jotenkin niin koskettava, että halusin jakaa sen toisillekin korville. Pakko on myös myöntää, että tunnistan osassa runoista oman itseni, vaikka en ole koskaan masentunut ollutkaan. Tunnistan kuitenkin joitakin Maijun kuvailemista tunteista ja hetkistä, joita itsekin aloin miettimään omassa päässäni. Miksi teen näin, miksi tunnen näin?

"kuuntele kun haluan kertoa sinulle sanomatta

olemassaolollani

miten tärkeä olet pelkästään

olemassaolollasi."

Itke minulle taivas on täynnä hyviä runoja, mutta kaikki eivät kuitenkaan ole tasalaatuisia. Osa oli hyvinkin keskivertoisia, osa taas sellaisia jotka olisin voinut itsekin kirjoittaa. Muhun kuitenkin runot iskivät, eikä runojen epätasaisuus häirinnyt. Olisi hienoa, jos vaikka äidinkielentunneilla luettaisiin tämä kirja. Se on lyhyt, mutta se sisältää niin paljon tunnetta ja asiaa tärkeästä asiasta, että se olisi varmasti hyvä lukuhetki yläasteikäisille. Kirjan avulla on helppo päästä runouteen käsiksi ja toivottavasti se on jatkossakin monen nuoren ensikosketus runouteen.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista: 
Helmet-lukuhaaste: 2. Kotimainen runokirja

Stephanie Garber: Caraval (Caraval, #1)

" TERVETULOA, TERVETULOA CARAVALIIN! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan.
Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä."

Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto.

Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren.

Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?"
_______________________________________________________________________

En aivan ehtinyt viime vuonna mukaan suurimman aallon harjalle, kun Caraval julkaistiin. Jäin sen sijaan hieman jälkeen sen nostattamasta suosiosta, mutta en toisaalta katunutkaan kun luin kirjan vasta viime vuoden lopussa. Kirjaa alootellessa mua vaivas ekaksi aivan järkyttävä alkukankeus, enkä tuntunut pääseväni kirjan sisälle ollenkaan. Mua jopa hieman harmitti ettei kirja tuntunut vievän mukanaan lainkaan ja vielä Caraval-pelin alkaessakin  asiat tuntuivat junnaavan paikoillaan. Alkukankeudesta kuitenkin päästyäni kirja osoittautuikin ihan kelpo teokseksi, vaikken pitänyt siitä niin paljon kuin luulin.

"... pieni puistikko päättyi nuhjuiseen, hiljaa pulpahtelevan suihkulähteeseen, jonka ruskeassa vedessä, likaisen altaan pohjalla, lojui jokunen surkea kolikko ja lasinappi. Scarlett ei ollut koskaan nähnyt niin surullista toivomuslähdettä."

Caravalin maailman kuva on mietitty todella tarkasti ja Stephanie Garberilla on selvästi ollut tarkka visio minkä varaan rakentaa värikästä ja sirkusmaista tarinaa. Kirjassa on jotain taianomaista ja lähimmäksi vertauskohteeksi voisi sanoa Liisaa Ihmemaassa. Kaikki tuntuu olevan Caravalissa hieman vinksin vonksin ja vähän heikun keikun. Kirja saa lukijansa melko vainoharhaiseksi, sillä Caravalissa ei voi olla koskaan varma mistään. Varsinkaan, kun kirjassa muistuteaan tasaisen väliajoin Caravalin petollisuudesta. Lopulta kyseenalaistin omia ajatuksianikin kirjaa lukiessa. Tarina saa lukijan Scarletin tavoin miettimään tosissaan, että mikä on silmälumetta ja mikä todellisuutta. Kirjan tarinaa vetääkin eteenpäin sen vahva juoni. Juonessa oli ripaus mystisyyttä, romantiikkaa ja vähän enemmän taikuutta, niin hyvää kuin sitä pahaakin. Pidin myös todella paljon Garberin tyylistä kirjoittaa, sillä hänen tapansa käyttää värejä kuvaamaan tunteita saa kirjan vivahtamaan erilaiselta, joka näkyy varsinkin päähahmo Scarletissa. Mahtaakohan kirjoittaja olla synesteetikko?

"Taivas oli musta, kuu jossain muualla, kun Scarlett astui ensi askeleensa Caravaliin. Vain jokunen kapinallinen tähti piti vahtia ja tarkkaili häntä ja Juliania..."

Garber kuitenkin uhraa ehkä liian paljon aikaa kuvailemaan pikkutarkasti ympäristöä, hahmoja tai jokaisen Scarletin käyttämän puvun yksityiskohtaa. Toisaalta taas tämä luo juuri sen taianomaisen tunnelman kirjaan, kun pystyin kuvittelemaan tarkasti tarinan tapahtumia. Jäin kuitenkin kaipaamaan sitä, että kirjassa olisi tapahtunut enemmän. Loppua kohti kirja paranee huomattavasti, mutta loppuhuipennus sai tarinan lässähtämään pahemman kerran. Pidin Caravalista juuri sen yllättävien ja jännittävien juonenkäänteiden takia, mutta tarinan loppuun tykytetään ehkä hieman liian monta tapahtumaa kerralla ja se jää vähän turhan tiiviiksi. Jaaaa, enkä pitänyt siitä viimeisestä juonenkäänteestä, sillä se tuntui pyyhkäisevän kaikki tärkeät kirjan tapahtumat maton alle, jolloin Scarletin ponnistelut tuntuivat turhilat - vaikkeivat ne olleetkaan.

Siirrytään sitten puhumaan hieman kirjan hahmoista. Kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja varsinkin kirjan pääpahis tuntui tosi hyvältä ja inhottavalta. Onkin vähän siis sääli, että näin hyvin kirjoitetut hahmot jäävät kuitenkin pahasti kirjan vahvan juonen alle. Enkä voi sanoa että pidin päähahmostakaan. Scarlet on vaan mulle liian naiivi ja nyhverö hahmo. Hänessä tapahtuu onneksi kuitenkin kehitystä kirjan lopussa, jolloin hän uskaltaa jo toimia ja hänestä löytyy sisäistä tulta. Muut hahmot jäivät taas melko tuntemattomiksi. Olisin halunnut oppia enemmän Donatellasta sekä Julianista, varsinkin ihanan tulisesta Julianista. Kirjan lopetus antaa kuitenkin toivoa jatkosta, joten saa nähdä saammeko lukea nuorten seikkailusta vielä tulevaisuudessakin.

"Caravalissa yksikin sekunti tuntui yltäkylläisemmältä kuin muualla, kuin hetki juuri ennen auringonlaskua, kun kaikki taivaan värit sulautuvat magiaksi."

Loppujen lopuksi Caraval ei ollut aivan sitä mitä siltä odotin. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä se on hyvä kirja ja ymmärrän miksi porukka tykkää siitä niin paljon. Kirjan tarinassa on taikaa ja se sisältää paljon mielenkiintoisia paikkoja, hahmoja ja juonenkäänteitä. Mutta jotenkin kirja ei vienyt sydäntäni eikä imenyt mukaansa. Jäin kaipaamaan jotain, joka olisi saanut minut huokaisemaan ihastuksesta. Kuitenkin kirja on ollut melko suosittu ja sen elokuvaoikeudetkin on jo ostettu. Caravalin tarina saattaisikin ehkä upota paremmin elokuvana koska visuaalisesti siitä saisi varmasti todella näyttävän oikean elokuvan tekijän käsissä. Olisin niin toivonut, että olisin pitänyt kirjasta enemmän kuin lopuksi pidin, mutta välillä vain käy näin.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura (Sakura Hime Kaden, #1)

Huoletonta elämää viettänyttä prinsessa Sakuraa odottaa järjestetty avioliitto kopealta vaikuttavan prinssi Ooran kanssa. Kun prinsessamme saa tietää, että mahdollisiin uravaihtoehtoihin kuuluu myös muinaisten hirviöiden tuhoaminen, niin jääkö kihlattu nielemään pölyä seikkailun kutsuessa?

______________________________________________________________________

Blogissani en ole aikaisemmin kirjoitellut sarjakuvista. Hurja Hassu Lukijan Sarjakuvahaaste kuitenkin innosti muakin osallistumaan ja lukemaan tänävuonna enemmän mangaa ja muita sarjakuvia. Niitäkin tulen siis jatkossa blogissani käsittelemään aina silloin tällöin.

En voi väittää etten olisi ollut innoissani, kun tämän sarjan julkaisusta. Monille mun ikäluokkalaiselle Arina Tanemuran mangat ovat varmaan olleet ensikosketus mangan ihmeelliseen maailmaa. Itselleni näin ei ollut, sillä tutustuin hänen teoksiinsa vasta pari kolme vuotta sen jälkeen kun olin harrastukseen päässyt kiinni. Tanemuran teoksilla on kuitenkin suuri merkitys harrastukseni kehittymisen suhteen ja olihan hänen aiemmat teoksensa Fullmoon wo Sagashite, Time Stranger Kyoko ja Kamikaze Kaitou Jeanne ensimmäisiä shoujo-mangoja joita olen lukenut. Nämä aiemmat teoksethan ovat kustantaneet Egmont Kustannus, joka vetäytyi mangan julkaisusta muutama vuosi takaperin, jonka jälkeen Tanemuran teoksien saamisesta Suomeen ei ollut tietoakaan. Ennen kuin nyt, kun Sangatsu Manga päätti alkaa julkaisemaan Prinsessa Sakuraa. Olen myöskin tyytyväinen julkaisuun sen takia, koska he ovat valinneet julkaisuunsa heti pidemmän sarjan. Yli kymmenen pokkarin shoujo-sarjat eivät nimittäin ole kaikista tutuin näky Suomen lehtipisteissä ja kirjakaupoissa. Nykyään tällainen sarja taitaa olla Ivrean julkaisema Ao Haru Ride. Tämän tyyppiset julkaisut ovat siis enemmän kuin tervetulleita, sillä shoujo-mangalla olisi varmaan enemmänkin kysyntää.

Prinsessa Sakura on taattua Tanemuran tuotantoa aina monimutkaisine ihmissuhteineen, hieman naiivine päähenkilöineen, yrmyine pääpoikineen ja isoine mangasilmineen. Tanemuran mangoissa on myös tyypillisesti ollut aina jokin yliluonnollinen vivahde, eikä se ole tälläkään kertaa unohtunut. Tällä kertaa yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin eri muodossa, sillä Tanemuran sarjoissa ei olla totuttu varmaan näkemään näitä muinaisiksi hirviöiksi kutsuttuja olentoja, jotka erehdyttävästi muistuttavat yookaita. Muuten sarjan konsepti ei kuitenkaan eroa muista Tanemuran tuotoksista ja se sisältää hyvin paljon samoja elementtejä kuin hänen aiemmat teoksensakin.

Sakuran tarina tuntuu kuitenkin lähtevän kankeasti käyntiin, jonka tekijä tiedostaa itsekin omissa kommenteissaan, että sarja on hänen vaikein aloittamansa sarja. Sarja kuitenkin saa langan pätkästä kiinni melko nopeasti ja tarina paranee jo ensimmäisen pokkarin lopussa hieman pitkäveteisen alun jälkeen. Tanemuralla on jonkinlainen ihmeellinen taito saada hahmot tuntumaan kiinnostavilta. En ole mielestäni koskaan tykännyt varsinkaan hänen naishahmoistaan ensisilmäyksellä, mutta sarjojen edetessä ovat nämä osoittautuneet kuitenkin melkoisiksi tapauksiksi. Veikkaan siis vahvasti, että päähahmo Sakura sijoittuu jälleen tähän kategoriaan. Vaikka hänen hahmonsa vaikuttaa ärsyttävän naiivilta on hänen hahmossan valtavasti kasvun varaa. Enkä voi olla kieltämättä sitä tosi seikkaa, että mua kiinnostaa nähdä miten hänen ja prinssi Aoban/Ooran suhde kehittyy.

Tanemuran taidekin on ennallaan ja se näyttä upealta. Pokkarin sivut ovat yltäkylläisen täynnä kauniita, moniulotteisia piirustuksia. Aina hahmojen hulmuavista pitkistä hiuksista yksitysikohtaisiin asuihin. Tanemuran tavaramerkiksi on kuitenkin aikojen saatossa vakiintunut hahmojen isot silmät. Prinsessa Sakurassa Tanemura tuntuu ottavan irti tavallista enemmän hahmojen ilmeistä ja eleistä, sillä hahmot tuntuvat vaihtavan useammin ilmeitä kuin muissa hänen sarjoissaan. Mikä on mielestäni tosi hieno juttu. Hieman annan kuitenkin painolaadusta negatiivista palautetta, sillä joissakin kohdissa viivat näyttävät haalistuneilta ja pikselimäisiltä. Pääsääntöisesti pokkari kuitenkin näyttää hyvältä.

Mitenköhän sitä jaksaa odottaa melkein kaksi kuukautta seuraavaa osaa? Odotan jo aivan malttamattomana miten sarja jatkuu ja olisin vain halunnut jatkaa lukemista. Pokkariin sopii oikein hyvin tarttua, jos ruutujen täyteläisyys ja  kannen pinkkiys ja isot silmät eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. Prinsessa Sakurasta on helppo pitää ja siihen on helppo tarttua jopa sellaisen joka ei ole mangaan aiemmin tutustunut.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteissa:

Sarjakuvahaaste

Helmet-lukuhaaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Anne Frank: Anne Frankin päiväkirja

Anne Frankin päiväkirja tunnettiin aiemmin hänen isänsä Otto Frankin toimittamana Nuoren tytön päiväkirjana. Tämä laitos on edellistä kattavampi: se sisältää noin neljänneksen enemmän Annen tekstiä ja myös 1990-lopulla esiin tullutta, aiemmin julkaisematonta aineistoa. "Jo viisikymmentä vuotta vanha Päiväkirja on yhä edelleen hämmästyttävää ja kiduttavaa luettavaa... Se kaikki on tallella tässä päiväkirjassa, todisteet hänen valtavasta elämänhalustaan."

____________________________________________________________________

Mulle iski kesällä kauhea historiainto ja halusin tarttua sellaiseen kirjaan, joka ei olisi historiankirja mutta vastaisi kuitenkin historiankaipuuseeni. Olen aina pitänyt historiasta, mutta varsinkin toinen maailmansota ja holokaustit ovat kiinnostaneet mieltäni. Ei siis ollut yllätys, että valitsin Anne Frankin päiväkirjan luettavaksi. Tähän oli tietenkin sekin syynä, että TV:stä tuli juuri hänestä kertovat dokumentti, jonka päädyin katsomaan. Päiväkirja on nykyään kulttimaineessa ja voisin varmasti sanoa, että suurin osa ihmisitä tuntee sen ympäri maailmaa. Harva kirja onkaan saanut näin paljon näkyvyyttä ja Annen tarina jaksaa vieläkin kiinnostaa ihmismieltä.

Kirjallahan ei siis ole juonta käytännössä ollenkaan, vaan se on selvästi ollut tytön päiväkirja, johon tämä on purkanut tunteitaan ja ajatuksiaan. Kirja alkaakin siitä, kun Anne on saanut kirjan ja päättyy viimeiseen kirjoitukseen ennen, kun natsit löysivät Frankin perheen ja toimittivat nämä keskitysleireille. Kirjaa lukiessa eteenpäin huomasin selvästi Annen kasvun lapsellisesta tytöstä aina nuoreksi aikuiseksi asti. Annen ajatusmaailmakin muuttuu selvästi tämän kasvaessa, mikä näkyy tämän päiväkirjamerkinnöissä varsinkin siinä, miten tämä ajattelee perheestään, muista piilopaikan olijoista, maailman menosta ja itsessään piilopaikassa olemisesta. Myös Annan seksuaalisuuden heräämistä tyttö käsittelee melko paljon päiväkirjassaan, kuten myös tunteitaan vastakkaiseen sukupuoleen.

"Vanhemmilla ihmisillä on mielipide kaikista asioista, eivätkä he enää epäröi elämässään. Meistä nuorista, meistä on kaksin verroin vaikeampaa pitää kiinni mielipiteistämme aikana, jolloin kaikki ihanteellisuus tuhotaan ja murskataan, jolloin ihmiset näyttävät rumimman puolensa, jolloin epäillään totuutta ja oikeutta ja Jumalaa."

Kirjaa oli musertavaa lukea, sillä tiesin koko ajan, miten Annelle ja muille piilopaikassa oleville tulee käymään. Vielä sydäntä särkevämmäksi kirjan lukemisesta tekee se, että Anne jaksaa toivoa elämästä sodan jälkeen ja hänellä on tavoitteet sekä unelmia joita haluaa toteuttaa sodan päätyttyä. Inhottavaa onkin ajatella, että Anne ei koskaan tule pääsemään toteuttamaan unelmiaan. Tämä tuntui ainakin itselleni erittäin kamalalta sekä ahdistavalta. Varsinkin se, että Anne tuntuu päiväkirjansa kautta oikealta ihmiseltä, tekee asiasta vielä vaikeampaa sulattaa.  Kyse kuitenkin oli vasta elämänsä aloittaneesta nuoresta tytöstä, joka on saanut erittäin epäedulliset kortit elääkseen. Maailman julmuus ja ihmisten itsekkyys korostuvat kirjassa kuin myös piilopaikassa elämisen vaikeudet.

Aluksi piilopaikassa eläminen sujuu melko mutkattomasti, mutta pikkuhiljaa neljän seinän sisällä eläminen alkaa vaikuttaa kaikkiin. Hermot ovat vähän väliä kireällä, itsekkyys nostaa päätään jne. Arkeen mahtuu kuitenkin parempia ja iloisempiakin hetkiä, sillä Anne löytää toverin van Pelsin pariskunnan pojasta Peteristä. Kirjaa lukiessa sai selvän käsityksen piilopaikan oloista sekä miten piileskijöiden arki kulki. Salaisen siiven päivärytmi olikin hyvin yksitoikkoinen järjestelmällinen, sillä päivät noudattivat melko lailla samaa rytmiä. Ajatuskin siitä, että itse joutuisin viettämään yli kaksi vuotta samojen seinien sisällä pääsemättä ulos ja eläessä koko ajan paljastumisen pelossa, tuntuu ahdistavalta ja inhottavalta ajatukselta.

"Suomi on tällä välin torjunut rauhantarjouksen, ja nyt neuvottelut ovat keskeytetty. Sitä he vielä varmasti saavat katua, senkin pölkkypäät!"

Päiväkirja kertoo ennen kaikkea Anne Frankista ja tämän omista tuntemuksista. Kirjassa ei siis päästä tutustumaan muiden hahmojen tuntemuksiin, vaan lukija on koko ajan Annen kertomien asioiden varassa. Anne kirjoittaa kuitenkin tunteistaan ja kokemistaan asioistaan niin suoraan, että en ainakaan itse epäillyt kertaakaan Annen kertomaa. Anne ei myöskään kirjoita itsestään täydellisenä, vaan ymmärtää kyllä omat huonot puolensa mutta e kuitenkaan halua muokata itseään tiettyyn muottiin toisten mieliksi. Annen kirjoituksista saa selvän käsityksen siitä, että niiden takana on ollut fiksu, energinen, rohkea ja sosiaalinen nuori nainen joka ei vain pääse toteuttamaan itseään muuten kuin päiväkirjan avulla.

"Kirjoittamisen avulla vapaudun kaikesta, suruni katoaa, rohkeuteni herää eloon! Mutta suuri kysymys on kirjoitanko koskaan mitään suurta, tuleeko minusta koskaan sanomalehtinainen tai kirjailija?

Minä toivon sitä, voi minä niin toivon sitä niin kovasti, sillä kirjoittamisen avulla voin ilmaista kaiken, ajatukseni, ihanteeni, fantasiani."

Kirjassa on paljon hyviä puolia, kuten sen todentuntuisuus, kirjoittajan kehitys ja kasvu, koskettavuus sekä se, että se saa ajattelemaan. Kirjassa on kuitenkin yksi merkittävä miinus: se on aika ajoin tylsä ja itseään toistava. Välillä tuntui, että Anne jankkaa päiväkirjaansa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Tietenkin kirja on alun alkean ollut päiväkirja jonka ei olisi pitänyt päätyä muiden käsiin, mutta ajoittainen hännän jahtaaminen tuntui välillä puuduttavalta. Anne on kuitenkin saanut kirjoitettua päiväkirjaansa arjen tapahtumista monipuolisesti, kun miettii millaisissa oloissa tämä on elänyt.

Yhteenvetona olen todella tyytyväinen, että päädyin lukemaan Päiväkirjan. Sillä on huonompia hetkiään, mutta parhaimmillaan se sai aikaan melko suuriakin tunne kuohuja. Myöskin se sai ajattelemaan maailman menoa, ihmisen julmuutta sekä lukijan omaa tilannetta. Itse ainakin aloin tietyllä tavalla arvostamaan omaa elämääni ja sitä, kuinka minulla on oikeasti varaa valita ja edetä elämässäni. Mielestäni jokaisen nuoren tulisi lukea tämä kirja, sillä se saattaisi aukaista nykynuorten silmiä, kuinka hyvässä asemassa ja maailmassa he elävät ja ettei kaikki ole aivan itsestäänselvää. Jokainen lukija löytää varmasti kirjasta jotain koskettavaa ja samaistuttavaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:

Suomi(ko) 100: Juutalaisuus + natsit

Helmet 2017: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Adventures in Down Under and Beyond: 45. Kirja, joka on käännetty yli 10 kielelle

Theo Lawrence: Hehkuva ruumis (Mystic City, #3)

"Sarja päättyy - miten käy Manhattanin asukkaiden ja Arian ja Hunterin rakkauden?

Aria Rose on saanut suunnattomat mystiset voimat nielaistuaan mystikkoystävänsä Davidan sydämen, mutta samalla voima syö hänen ruumistaan ja häntä odottaa lopulta kuolema. Ylhästössä on valta vaihtunut ja sitä johtaa Arian veli Kyle mahtavan sotajoukkonsa avulla. Kylen pyrkimyksenä on lyödä lopullisesti mystikot ja muu Alhaston väki, ja näyttää siltä että hän onnistuukin, sillä hän on onnistunut jäljittämään viimeisen seitsemästä Sisaresta ja käyttää hyväkseen tämän voimaa. Aria valmistautuu viimeiseen ponnistukseen ystäviensä kanssa puolustaakseen omiaan. Mutta miten Arian käy? Kestääkö ikuiseksi uskottu rakkaus Hunteriin kuoleman yli?"

___________________________________________________________________


Olenkin viettänyt jonkin aikaa hiljaiseloa, joka johtuu puhtaasti siitä, että työt ovat imeneet mehut eikä energiaa ole löytynyt kirjoittamiseen. Olen kuitenkin hengissä ja into alkaa taas heräillä tähän hommaan. Ei enempää siitä asiasta, joten mennään asiaan. Mystic City-sarja tuli päätökseensä Hehkuvan ruumiin muodossa. Ensimmäinen osa veti jalat alta ja antoi hyvän pohjan sarjalle. Toinen osa taas oli hieman horjuva eikä yhtä vakuuttava kuin ensimmäinen osa. Se kuitenkin hoiti hommansa hyvin ja jätti kovan nälän. Kolmas osa taas... kulki enemmän toisen osan jalanjäljissä. Odotin tältä osalta paljon ja toivoin, että sarja saataisiin kunnialla päätökseen. En voi sanoa, että olen kovin tyytyväinen päätösosaan.

Antakaas kun selitän. Theo Lawrence rakensi kahden ensimmäisen osan aikana todella vahvan perustan tarinalle ja sen lopulle, joten odotin kunnon loppuhuipennusta. Mutta jotenkin sarjan omaksuma jännite ja tunnelma valahtivat lyttyyn jossain kirjan puolenvälin tienoilla. Kaikki mitä Aria & kumppanit keksivät ja tekevät tuntuu vain turhalta, eikä heidän tekemisillään tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta tapahtumiin. Tämä korostuu varsinkin lopussa, kun lopetus teki hahmojen ponnistelut tyhjiksi. Pääpahis vaan lopetti yhtäkkiä olemasta pahis ja kaikki ratkeaa lopulta niin, ettei Arialla ollut asiaan mitään osaa eikä arpaa. Aria oikeastaan vain tuntuukin pyörivän mukana ja tekevän muka kiinnostavia asioita mystikkojen sekä Syvästön ihmisten hyväksi. Kaikki tämä kuitenkin tuntuu lattealta, eikä sitä samaa kipinää enää löytynyt. Arian rooli oli loppujen lopuksi olla neito hädässä. Kirjan loppu on yhtä sekamelskaa ja kaikki sen tapahtumat tuntuvat vain tapahtuvan ilmaan päähahmojen varsinaista panosta. Loppu ei missään suhteessa ollut tyydyttävä.

"Kehoni on romuna. Iho tuntuu siltä kuin se olisi hangattu rikki kivillä. Kieli suussani on kuin hiekkapaperia. Sattuu, ja nyt olen taas palavan kuuma, aivan kuin minut olisi paistettu avotulella. Aivan kuin palaisin sisältä päin."

Pari hyvää puoltakin kirjassa oli. Pidin siitä, että Hunter ja Aria todella erosivat eivätkä palanneet leikkieron jälkeen takaisin yhteen. Molemmat siirtyvät ihmissuhteissaan eteenpäin, joka tietenkin luonnollisesti tuntuu ensin pistolta molempien rinnassa. Aluksi luulin oikeasti, että Aria ja Hunter palaisivat takaisin yhteen, sillä molempien haikailu toistensa perään oli niin voimakasta. Onneksi Lawrence piti kurssin oikeana, eikä alkanut muodostaa hahmojen välille on-off-suhdetta. Toinen iso plussa on Turk. Hän sai paljon enemmän aikaa kirjassa ja pidin hänestä huomattavasti enemmän kuin Hunterista. Joka jäi jälleen kerran liian ontoksi ja tyhjäksi hahmoksi. Turk tuntuu lisäksi olevan ainoa värikäs hahmo, jolla on edelleen aivot tallella.

Yleensä en kirjoita kirjan käännöksestä mitään, mutta nyt teen poikkeuksen. Kirjan suomenkielinen käännös on nimittäin aika onnetonta. Lukiessani kirjaa, aina välillä tuli tunne, ettei kääntäjä ole ollut aivan perillä mitä olisi kuulunut tehdä. Kirja myös vilisee kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi virhettä ei haittaa lukukokemusta, mutta nyt niitä oli useampia, jotka oikeasti häiritsivät. Theo Lawrencen kirjoitustyyli ei muutenkaan ole rikasta niin kökkö käännös vielä huonontaa sitä. Pelkän Hehkuvan ruumiin perusteella en enää jatkossa lukisi Lawrencen tuotantoa. Mutta koska tiedän, että kirjailijalla on kykyjä luoda kiinnostava miljöö, hyvä tunnelma ja jännittäviä tilanteita, niin uskallan ehkä tulevaisuudessa tarttua Lawrencen mahdolliseen tulevaan tuotantoon. Toivonkin, että jos Lawrence jatkaa vielä kirjoittamista niin hän kirjoittasi vähän paremmin suunnitellun ja ei-hätiköidyn lopetuksen.

"Shannonin kasvoilla on outo ilme. "Olen mukana," han sanoo. "Jos Aria on valmis panemaan henkensä alttiiksi, niin sitten minäkin olen"

Sarja ei missään nimessä ole huono, sillä siinä on paljon hyviä puolia. Päätösosa nyt vain sattuu olemaan melkoinen sillisalaatti, joka saattaa johtua myös kirjailijan kokemattomudesta. En myös tietenkään itse kuulu täysin kirjan kohderyhmään, joten sen tarina ei senkään takia varmaan iskenyt minuun kunnolla. Kaikki kolme osaa olivat kuitenkin nopeasti läpi luettuja, joten kyllä kirjat luki eikä niitä lukiessa mitään menettänytkään. Jos kaipaa kuitenkin hieman taidokkaampaa kirjoitustyyliä ja ei-ärsyttäviä päähahmoja, niin kannattaa ehkä tarttua johonkin muuhun teokseen. Kertalukemisena tämä sarja kuitenkin meni. Kannattaa ainakin kokeilla lukea ensimmäinen osa ja jatkaa siitä sitten, jos siltä tuntuu.

Arvosana: 🌸🌸1/2

Koko sarja: 🌸🌸🌸1/2

Theo Lawrence: Pimeä sydän (Mystic City, #2)

"Kaupunki liekeissä.
Luottamus murskana.
Täydellinen rakkaus tuhoutunut."

"Ylhästön eliittiin kuuluvan perheensä hylännyt Aria Rose on päätynyt mystikkorakastettunsa Hunterin kannattajien turvapaikkaan kaupungin ulkopuolelle. Aria haluaa kuitenkin olla Hunterin rinnalla ja karkaa Manhattanille. Seuraukset ovat kohtalokkaat: Arian isän miehet kidnappaavat hänet, ja hän on vaarassa joutua jälleen muistintyhjennykseen ja naimisiin kuolleeksi uskomansa ylhästösulhasensa kanssa. Samaan aikaan kaupungissa käydään veristä valtataistelua mystikoihin liittyneiden Alhaston köyhien ihmisten ja Ylhästön etuoikeutettujen välillä. Pahinta on, että Hunter näyttää käyttäneen Ariaa tässä taistelussa lupaa kysymättä hyväkseen...
Pimeä sydän on toinen osa ilmastonmuutoksen jälkeiseen aikaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tarinassa. Se on sähköinen, toiminnantäyteinen futuristinen fantasia, joka tempaa mukaansa ja pitää pihdeissään läpi liekkien ja kaaoksen."

______________________________________________________________


Koska pidin Mystic Cityn ensimmäisestä osasta, Salatun voiman kaupungista, todella paljon niin odotin innoissani toisen osan lukemista ja odotukseni olivat melko korkeat. Manhattan on riistäytynyt kaaokseen ja sota Ylhästön ja Syvästön välillä syttyy ilmiliekkeihin. Kaikki kurjuus ja karmeus on kuvattu elävästi, eikä Theo Lawrence kursaile kirjoittaa karuakin tekstiä. Ihmisiä kuolee lähes joka luvussa tai vähintään joudutaan juoksemaan pakoon Ylhästön sotilaita. 

Aria itse on pistetty opettelemaan taistelutaitoja kapinallismystikoiden turvapaikkaan yhdessä piikikkään Shannonin kanssa. Mystikot pitävät tyttöä naivina sekä vajaakykyisenä Ylhästön tyttönä, joka ei tiedä kovasta elämästä mitään. Täytyy sanoa, että joudun yhtymään tähän mielipiteeseen, sillä Aria on koko ajan uhmaamassa käskyjä ja viskaa kintaalla Hunterin ja muiden ehdotuksia pysyä turvassa. Aria ei ole hahmona nynny tai kumartelemassa ketään, mutta tämän jääräpäisyys alkaa välillä nyppiä.  Varsinkin, kun tämä asettaakin sekä itsenä että toverinsa vaaraan moneen otteeseen tottelemattomuudellaan. Ariaa oli vaan välillä vähän raskasta seurata, sillä hän vain käyttäytyy välillä aivan typerästi. Lopussa hän kuitenkin alkaa muistuttaa jo sitä sankaritarta jota voin ilomielin kannustaa.

"Vilkaisen uudestaan tummansinistä taivasta.

Hengitän syvään.

Ja juoksen suoraa päätä sillan kaidetta kohti.

'Aria!' veljeni kiljaisee.

Hyppään.

Keuhkoni tyhjenevät ilmasta, kun kiepun kohti satoja kerroksia alempana pilkahtelevia kanavia.

Kohti kuolemaa."

Hunteria itseään taas näkyy ja kuuluu paljon vähemmän mitä ensimmäisessä osassa, sillä tämä on koko ajan muualla johtamassa kapinaa. Tämä on vähän harmi, sillä tälläkään kertaa hänestä ei oikein saa kunnon kuvaa. Pimeä sydän-kirjassa Hunterin poissaolo ja tämän toimiminen Arian selän takana, sekä kaikki muut sodan aikaansaamat tekijät, ovat kuitenkin suoraan yhteydessä nuorenparin suhteeseen. Näiden suhde nimittäin kylmenee huomattavasti eikä heidän ensimmäisessä osassa tituleerattu kuolematon rakkaus tunnukaan enää niin kuolemattomalta. Tämä oli mielestäni mukavaa, että ympäristötekijät vaikuttavat suhteeseen näin paljon, eikä kaikki kriiseily johdu vain sankarin tai sankarittaren kuukausikierrosta. Omasta mielestäni suhteessa tapahtuva yllätys kirjan lopussa oli myös oikein tervetullutta, sillä se toi hieman jotain uutta ja jännittävää seuraavaakin osaa varten ja tuntui kuitenkin aivan luonnolliselta.

Ja koska Arian ja Hunterin rakkaus on joutumassa kriisiin, on suurempi paino Arian yhteiskunnallisella heräämisellä, mikä on tervetullut juonenkäänne. Myös sota, Hunterin todellisen luonteen paljastuminen sekä Davidan sydämen metsästys nousevat keskeisiksi teemoiksi tarinassa. Uuden osan myötä tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja, mutta vanhojakin jaksetaan muistaa läpi sarjan. Uusillekin hahmoille oltiin keksitty jokin tarkoitus kirjassa, eivätkä he jääneet pelkiksi taustahahmoiksi. Turk nousi kuitenkin omaksi lempihahmoksi ja onhan hän monella tavalla paljon mielenkiintoisempi hahmo kuin Hunter.

"Monet miehet elämässäsi haluavat käyttää sinua hyväkseen. Mutta mitä sinä haluat?"

Suurin asia mikä minua kuitenkin rassasi kirjassa, oli sen toistuvuus. Melkein kirjan loppuun asti tarina kertaa koko ajan sitä kuinka Aria livahtaa etsimään Davidan sydäntä yksin. Koska kirjassa rampattiin koko ajan piilopaikan ja Syvästön väliä, niin tuntui välillä siltä, ettei tarinasta saa mitään irti. Kaikki toiminta jäi todella loppuun ja kaikkea tapahtuu ehkä jopa liikaakiin sivumäärään nähden. Loppuratkaisu oli kuitenkin kiinnostava, eikä välttämättä ollut se kaikista yllätyksettömin ratkaisu. 

Pimeä sydän ei ollut mikään mullistava teos, mutta se oli kuitenkin mukaansatempaava ja kutkuttava. Sillä on omat vikansa, mutta se kuitenkin pyrkii mukavasti eteenpäin omalla tavallaan. Tarinassa on mukavia yllätyksellisiä juonenkäänteitä, jotka osasivat yllättää positiivisesti. Ensimmäisen osan tapahtumia muistellaan myös kiitettävästi, jolloin lukijankin on helppo pysyä kärryillä, kun viitataan edellisen teoksen tapahtumiin. Lawrence hallitsee selvästi palettinsa ja tietää mitä tarinaltaan haluaa. Vaikka Mystic Cityn toinen osa ei ollutkaan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, niin pidin sitä kuitenkin viihdyttävänä ja lukemisen arvoisena. Odotan innolla mitä päätösosa tuo tullessaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Mystic City #1)

"Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta?"

"Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain."

"Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia. Sarjan aloitusosa on otettu kaikkialla maailmassa innostuneesti vastaan, ja sen oikeudet on myyty jo kahdeksaan maahan."

__________________________________________________________________________________

Luin Salatun voiman kaupungin, eli Mystic City-sarjan ensimmäisen osan, jo jonkin aikaa sitten, mutta se on edelleen niin hyvin muistissa, etten voinut olla tekemättä siitä arvostelua. Varsinkin nyt, kun kolmas osa on luettavana. Salatun voiman kaupungissa on paljon hyviä asioita, mutta samalla myös niitä huonoja. Sarja tuntee muutenkin jakavan lukijoita kahteen kuppikuntaan voimakkaasti.

Kirjan tarina on nopeatempoinen ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Tylsäksi lukeminen ei siis käy, kun lukijalle ammutaan jatkuvalla syötöllä tapahtumia ja syöttejä eteen. Maailma, johon tarina sijoittuu on taas erittäin kiinnostava ja Theo Lawrence on osannut maalailla jännittävän version tulevaisuudennäkymästä. Ilmaston muutos on tuhonnut maailman, ilmasto on tukahduttavan kuumaa ja tulva on peittänyt suurimman osan maaperästä. Kirjaa lukiessa alkoi väkisinkin miettimään voisiko maailma olla tosissaan tällainen tulevaisuudessa. Lawrence on selvästin miettinyt maailman kuvaa hieman pidemmällekin, sillä tekniikka on tuolloin huomattavasti kehittyneempää, kun joka paikassa käytetään sormenjälki tunnistusta ja raahataan mukanaan TouchMetä. Olikin vähän harmillista, että tarina keskittyi niin paljon Manhattaniin, ettei muusta maailmasta saatu mitään tietoa. Samalla tässä fiktiivisessä maailmassa on monia yhtäläisyyksiä todellisen maailman kanssa. Hyväksi esimerkiksi voisin nostaa vaikka rahan. Raha pyörittää armotta maailmaa ja se turvaa samalla elämäsi, että tulevaisuutesi. On melko surullista, että jotkin kirjan asiat peilautuvat niin selvästi myös meidän maailmaamme.

Toinen yhtäläisyys meidän ja kirjan maailmojen välillä on teoksen vakavampi teema ja nykypäiväinen ongelma: yhdyskunta on jakaantunut kahteen luokkaan. Rikkaat sortavat säälittä mystikkoja sekä köyhiä ja pitävät asumistaan ilmastoiduissa kattohuoneistoissa etuoikeutenaan. Heidän jokapäiväisiin murheisiinsa kuuluu korkeintaan se mitä seuraaviin juhliin pitäisi laittaa päälle. Alhaston väki taas elää kurjuudessa ja köyhyydessä, likaisten kanaalien varrella. Näiden kahden ryhmän luokalliset erot on kuvattu todella hyvin ja epätasa-arvoisuus nousee kirjan yhdeksi tärkeäksi elementiksi. Ylhästön väki on kuvattu turhamaisena ja nokkavana väkenä, joiden keskuudessa asema ja valta merkitsevät kaikkea. Alhaston väki taas on köyhää ja huonosti ravittua, ja joukossa on mukana sekä tavallisia ihmisiä että mystikkoja. Mystikkojen elämää tekee tukalaksi myös ainaiset voimainpoistot. Toisaalta hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy molemmista puolilta, eikä kaikki ole niin musta valkoista. Ylhästö kuitenkin tuntuu vain olevan täynnä kusipäitä, ja joukkoon olisi voitu sijoittaa edes yksi hyvä tyyppi joka ei ole mystikko.

Lawrencen luoma Romeo x Julia -rakkaustarina taas ei ole mitään tuoreimpia tai uusimpia ideoita kirjallisuudessa. Oikeastaan koko Arian ja Hunterin suhdetta vaivasi alusta asti ennalta-arvattavuus. Pystyin arvaamaan tapahtumat suurelta osin pelkän takakannen, prologin ja kirjassa melko runsaasti viljeltyjen vinkkien perusteella. Nuorten suhde on yllätyksetön, vaikka Hunter ja Aria ovatkin erittäin söpö pari. Itse Aria on hyvin naiivi ylhästön tyttö, joka kuitenkin tohtii uhmata vanhempiaan rakkauden nimissä. Aria osaa olla erittäin raivostuttava hahmo, mutta taas välillä jopa melko pidettävä. Koska tarina keskittyy paljolti Arian muistinmenetyksen selvittämiseen olisin halunnut välillä tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistella kunnolla, kun tämä ei tunnu tajuavan selviä asioita. Hunter taas jäi vielä pelkäksi mysteeriksi, joten melko vähän sanottavaa hänestä on. Vaikka päähahmot ovatkin vähän laimeita tapauksia olivat muut hahmot ja näiden motiivit taas astetta kiinnostavampia. Muiden hahmojen todellisen luonteen paljastaminen oli nerokasta ja lopussa joutui tosissaan miettimään kenenkin lojaaliutta.

Vaikka Salatun voiman kaupunkissa on vikoja eikä se ole mikään maata mullistava teos, niin siitä jäi silti hyvä fiilis sekä kiva kutina. Loppuratkaisu oli jännittävä, eikä se ollut kaikista kaunein tai kaunistelluin, vaan melko raaka ja yllättävä. Seuraavaan osaan tarttumisesta ei ole epäilystäkään.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2