Henry Aho: Arvet - romaani kiusatuista

Lailan vanhemmat päättävät muuttaa Vaasasta Teuvalle ja Laila joutuu vaihtamaan koulua. Perheen äiti on japanilainen, ja Lailankin ulkonäkö on suomalaisessa pikkukylässä eksoottinen. Uudessa koulussa se riittää kiusaamisen aiheeksi. 

Useita lasten- ja nuortenkirjoja kirjoittanut Henry Aho paneutuu uudessa kirjassaan monelle liiankin tuttuun aiheeseen, koulukiusaamiseen. Hän on kerännyt kirjaa varten todellisia kokemuksia yläasteen oppilailta, mutta niistä koottu tarina on fiktiivinen. Kirjassa seurataan useamman kouluvaikeuksista kärsivän nuoren ja heidän perheidensä elämää. Kouristava jännitys pitää lukijaa otteessaan: miten Jarkko selviää koulupäivästä, mitä Tomi taas keksii hänen kiusakseen, saako Laila lopetettua viiltelyn, eikö kukaan puutu tähän kaikkeen! Kirjan teemaksi ei lopulta nouse väkivalta ja itsensä vahingoittaminen, vaan vaihtoehtojen näkeminen ja kasvu. Monille jää tapahtumista lähtemättömät arvet, mutta heillekin ne merkitsevät uudistumista.

Arvet-romaani on rankka tarina, joka voisi olla totta. Tämä nuortenkirja kuuluu myös opettajainhuoneeseen ja vanhemmille.
_______________________________________________________________________

Tasainen postaustahti jatkuu vieläkin. Viimeinen tämän kuun tavoite kirja, Henry Ahon Arvet, osui sattumoisin silmiini kirjaston hyllyllä joskus kauan sitten viime vuoden puolella. Kirja melkein unohtui lukupinon syövereihin, josta sen sitten muistin onkia, kun huomasin sen eräpäivän lähestyvän. Meinasin myös aluksi palauttaa kirjan suoraan lukemattomana kirjastoon, jotta saisin aloittaa muita lukupinon kirjoja. Luin kuitenkin kertaalleen kirjan takakannen, joka oli karmeudessaan ja surullisuudessaan niin koskettava, että päätin kuitenkin saada kirjan luetuksi. Lopuksi luinkin kirjan vuorokaudessa.

Arvet - romaani kiusatuista kertoo nimensä mukaisesti kiusaamisesta ja kiusatuista. Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen, sillä jouduin koulukiusaamisen uhriksi sekä ala- että yläasteella. Tämän takia kiusaamisesta puhuminen, sen estäminen ja siihen puuttuminen ovat hyvin tärkeitä asioita sekä mulle, että varmaan monelle muullekin. Kirja tuli erityisesti iholle juuri sen takia, koska olen ollut itsekin kiusattu. Kirjassa kuvataan vielä kiusaamisen pahimpia muotoja eli tönimistä, väkivaltaa ja tavaroiden varastamista. Kirjassa ei kuitenkaan unohdeta painottaa sitä, että kiusaamisen muotoja on hyvin erilaisia.

"Melkein kuin joku odottaisi toukan kehittyvän perhoseksi vain siksi, että voisi repiä hitaasti sen siivet irti." (s. 7)

Kirjassa päästetään ääneen kolme kiusattua, jotka ovat kaikki erilaisia ja joita kiusataan eri asioista. Mulle oli myös pienoinen yllätys, että myös kiusaaja päästettiin ääneen välillä. Monen kertoja avulla kirja pysyy kiinnostavana ja tarina saa monia erilaisia näkökulmia sekä monitahoisuutta. Välillä kuitenkin tuntui, että liian monta asiaa on mahdutettu yksien kansien väliin.  Asiat myös tapahtuvat ehkä vähän turhankin johdonmukaisesti ja kirja hieman toistaa itseään.

Tarinan hahmot ovat kaikki mukavan erilaisia ja valitettavasti he ovat juuri erilaisuutensa takia kiusattuja. Laila on kaunis aasialaisia piirteitä omaava Vaasasta muuttanut uusi tyttö, Jarkko on herkkä runopoika ja Milla on hieman yksinkertainen ja naiivi uskovaisen perheen kasvatti. Kirja tuo kaikista parhaiten esiin nuorten ajatukset sekä näiden tunteet heitä ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Nuorten ajatusten kautta päästään hyvin perille heidän perheestä, ystävistä ja taustoista. Ennen kaikkea kirjassa tulee hyvin esiin, se miten nuoret oikeasti ajattelevat. Eivät he tosissaankaan välttämättä ajattele tekojensa seuraamuksia, mutta mielestäni kirjassa sillä puolustellaan liikaa nuoria. Nuorten älykkyyttä tunnutaan hieman aliarvioivan, vaikka tosi juttu onkin etteivät nuoret ajattele samalla tavalla kuin aikuiset. Tämä näkyy varsinkin Tomin hahmossa, sekä kirjan lopetuksessa. Kouluarjen karuutta on tuotu myös hyvin esiin myös opettajien kautta, joiden näkökulmia päästään seuraamaan parin kappaleen ajan. Niin pelottavalta ja inhottavalta se tuntuukin, niin joidenkin opettajien asenne koulukiusaamista kohtaan on tosissaankin samanlainen kuin kirjassa on esitetty.

"Miten kaikki voikaan muuttua pienestä asiasta. Niin pienestä, että sitä ei tajua kun se tapahtuu, mutta se muuttaa kaiken peruuttamattomasti." (s. 258)

Kirjan lukemisen jälkeen jäi eittämättä paha mieli ja se pysäyttää todella miettimään kiusaamista ja sen seurauksia. Kirjan lopetus jätti vähän kylmäksi, sillä se tuntui vähän epäsuorasti puolustavan kiusaajia. Kiusaajan kohtalo oli myös toisaalta kaksipiippuinen juttu, sillä toisaalta hän sai ansionsa mukaan, mutta toisaalta taas hän ei varsinaisesti saanut oikeaa rangaistusta teoistaan. Tekojensa seuraustensa tajuaminen tuo oman taakan, mutta itse en ainakaan olisi valmis antamaan kiusaajilleni niin helposti anteeksi. Kiusaajan tausta antaa ymmärrystä teoille mutta ne eivät ole silti hyväksyttäviä. Toisaalta anteeksiantaminen on osa henkistä kasvamista. Tarina jättää kuitenkin arvet sekä lukijaan, että hahmoihin, jotka haalenevat mutteivat koskaan katoa. Kirja olisi hyvä luettavksi vaikka yläasteella äidinkielen tunnilla, sillä se antaa melko todellisen ja raa'an kuvan kiusaamisesta. Yleensäkin kirja olisi hyvä luoetteva sekä nuorille, että nuorille aikuisille, kuin myös aikuisille. Vaikka tarina on fiktiota sen sisältämiä asioita tapahtuu oikeastikin.

Arvosana: 🌸🌸🌸1/2

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjassa muutetaan
YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee mielenterveyttä

Linnea Parkkonen: 112 vihaan itseäni

"112 - vihaan itseäni vie lukijan raadollisen syvälle nuoren maailmaan, jossa anoreksia ottaa vallan. Voiko elämässä selvitä, kun oma peilikuvakin oppii valehtelemaan?Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Arvosanojakin pitäisi kohottaa lukiota varten, ja isän alkoholismi haudata kaapin pohjalle tyhjien pullojen alle. Hyväksytyksi tulemisen tarve ja epävarmuus omasta itsestä ajavat Lillin kohtalokkaaseen kierteeseen, jossa jokainen suupala punnitaan."

_________________________________________________________________

Linnea Parkkosen kirjoittama kertomus anoreksiaa sairastavasta 15 vuotiaasta Lillistä tuli luettua ensimmäisen kerran joskus ammattikoulussa, jolloin pidin siitä erittäin paljon. Päätin vähän aikaa sitten tarttua kirjaan uudestaan Niina T:n Uudelleen luettua -lukuhaasteen varjolla. Teoksen eduksi täytyy sanoa se, että se on yhtä hätkähdyttävä ja raju kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Itseäni anoreksia, tai syömishäiriöt yleensä, eivät ole koskettaneet, koska en ole itse sitä sairastanut eikä kukaan lähimmäisistänikään. Tästä huolimatta Lillin tarina hiipii ihon alle ja saa lukijan tuntemaan kaiken mitä Lillille tapahtuu.

Kirjassa kuvataan todella tarkoin taudin eteneminen, aina sen laukaisseesta karkkilakosta itsensä vaiheittaiseen näännyttämiseen ja lopulta parantumiseen asti. Taudin eteneminen kuvaillaan niin tarkoin, että lukija kuvittelee itse olevansa Lilli ja sairastavansa itse syömishäiriötä. Kirja näyttääkin sairaudesta sen raadollisen ja todellisen puolen, varsinkin sen takia koska kertojana toimii käytännössä Lilli itse. Lukija pääsee tutustumaan Lillin päänsisäiseen maailmaan ja kokee itse Lillin ahdingon, kun tämä ei enää kykene syömään ja pakottaa itsensä liikkumaan, jotta tästä tulisi kaunis ja haluttu niin kuin kavereistaan. Lukija huomaa myös itse Lillissä tapahtuvan muutoksen, kun syömishäiriö ottaa yhä enemmän valtaa tämän päässä ja tämän suhde ruokaan muuttuu yhä kierommaksi. Lillin ahdinko tuntuu kirjassa niin vahvana, että voimakkaimmissa kohdissa ahdistus vääntää omiakin sisuskaluja. Loppusuoran häämöttäessä pelkäsin, että Lillin parantuminen sairaudesta kävisi aivan liian helposti. Näin ei kuitenkaan onneksi käy, sillä paranemiseen päästään vasta monen epäonnistumisen, raivoamisen, kieltämisen ja riidan jälkeen. Parkkosen tyyli käyttää puhekieltä tekstissään tuntui aluksi oudolta ratkaisulta, sillä siihen törmää hyvin harvoin. Mutta kun miettii minkälaisia ja minkä ikäisiä hahmot tarinassa ovat sopii puhekieli dialogissa oikein hyvin, kunhan siihen ensimmäiseksi tottui.

"Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastan ruokaa, en vain halunnut syödä sitä."

Anoreksia itsessään on teoksen suurin teema, mutta se ei yksikseen kerro vain siitä. Kirjassa käsitellään myös nuorten ulkonäköpaineita, ryyppäämistä ja sitä, miten suuri vaikutus ympäristöllä on ihmisiin. Koulumaailma on nykyään todella raakaa ja se näkyy myös Parkkosen teoksessa. Omasta yläaste ajasta on kulunut myös niin vähän aikaa, että voin selvästi samaistua Lillin ongelmiin, kun tämä etsii hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Lillin maailmassa kauneus ja hoikkuus ovat suurimmat tekijät, mikä valitettavasti näkyy oikeassakin kouluelämässä. Ja kuten Lilli itse toteaa kirjassa; heikot eivät pärjää vaan heidät syödään elävältä. Tosin en allekirjoita sitä, miten kirja antoi kuvan siitä, että vain huonoista kotiolosuhteista tulevat sairastuvat syömishäiriöihin. Sairaushan ei valikoi uhriaan vaan siihen voi sairastua sekä rikkaat että köyhätkin kuin myös hyvistä kotioloista tulevatkin. Tässä tapauksessa Parkkonen todennäköisesti on hakenut tarinan kannalta jotain kiinnostavaa elementtiä, joten en tarraudu asiaan enempää.

Kirja ei varmastikaan sovi kaikille, enkä suosittelisi sitä syömishäiriöstä kärsiville, sillä se voi mielestäni jopa kannustaa ja yllyttää itsensä näännyttämiseen. Toisaalta jos kirjasta jättää kaiken pahan ja ahdingon pois ja keskitytään positiivisiin juttuihin, voi kirja toimia hyvänä kannustimena. Kirja on silti todella ahdistavaa ja vaikeaa luettavaa ja se jättää miettimään moniakin asioita pidemmäksi aikaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

 Kuittaan tällä lukukerralla:

Helmet-lukuhaasteesta kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

ja Arventures in Down Under and Beyond-lukuhaasteesta kohdan 38. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita.

Kirja on myös osa Uudelleen luettua-lukuhaastetta ;)!