Jay Asher: Kolmetoista syytä

Clay Jensen saa salaperäisen paketin, jonka sisältä paljastuu hänen luokkatoverinsa ja entisen ihastuksensa Hannah Bakerin äänittämiä kasetteja. Kaseteilla Hannah kertoo syyn siihen, miksi päätti elämänsä kaksi viikkoa aikaisemmin, ja mitkä 13 syytä johtivat tähän äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon.

Vain kuuntelemalla nauhan Clay voi saada selville miksi hän itse on päätynyt Hannahin listalle.

_____________________________________________________________________

Vähän hävettää, että sain kirjoitettua tämän postauksen vasta nyt, sillä luin kyseessä olevan kirjan jo elokuussa. Olen yritellyt herätellä kirjoittamisintoani ja saada lyhennettyä postausjonoa melko heikoin tuloksin. No, mennään omalla tahdilla ja katsotaan mitä saan aikaiseksi. Koska kirjan lukemisesta on jonkin aikaa, niin muistikuvanikaan eivät ole parhaat mahdolliset. Kirjoittelen tätä postausta siis melko hataralla muistilla ja vielä hatarammilla muistiinpanoilla. Yritän parhaani mukaan kaivella mieleni sopukoista kaikki mileikuvani kirjasta.

"Sanoin itselleni, että mitään kovin pahaa ei voisi tapahtua. Testihän oli vitsi. Kukaan ei käyttäisi sitä hyväkseen. Rauhoitu, Hannah. Et altistu mihinkään."

En totta puhuakseni muista miten Kolmetoista syytä päätyi lukulistalleni. Hämärästi muistelisin, että olisin lukenut jonkun arviopostauksen siitä ja se olisi herättänyt mielenkiintoni. Lähdin lukemaan kirjaa kuitenkin melko varovaisesti ja yritin hillitä odotuksiani sitä kohtaan. Pistänkin tähän väliin huomatuksen, etten ole siis nähnyt saman nimistä tv-sarjaa. En siis toisaalta tiennyt mitä kirjalta odottaa, mutta tiesin minkälainen maine tv-sarjalla on ja ettei kirjakaan ole saanut kovin huonoa palautetta, niin nousivathan ne odotukset vähän niiden takia. Sen takia olinkin ehkä jopa hieman pettynyt kirjaan.

"Meillä oli vain se yksi ilta, ja kun se oli lopussa, tuntui että tunsin häntä vielä vähemmän kuin aikasemmin. Mutta nyt tiedän. Tiedän, mitä hän mietti sinä iltana. Nyt tiedän, mitä hän kävi läpi."

Ideana kirjan juoni on todella hyvä ja koukuttava ja itsehän tykkään tällaisista vakavan puoleisista kirjoista. Kirjassa ei kuitenkaan mielestäni saada kaikkea potentiaalia irti tarinan setupista, vaan kirja jäi vähän valjuksi. Odotin ehkä enemmänkin draamaa ja suurempia juonielementtejä sekä oikein todella suurta, ahdistavaa ja inhottavaa paljastusta. Suurin osa paljastuksista olivat arjen läheisiä. Älkää käsittäkö nyt väärin, sillä en tarkoita etteivätkä tarinan hahmojen tekemät asiat olisivat olleet kamalia tai inhottavia, mutta eniten minua jäi kaihertamaan etten kokenut minkäänlaista latausta tai tunteita kirjaa lukiessa. Niinkin surullinen tarina  kuin onkin kyseessä, niin kirjan tapahtumat vain jättivät kylmiksi ja koko keitos jäi laimeaksi.

Hahmotkin jäivät paperin ohuiksi. Kestään ei saanut oikeastaan kunnon käsitystä, sillä suurin osa hahmoista nähtiin vain luvun tai kahden ajan. Hahmot olivat myös melko tylsän oloisia eikä kukaan heistä oikein jäänyt kunnolla mieleen. Ainoastaan Hannah ja Clay olivat muistettavat hahmot. Clay jäi kuitenkin yksiulotteiseksi hahmoksi ja minulle oli jäänyt kuva, että hahmo olisi älyttömän harmaa. Hannah tuli tutuksi vain nauhoitusten avulla eikä konkreettista yhteyttä hahmoon saanut.

"Hengitykseni alkaa tasaantua. Jännitys lihaksissani alkaa laueta.

Sitten kuulen naksahduksen kuulokkeissa. Hiljaisen hengenvedon.

Avaan silmäni kirkkaaseen kuutamoon.

Ja Hannah sanoo sen lämpimästi.

Kiitos."

Ponneton ja tasapaksu juonenkuljetus ei myöskään  tee oikeutta tarinalle, vaan päinvastoin saa jopa kirjan tuntumaan kirjan välillä tylsältä ja laiskalta. Kirjan tarina olisi voinut toimia paljon paremmin, jos se olisi ollut paksumpi ja kaikille hahmoihin oltaisiin saatu enemmän sisältöä. Kirjan ainoaksi hyväksi puoleksi jäävät sen vahvat teemat. Kiusaaminen sen kaikissa olomuodoissa ei ole oikeutettua ja jokaisen tulisi tarkemmin miettiä, että miten omat puheet voivat vaikuttaa toiseen. Itsemurha on myös väkevä aihe, joka tekee kirjasta synkän mutta riipaisevan. Nuoren elämän loppuminen on aina yhtä kamalaa. Kirja ei siis mikään suuri ja maatamullistava ollut, mutta kyllähän vähän yli 200 sivuisen opuksen luki. En jäänyt katumaan kirjan lukemista, mutta en tosin jäänyt kaipaamaankaan sitä yhtään enempää. Ehkä joku muu on saanut kirjasta enemmän irti kuin mä, mutta mulle se on unohdettava teos.

Arvosana: 🌸🌸

Lukuhaasteista: Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos, 

Adventures in Down Under and Beyond: 30. Young adult tai New adult romaani, johon liittyy allasbileet

Linnea Parkkonen: 112 vihaan itseäni

"112 - vihaan itseäni vie lukijan raadollisen syvälle nuoren maailmaan, jossa anoreksia ottaa vallan. Voiko elämässä selvitä, kun oma peilikuvakin oppii valehtelemaan?Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Arvosanojakin pitäisi kohottaa lukiota varten, ja isän alkoholismi haudata kaapin pohjalle tyhjien pullojen alle. Hyväksytyksi tulemisen tarve ja epävarmuus omasta itsestä ajavat Lillin kohtalokkaaseen kierteeseen, jossa jokainen suupala punnitaan."

_________________________________________________________________

Linnea Parkkosen kirjoittama kertomus anoreksiaa sairastavasta 15 vuotiaasta Lillistä tuli luettua ensimmäisen kerran joskus ammattikoulussa, jolloin pidin siitä erittäin paljon. Päätin vähän aikaa sitten tarttua kirjaan uudestaan Niina T:n Uudelleen luettua -lukuhaasteen varjolla. Teoksen eduksi täytyy sanoa se, että se on yhtä hätkähdyttävä ja raju kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Itseäni anoreksia, tai syömishäiriöt yleensä, eivät ole koskettaneet, koska en ole itse sitä sairastanut eikä kukaan lähimmäisistänikään. Tästä huolimatta Lillin tarina hiipii ihon alle ja saa lukijan tuntemaan kaiken mitä Lillille tapahtuu.

Kirjassa kuvataan todella tarkoin taudin eteneminen, aina sen laukaisseesta karkkilakosta itsensä vaiheittaiseen näännyttämiseen ja lopulta parantumiseen asti. Taudin eteneminen kuvaillaan niin tarkoin, että lukija kuvittelee itse olevansa Lilli ja sairastavansa itse syömishäiriötä. Kirja näyttääkin sairaudesta sen raadollisen ja todellisen puolen, varsinkin sen takia koska kertojana toimii käytännössä Lilli itse. Lukija pääsee tutustumaan Lillin päänsisäiseen maailmaan ja kokee itse Lillin ahdingon, kun tämä ei enää kykene syömään ja pakottaa itsensä liikkumaan, jotta tästä tulisi kaunis ja haluttu niin kuin kavereistaan. Lukija huomaa myös itse Lillissä tapahtuvan muutoksen, kun syömishäiriö ottaa yhä enemmän valtaa tämän päässä ja tämän suhde ruokaan muuttuu yhä kierommaksi. Lillin ahdinko tuntuu kirjassa niin vahvana, että voimakkaimmissa kohdissa ahdistus vääntää omiakin sisuskaluja. Loppusuoran häämöttäessä pelkäsin, että Lillin parantuminen sairaudesta kävisi aivan liian helposti. Näin ei kuitenkaan onneksi käy, sillä paranemiseen päästään vasta monen epäonnistumisen, raivoamisen, kieltämisen ja riidan jälkeen. Parkkosen tyyli käyttää puhekieltä tekstissään tuntui aluksi oudolta ratkaisulta, sillä siihen törmää hyvin harvoin. Mutta kun miettii minkälaisia ja minkä ikäisiä hahmot tarinassa ovat sopii puhekieli dialogissa oikein hyvin, kunhan siihen ensimmäiseksi tottui.

"Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastan ruokaa, en vain halunnut syödä sitä."

Anoreksia itsessään on teoksen suurin teema, mutta se ei yksikseen kerro vain siitä. Kirjassa käsitellään myös nuorten ulkonäköpaineita, ryyppäämistä ja sitä, miten suuri vaikutus ympäristöllä on ihmisiin. Koulumaailma on nykyään todella raakaa ja se näkyy myös Parkkosen teoksessa. Omasta yläaste ajasta on kulunut myös niin vähän aikaa, että voin selvästi samaistua Lillin ongelmiin, kun tämä etsii hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Lillin maailmassa kauneus ja hoikkuus ovat suurimmat tekijät, mikä valitettavasti näkyy oikeassakin kouluelämässä. Ja kuten Lilli itse toteaa kirjassa; heikot eivät pärjää vaan heidät syödään elävältä. Tosin en allekirjoita sitä, miten kirja antoi kuvan siitä, että vain huonoista kotiolosuhteista tulevat sairastuvat syömishäiriöihin. Sairaushan ei valikoi uhriaan vaan siihen voi sairastua sekä rikkaat että köyhätkin kuin myös hyvistä kotioloista tulevatkin. Tässä tapauksessa Parkkonen todennäköisesti on hakenut tarinan kannalta jotain kiinnostavaa elementtiä, joten en tarraudu asiaan enempää.

Kirja ei varmastikaan sovi kaikille, enkä suosittelisi sitä syömishäiriöstä kärsiville, sillä se voi mielestäni jopa kannustaa ja yllyttää itsensä näännyttämiseen. Toisaalta jos kirjasta jättää kaiken pahan ja ahdingon pois ja keskitytään positiivisiin juttuihin, voi kirja toimia hyvänä kannustimena. Kirja on silti todella ahdistavaa ja vaikeaa luettavaa ja se jättää miettimään moniakin asioita pidemmäksi aikaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

 Kuittaan tällä lukukerralla:

Helmet-lukuhaasteesta kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

ja Arventures in Down Under and Beyond-lukuhaasteesta kohdan 38. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita.

Kirja on myös osa Uudelleen luettua-lukuhaastetta ;)!