Juno Dawson: Mallikappale

Jana Novak on pitkä ja hontelo lontoolaistyttö, joka ei halua kuulla enää ainuttakaan kommenttia androgyynistä ulkonäöstään. Sitten hänet värvätään arvostetun mallitoimiston listoille, ja ruman ankanpoikasen sijaan Jana onkin yhtäkkiä kansainvälinen supermalli.

Muotimaailma osoittautuu yhtä likaiseksi kuin loisteliaaksikin, ja jokaisen kulman takana vaanii petoja. Jana saa kokea niin huimaavia huippuja kuin syviä pohjakosketuksiakin. Miten kauneus voi olla niin rumaa?

Mallikappale on sekä häikäisevä ryysyistä rikkauksiin -kertomus että raju paljastustarina muotiteollisuuden pimeistä puolista.

Kun kuulin Mallikappaleesta, laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta. Yllätyksekseni sain kirjan käsiini jo parin päivän sisällä. Kirja jäi kuitenkin kirjapinon alimmaiseksi odottamaan vuoroaan, sillä minulla oli paljon kirjoja, jotka olisi pitänyt saada luettua sitä ennemmin. Mutta kuinkas ollakaan, kun kirjan laina piti uusia ensimmäisen kerran, niin sille olikin jo toinen varaus, joten uusiminen ei onnistunutkaan. Jäi siis kaksi vaihtoehtoa: joko luen kirjan vajaassa kolmessa päivässä tai palautan sen lukemattomana seuraavalle lukijalle. Halusin niin innokkaasti lukea tämän paljon puhutun kirjan, joten päätin ainakin yrittää lukea sen. Lopuksi olenkin oikein tyytyväinen, että päätin lukea sen.

Juno Dawsonin kirjoittama Mallikappale on saanut paljon pölinää aikaiseksi, sekä ison veden toisella puolella että myös täällä Suomessa. Enkä toisaalta ihmettelekään, sillä kirjan aihe varmasti herättää tunteita. Dawson kertoo mallimaailman julmuudesta ja karuudesta päähahmon Janan kautta, jonka mallitoimiston kykyjen etsijä bongaa ja tarjoaa mallin töitä. Jana on mielestäni loistavasti luotu hahmo, sillä tämä ei ole koskaan halunnut olla malli, eikä olekaan ajatuksesta aluksi lankaan mielissään. Koska Jana ei ole välittömästi innoissaan ja haltioissaan hänelle tarjotusta työstä, niin tämä osaa helpommin kyseenalaistaa malli- ja muotimaailman toimintatapoja eikä hyppää niin varomattomasti mukaan mallin työhön. Valitettavasti vaikka Jana kyseenalaistaa mallimaailman normeja, niin imeytyy hänkin sen mukaan.

"Mutta miksi mun iho tuntuu yhä kirkuvan? Miksi mä haluan repiä sen irti ja kuurata lihan sen alla perinpohjaisesti?" s.272

Dawson ei kaunistele yhtään muotimaailman julmuutta eikä kaartele kertoessaan, miten malleja kohdellaan siellä. Kirjoittaja paljastaa kaikki rumimmatkin salaisuudet ja tavat maailmasta, jossa hyvin nuoretkin tytöt joutuvat kestämään kaikenlaista. Lukijana kirja jopa ällötti ja puistatti välillä, kun selviää mitä kauheuksia mallit joutuvat kokemaan ja tekemään, jotta nämä pysyvät leivän syrjässä kiinni. Varsinkin seksuaalinen ahdistelu ja jatkuva painostus painon pudotukseen nousevat koko ajan esille, kun tyttöjä painostetaan omenadietille tai sietämään epäasiallista käytöstä, jotta töiden saaminen tulevaisuudessakin onnistuu. Tyttöjä myös jatkuvasti "vuokrataan" pervoille setämiehille seuralaisiksi ja muotisuunnittelijoiden omavaltaisuus malleihin on kamalaa. On hirvittävää huomata miten tyttöjä kohdellaan kuin esineitä. Janan oma toteama siitä, että he ovat vain mallinukkeja jotka pueteena hienoihin vaatteisiin on todella osuvasti sanottu.

Lukija on väkisinkin koko ajan pahoillaan Janan puolesta, joka joutuu kunnolla höykytettäväksi ja painostetuksi, varsinkin koska tästä tulee ennätysnopeasti muotimaailman halutuin malli. Aluksi mallina olo tuntuu hohdokkaalta ja hauskalta, kun ystävätkin vielä kannustavat eteenpäin. Pian kuitenkin työtahti kiristyy jatkuvasti ja Jana joutuu lentämään ympäri maailmaa keikoille nauttimatta ulkomaailman nähtävyyksistä. Unellekaan ei oikein löydy aikaa ja mallina olo osoittautuu todella yksinäiseksi. Suhde kotopuolessa odottavaan poikaystäväänkin rupeaa väistämättä rakoilemaan ja ystävistä erkaannutaan, kun aika ei riitä muuhun kuin työn tekoon. Painostus pysyä jatkuvasti laihana aiheuttaa ahdistusta. Lopulta jatkuvaatn ahdistukseen ja väsymykseen eivät auta kuin huumeet. Lukiessa huomaa kuinka hieman epävarma mutta tomera nuori nainen muuttuu tarinan aikana voipuneeksi ja sieluttomaksi mannekiiniksi, jolle millään ei ole enää mitään väliä. Jana käy tarinassaan todella pohjalla ja välillä lukija pelkääkin tämän puolesta. Mutta kaikeksi onneksi kirjalla on upean tyydyttävä lopetus, jolloin Jana on löytänyt taas itsensä sekä äänensä ja kasvanut voimalliseksi ja vaikutusvaltaiseksi nuoreksi naiseksi.

"Tyttö on pitkä mutta samaan aikaan jotenkin myös pikkuruinen, hiukan lintumainen. Ihan kuin se olisi juuri pudota mätkähtänyt alas pesästä jostain korkealta." s. 25

Kirjassa kuvattu maailma on kamala. Aina haluaisi uskoa, että kirjan maailma on vain keksitty, mutta valitettavasti näin ei ole. Oikeassakin elämässä muotimaailma on tällaista. Muotimaailma on karu ja julma, jossa vain vahvatahtoisimmat selviävät. Siitä maailmasta aitous on kaukana, kun kuvija muokataan rankalla kädellä ja tytöt stailataan tunnistamattomiksi. Kirja tosissaan menee ihon alle ja herättää ajatuksia. Yli 400 sivuisen kirjan paksuus hirvitti aluksi, mutta Dawson kirjoittaa todella elävästi ja mielenkiintoisesti, että kirjan lukee läpi käsittämättömän nopeasti. On hienoa huomta miten paljon Dawson on tehnyt taustatyötä, jotta hän on saanut kirjaansa mukaan aitoutta ja todentuntuisuutta. Lisää rakennetta kirjaan tuo ajoittaisit tekstiviestit Janan ja tämän ystävien välillä, sekä erilaiset lehtiartikkelit. Nämä pitävät lukemisen mielenkiintoisena koko ajan ja lukija pääsee astetta paremmin sisään kirjan maailmaan. Lisäksi kirjan käännöksessä viljellään kivoja kuvauksia kuten tylsä kuin maustamattomat sipsit ja kuin crackiä vetänyt yöperhonen. Olisi kiva lukea kirjailijan muutakin tuotantoa, joten olisi hienoa jos Mallikappaleen siivittämänä julkaistaisiin Dawsonin muutakin tuotantoa. Jos olet kiinnostunut saamaan todentuntuisen kuvan mallimaailman pimeästä puolesta, niin suosittelen tätä ehdottomasti. Kirjassa on pienoista shokkiarvoakin, mutta se sopii sekä nuorille aikuisille että aikuisille luettavaksi. Tämä oli oikein hyvä aloitus vuodelle 2020.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos
Lukujonossa 2020: 1. Suosittu uutuus tai bestseller

Stephanie Garber: Valenda (Caraval, #2)

Tervetuloa takaisin Caravalin pelimaailmaan!

Stephanie Garberin rajaton mielikuvitus avaa jälleen portit maagiseen peliin, jota Caravalin jatko-osassa pelataan keisarikunnan pääkaupungin kaduilla ja palatseissa.

Donatella Dragna sai pelastettua sisarensa Scarlettin järjestetyltä avioliitolta, ja siskokset pääsivät hirviömäistä isäänsä pakoon. Tellan harteita painaa kuitenkin raskas taakka. Caravalissa saamaansa apua vastaan hän on luvannut salaperäiselle rikolliselle paljastaa Caraval-pelin johtajan Legendin oikean nimen – jota kukaan ei tiedä.

Tella heittäytyy uuden Caravalin pyörteisiin pääkaupunki Valendan hämyisissä kortteleissa ja komeissa tanssisaleissa. Tällä kertaa pelissä on sekä hänen oma henkensä että pelin – ja koko keisarikunnan – tulevaisuus.

 Caraval-sarjan ensimmäinen osa ei lämmittänyt aikanaan mieltäni niin paljon, että olisin heti innoissani tarttunut sarjan toiseen osaan, Valendaan. Mutta tällä kertaa yllätyinkin positiivisesti, sillä mielestäni Valenda on monessa suhteessa parempi kuin edeltäjänsä. Stephanie Garber on tälläkin kertaa luonut sateenkaaren väreissä tuikkivan tarinan, joka saa kuitenkin vielä tummempia sävyjä aikaiseksi kuin edeltäjänsä. Vaikka käytännössä Garber käyttää Valendassa hyvin samantyyppisiä kikkoja kuin ensimmäisessä osassa, niin silti tarina onnistuu olemaan uskollinen Caravalin hengelle olematta kuitenkaan täysin sama. Löytyy suhdedraamaa, värikkäitä asuja ja tietenkin koko komeuden tarkoitus on voittaa peli.

"Ilmassa väreili smaragdivaloa, aivan kuin siellä olisi kisaillut keijuja äidin ollessa poissa." s.9

Vanhojen juonikuvioiden lisäksi tarinaan saadaan mukaan myös uusia piirteitä ja mysteerisiä asioita. Mielenkiintoisin ja vaarallisin näistä ovat kuitenkin Kohtalot, sekä Tellan ja Scarlettin äidin katoaminen. Vaikka sarjan tarina oli jo Caravalissa synkähkö ja jännittävä, niin Valendassa kaikki synkkyys ja ahdistavuus nousevat vielä korkeamalle tasolle. Ja mitä pidemmälle tarina etenee sitä kamalammaksi ja vaarallisemmaksi tarina muuttuu. Tarina pitää sisällään myös muutamia yllättäviä juoneenkäänteitä sekä tietenkin romanttisia sydämen tykytyksiä. Ensimmäisessä osassa minua vaivasi Garberin ehkä liiallinen adjektiivien käyttö ja kerronnalliset ongelmat, sillä vaikka pidänkin värikkäästä ja eloisesta kirjoitustyylistä, niin Garber tuntui ampuvan hieman liian yli kuvaillessaan Caravalia ja sen maailmaa. Onneksi Valendassa Garber on päässyt yli liioittelusta ja tarinakin pysyy kasassa paljon paremmin lähtemättä haahuilemaan liikaa.

Ensimmäisessä osassa päähahmona toimi Scarlett, mutta Valendassa hänen sijastaan valokeilaan astuu tämän tomeran topakka pikkusisko Donatella tai vain Tella. Pidin Tellan hahmosta enemmän kuin Scarlettista, vaikkei Scarlettkaan ollut huono hahmo. Tella on hahmona aikaansaava, kipakka ja sanavalmis nuori neito, joka ottaa ennemmin riskejä kuin valitsee turvallisen tien. Tella ei ole hahmona myöskään kaikista puhtoisin, sillä tämä tykkää hullutella poikien kanssa eikä pelkää sanoa takaisin edes Kohtalolle. Tellassa yhdistyy sekä jäänkova rohkeus kuin myös lapsenoaminen naiivius, jotka värittävät hahmoa mukavasti. Tellassa on sellaista jääräpäisyyttä ja kipakkuutta josta pidän naishahmoissa. Näitä piirteitä ei venytetä niin, että hahmo muuttuu ärsyttäväksi, vaan piirteet pysyvät hyvän maun rajoissa. Ainoa ongelma minulla oli Tellan ja Danten välisestä romantiikasta, sillä en ole varma pidinkö siitä vai en. Se tuntui vain sekaavan pakkaa ja tarinaa enemmän kuin auttavan sitä eteenpäin. Tellakin tuntui vain taantuvan Danten lähellä ja välillä alkoi olla puuduttavaa lukea Tellan haikailuja pahan pojan perään. Lopulta huomasinkin symppaavani enemmän tarinan pahispojua, Jacksiä. Jacks on ehkä tarinan ristiriitaisin hahmo mutta samalla surullisin. Välillä hän sai minut inhoamaan itseään ja taas välillä olisin halunnut lohduttaa tätä. Kaikessa ristiriitaisuudessaan Jacksistä kehkeytyy tarinan mielenkiintoisin hahmon ja toivonkin, että hän saa seuraavassa osassa enemmän aikaa.

"Sisaresi ei voittanut ratkomalla helppoja arvoituksia. Hän voitti niiden uhrausten ansiosta, joita oli valmis tekemään arvoitusten eteen ja löytääkseen sinut." s.203

Kun aloin lukea Valendaa niin mietin, että onko tämä todella se tarvittu ja kaivattu jatko-osa Caravalille? Ei ehkä, mutta erittäin viihdyttävä ja miellyttävä se on. Valendan tarina liikkuu koko ajan eteenpäin tarjoten joka hetki jotain mikä pitää lukijan mielenkiinnon otteessaan. Se ei kuitenkaan ole täydellinen. Kirjan loppuhuipennus oli mielestäni osittain ennalta-arvattava, Tella on välillä todella naiivi, eikä lujatahtoiseen kuningattareen ehditty tutustua tarpeeksi. Kokonaisuutena Valenda on kuitenkin jämäkkä ja mukaansa vetävä tarina suurella ripauksella taikaa ja magiaa, jota varjostaa hengen menettämisen pelko samalla, kun maailman tulevaisuus painaa niskassa. Sarjan viimeinen osa Finale on tämän vuoden puolella ilmestynyt suomeksi, joten tarinan loppua ei tarvitse odotella. Valenda onnistui saamaan minut innostumaan jälleen enemmän Caravalin tarinasta ja miten sen henkilhahmoille tapahtuu. Nyt kun peli on kerran ohi, niin panokset varmasti lisääntyvät jatkossa eikä traagisilta tapahtumilta vältytä.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista: YA-lukuhaaste - Julkaistu vuonna 2018

Leïla Sliman: Kehtolaulu

Toivotat hänet tervetulleeksi omaan kotiisi, perheesi jokapäiväiseen elämään ja lastesi sydämiin. Et voi enää kuvitella elämää ilman häntä: luotettavaa ja uskollista apuria, joka tuntuu melkein kuin perheenjäseneltä. Kunnes maailmasi hajoaa eräänä toukokuun päivänä.

Kun Myriam haluaa palata töihin äitiyslomalta, hän joutuu miehensä Paulin kanssa etsimään hoitajan kahdelle pienelle lapselleen. Louise on paljon enemmän kuin he uskalsivat toivoa: hiljainen, siisti, lasten rakastama nainen, joka pitää heidän kauniin asuntonsa moitteettomassa kunnossa ja on korvaamaton apu illallisjuhlien järjestämisessä. Kiiltokuvamaisen täydellinen Louise ei väsy leikkimään piilosta tai laulamaan loputtomiin lastenlauluja.

Pinnan alla kuitenkin kytee. Pariisilainen perheidylli sokerisine leivonnaisineen ja karuselliajeluineen asettuu taustaksi nöyryytykselle, raivolle ja väkivallalle.

Olen hullaantunut kirjojen varaamiseen, sillä on paljon helpompaa vain laittaa varaus haluamastasi kirjasta, odottaa noutoilmoitusta ja hakea kirja sitten kirjastosta. Ei tarvitse odottaa kirjan palauttamista tietämättömänä tai yrittää etsiä tiettyä kirjaa hyllyjen keskeltä. Leïla Slimanin Kehtolaulun olin ilmeisesti laittanutkin varaukseen, herra ties kuinka kauan sitten. Kirjassa oli varaushetkellä useampi kymmenen varausta, joten kirjan saaminen omiin käsiin kesti useamman kuukauden, jonka aikana olin jo ehtinyt onnellisesti unohtamaan, että mulla on varaus tästä kirjasta. Kunnes saapumisilmoitus tingahti puhelimeeni. Aluksi ihmettelin, että mikä ihme kirja tämä on ja lainattuani sen kirja unohtui vähäksi aikaa kirjapinoon. Kun kirjalla oli lisää varauksia ja lukuaikaa oli pari kolme päivää, niin päätin lukea kirjan maksoi mitä maksoi. Kehtolaulu olikin aikamoinen yllätys.

"Vauva on kuollut." s.9

Noilla sanoilla kirja alkaa. Se lyö heti lukijalta hampaat kurkkuun ja nauraa vielä päälle. Kirja vangitsi heti ensisanoillaan ja eikä tarina päästänyt hetkeksikään irti. Viimeisen sivun käännettyäni huokaisin oikein syvään, sillä Kehtolaulu on melko pysäyttävä kirja. Se ei ole mitään kevyttä luettavaa, vaikka tämän hieman parisataasivuisen kirjaan ahmiikin nopeasti. Tarinan teemat ovat synkkäsävyisiä ja ahdistavia. Mutta vaikka samalla tarina ahdistaa, niin samalla se koukuttaa käsittämättömän voimakkaasti. Sliman kirjoittaa todella sulavasti ja hänen tekstinsä on helppoa seurata ja nopealukuista. Kirjan tarinaan oli helppo imeytyä mukaan eikä kirjaa haluaisi laskea käsistään.

Tarinaa seurataan vuoroin Myriamin, Paulin ja Lousen ajatusten ja tunteiden kautta. Myriam ja Paul ovat työnarkomaaneja, jotka haluavat jatkaan uraansa ja hommaavatkin sen takia lastenhoitajan; kuuliaisen, kätevän käsistään ja korvaamattoman Louisen. Kirjaa lukiessa lukija huomaa kuinka osapuolten välinen suhde muuttuu pikkuhiljaa asiallisesta työsuhteesta pakkomielteeksi molempien osalta. Myriam ja Paul ovat niin huumautuneita Louisen antamasta vapaudesta lapsiarjesta, ettei kumpikaan ole halukas luopumaan siitä. Louise taas saa peitettyä oman yksinäisyytensä hoitamalla lapsia tuntiessaan itsensä jolle kulle tarpeelliseksi. Myriamin ja Paulin välnen suhde Louiseen väreilee aika-ajoin vaarallisesti, mutta se ei koskaan pääse siihen pisteeseen, jossa Myriam tai Paul löisivät viimeisen naulan arkkuun. Näiden kolmen välistä suhdetta voisi melkein verrata huumausaineisiin, tupakkaan, alkoholiin tai mihin tahansa nautintoaineeseen. Ja kuten moni riippuvainenkaan, tässäkään tarinassa selkeitä varoitusmerkkejä ei huomata tai niille ummistetaan silmät. 

"Kaupunki oli tuolloin täynnä hulluja." s.106

Myriamin ja Paulin käytös kirjassa on enemmän tai vähemmän kyseenalaista. Pariskunnan suhtautuminen melkein mihin tahansa taipuvaan lastenhoitajaansa on vuoroin ylimielistä ja nöyristelevää. Lisäksi Slïmanin toteavan lakoninen kerronta korostaa entisestään pariskunnan tökeröitä yrityksiä osoittaa kiitollisuutta ja peitellä huonoa omaatuntoa. Pariskunta ei tajua, että muun muassa uusien vaatteiden piilottaminen, ettei toiselle tule paha mieli, vain kasvattaa Louisen sisäistä mustaa puroa, joka lopulta vyöryy yli äyräiden. On raastavaa seurata, kuinka Myriam ja Paul itse kaivavat lastensa hautaa. Lukija itse pysyy koko ajan kärryillä mitä Louisen päänsisällä tapahtuu, koska ensimmäiset varoitusmerkit ilmestyvät ja koska olisi jo liian myöhäistä. Tarina ei ole mitenkään mustavalkoinen ja sen voi tulkita niin monella eri tavalla. 

Kehtolaulu kulkee hyvin suoraviivaisesti eteenpäin. Tarinassa kerrotaan mitä tapahtui ennen kuin perheen lastenhoitaja Louse murhaa perheen pienet lapset. Tarina on jännitteinen koko ajan ja pidin todella paljon lukukokemuksestani. Kehtolaulun shokkialoituksen jälkeen lopetus tuntui jättävän lukijan kuin tyhjän päälle. Jatkon lukija voi kuvitella aivan itse, mutta itse olisin halunnut tietää miten kaikille lopulta kävi. Kirja on nopeasti luettava ja vähäeleinen, mutta se ei ole mikään kevyt lukukokemus. Se jättää ajatuksia juoksemaan pääkopassa vielä pitkänkin aikaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista: Kirjankansibingo - Nainen

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta (Gemma Doyle, #1)

Gemma Doyle on 16-vuotias, kun hänen lapsuutensa päättyy dramaattisesti. Perhe ja koti Intiassa vaihtuvat Lontoon liepeillä sijaitsevaan Spencen sisäoppilaitokseen. Viktoriaanisen ajan Englanti tiukkoine käyttäytymissääntöineen ja yhteiskuntaluokkineen saa Gemman tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Voimakkaat mielipiteet ja terävä kieli eivät kuulu vallitseviin hyveisiin, ja sisäoppilaitoksen tehtävä on muokata kasvattinsa ajan naisihanteen mukaiseksi. Menneisyydestä jäävät muistoksi vain piinaava syyllisyys äidin kuolemasta ja kuin tyhjästä ilmestyvät salaperäiset näyt.

Gemma kiinnostuu mystisestä salaseurasta, Neitokunnasta, johon hänen äidillään on ollut yhteys: hän löytää oven tuntemattomiin valtakuntiin, missä hän ystävineen on vapaa maanpäällisistä huolista. Mutta kun portit on kerran aukaistu, mahtavat voimat pääsevät valloilleen... Pystyykö Gemma hallitsemaan pelottavia kykyjään, joista hän ei ole ollut tietoinen? Ja antavatko ne vastauksia menneisiin tapahtumiin vai johtavatko kohti tuntemattomia vaaroja?
_______________________________________________________________________

Mulla ei ollut suuria odotuksia tämän kirjan suhteen. Ihastuin ensimmäiseksi kirjan viktroriaanisuutta henkivään kanteen, mutta en odottanut tarinalta mitään ihmeellisyyksiä. Yllätyin siis todenteolla, kun huomasin pitävän tarinasta todella paljon. Tarina ei ole mitään uusinta uuttaa, sillä kirjasta löytyy melkein kaikki mahdolliset YA-kirjan kliseet. Erilainen nuori, taikavoimat, teinirakkautta ja pahuus joka pitää voittaa. Kirjan tarina on kuitenkin rakennettu nin hyvin, että se tuntuu erilaiselta ja tuoreelta verrattuna muihin samantyylisiin kirjoihin. Kauhun ja kauneuden valtakunta onnistui yllättämään itseni pariinkiin otteeseen. Libba Breyllä on todella kutkuttavia juonenkäänteitä hihassaan, joilla hän ruokkii katsojan mielenkiintoa koko ajan lisää. Kirjassa on myös muutamia todella pysäyttäviä sekä ahdistavia kohtauksia, joka nostaa ainakin omaa rimaani YA-kirjallisuudessa.

"Tuulenvire kannattelee laventelinsinisiä terälehtiä, ja haistan lapsuuden tuoksuja: liljoja, isän tupakan ja Saritan valmistavan currymuhennoksen."

Kauhun ja kauneuden valtakunnan miljöö saa myös täydet pisteet. Viktoriaaniseen aikaan sijoittuva tarina arvojärjestyksineen sekä yhteiskuntineen tuntui todella mielenkiintoiselta ympäristöltä. Aikakausi myös ruokkii itse tarinaa ja monet sen tapahtumista omat tiukasti kytköksissä sen ajan henkeen. Kirjassa korostui varsinkin naisten asema, sillä heidän on tarkoitus olla esineitä, näyttää sekä käyttäytyä sievästi ja heidän täytyy olla kuuliaisia miehelleen. Naisilla ei käytännössä ole sen enempää arvoa kuin hyvällä kauppatavaralla, sillä heillä ei kuulu olla omia mieleipiteitä eivätkä he saa päättää elämästään tai rakkaudestaan. On aivan käsittämätöntä millainen naisen asema on ollut puolitoista vuosisataa sitten. Kirja herätti oman sisäisen feministini, sillä naisten saama kohtelu on niin epäreilua maailmassa, missä pojat ja miehet ovat tärkein ja joilla on arvoa. Itsestäni tuntuu, että jos itse olisin elänyt tuota aikaa niin olisin itsekin kapinoinut kaikin mahdollisin tavoin järjestelmää vastaan. Onneksi tuosta ajasta on tultu jo pitkälle, vaikka naisten asema on huono vielä nykyäänkin monessa maassa.

Tarinan hahmot ovat aika ristiriitaisia tapauksia. Gemma on samaistuttava hahmo, ja näenkin hänessä paljon itseäni. Gemma on sellainen hahmo, jota haluaa kannstaa eteenpäin ja jonka lukija haluaa onnistuvan. Harmi vaan, että Gemma tuntuu välillä vaan tyhmältä. Okei hän on teini-ikäinen, mutta hän ei tunnu ajattelevan tekojensa seurauksia. Hän hullaantuu voimasta niin paljon, ettei ajattele sen tuomaa vastuuta. Gemma saa valitettavasti huomata seuraukset kovankin oppitunnin kautta. Olin myös hieman yllättynyt kuinka vähän aikaa kirjassa käytettiin Gemman ja Kartikin väliseen orastavaan rakkauteen. Tämä ei nimittäin ollut huono juttu. Ihastumisen suuntaan vihjailtiin puolin ja toisin, mutta se ei etene sitä pidemmälle. Eikä se näin olen syö tilaa muulta tarinalta. Saa nähdä kuinka suhde etenee seuraavissa osissa.

"Sade pesee sekä hänet että paperin puhtaiksi kuin uuden ihon."

Muut hahmot eivät olekaan yhtä pidettävuä kuin Gemma. Saapuessaan sisäoppilaitokseen hän tutustuu ensimmäisenä Anniin, kiusattuun ja alasäätyiseen tyttöön, joka opiskelee stipendillä. Pian Gemma saakin niskaansa vielä Felicityn sekä Pippan, koulun nokkavat kuningattaret. Kompuraisen alun jälkeen, yllätys kyllä, tytöt ystävystyvät keskenään, mikä ei taasen aivan tunnu luontevalta. Yhdessä hetkessä tytöt haukuvat ja voisivat kuristaa toisensa, mutta sitten he ovatkin ylimpiä ystäviä. Oli hienoa seurata miten heidän vihansa toisia kohtaan muuttui lukijan huomaamatta ystävyydeksi, jos sitä siksi voi kustua. Tytöt ovat mielestäni itsekeskeisiä, ilkeitä ja omahyväisiä Felicity ja Pippa etunenässä.

Itse en tuntenut tyttöjen välillä mitään lämmintä ystävyyttä, vaan pikemminkin he hyödyntävät häikäilemättömästi toisiaan. Kaiken päälle minua ärsytti tavattomasti, että varsinkin Felicity ei koskaan saa kokea tekojensa seurauksia, vaan kaikki kääntyy lopulta Gemman syyksi. Vaikka Felicity olisi juuri syösseet heidät kuoleman vaaraan, niin ei tämä saa mitään läksytystä teoistaan. Yllättävintä on ettei kukaan syytä tätä mistään, vaikka tämä itse on koko ajan syyttelemmässä Gemmaa. Toisaalta pidin hahmoista juuri tällaisina, sillä he poikkesivat tyyppilisistä sankarihahmoista. Hahmot jäävätkin näin mieleen, mutta en voi sille mitään, että tyttöjen suhde tuntuu mielestäni  pinnalliselta.

"Muistojen alla on jotain myrkyllistä, kuin auringossa mätänevä liha."

Huhuh mikä lukukokemus!  Alkaessani lukemaan kirjaa luulin sen olevan yksiosainen, mutta tutkiessani asiaa enemmän huomasin, että kirjalla onkin kaksi jatko-osaa. Joita ei ole käännetty suuomeksi. No en antanut asialle paljon painoarvoa, sillä en odottanut pitäväni kirjasta sen kummemmin. En olisi kirjaa aloittaessani uskonutkaan tykästyväni Kauhun ja kauneuden valtakuntaan näin paljon. Vaikka henkilöhahmot ovat pääasiassa inhottavia, niin kirjan tarina on vauhdikas ja nappaa mukaansa. Nyt kirjan luettuani olenkin todella harmissani, ettei kirjan kahta viimeistä osaa olla käännetty. Kirja jäi niin pahasti kesken, sillä tarina tuntuu olevan vasta alussa eikä mihinkään kysymyksiin olla vastattu. Jäin kirjaan kyllä niin pahasti koukkuun, että pitänee tilata jatko-osat englanniksi Adlibriksestä jossain vaiheessa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Spefi-lukuhaaste: 30. Maagista realismia edustava kirja

YA-lukuhaaste: Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918

James Dashner: Labyrintti (Maze Runner, #1)

Huikean elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä.
___________________________________________________________________

Tämäkin kirja on ollut lukulistallani rikollisen pitkän aikaa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran, kun olin nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Elokuva oli mielestäni kiinnostava ja yllättävän hyvin tehty, joten luonnollisesti halusin lukea myös alkuperäisteoksenkin. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi ja jäi, kunnes nyt otin kirjaa kansista ja päätin ottaa sen vihdoin työnalle.

Kirja sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, joskin sitä ei tarkasti määritellä kirjassa. Tarina lähtee heti kunnolla käyntiin, kun päähahmomme Thomas herää hissistä muistin menettäneen. Pian hän löytääkin itsensä Aukiolta muiden poikien ympäröimänä. Hänet, ja monet muut pojat ennen häntä, on lähetetty erikoiseen vankilaa, joka taasen sijaitsee keskellä vaarallista labyrinttia, jota vartioivat koneen ja eläimen sekasikiöt eli saattajat. Päästäkseen siis pois tästä vankilasta poikien on uskaltauduttava labyrinttiin ja uhmata siellä lymyileviä vaaroja.

"Jos et pelkää, et ole ihminen."

Rakastan tämän tarinan setuppia ja kuinka se on rakennettu. Kirja tuntuukin olevan sekoitusta Nälkäpeliä ja Outolintua, sillä Labyrintista löytyy hyvin samankaltaisia elementtejä. Tällaiset dystopiset seikkailut ovat aina kiehtoneet mua. Kirjan  kiinnostavimmat osuudet olivat ehdottomasti, kun pojat lähtevät Labyrinttiin sekä loppupuolen huipennus. Kirja osoittautuukin raa'aksi testiksi, jossa ei armoa tunneta. Mua hieman harmittikin, että vaikka elokuvan katsomisesta on useampi vuosi, niin muistin harmillisen hyvin mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Elokuva on tehty melko lailla kirjan mukaan, joten juonenkäänteet eivät tulleet yllätyksinä. Tietty jännitys hahmojen kohtalosta ja tulevista tapahtumista jäi puuttumaan, eikä kirjan tarinaan pystynyt heittäytymään täysillä. Olisin saanut varmaan paljon enemmän kiinni tarinasta, jos olisin lukenut kirjan ihan kylmiltänsä.

"Se alkoi syvältä hänen rinnassaan. Vihan siemen. Koston siemen. Raivon siemen. Jotakin pimeää ja kauheaa. Ja sittens se räjähti purskahtamalla hänen keuhkoistaan, kaulastaan, käsistään ja jaloistaan. Hänen mielestään."

Labyrintilla on tarinansa suhteen myös muutamia ongelmia. Loppua kohden se alkaa käydä pikkuisen epäloogiseksi, eikä juoni etene täysin aukoitta. Suurinta turhautuneisuutta kuitenkin aiheuttivat Aukion pojat. Thomasin saapuessa tämä on Tulokas eli uusin Aukion asukas, joka kyselee aina ärsyttävyteen ja typeryyteen asti kaikki asiat lukijan puolesta. Siitä ei kuitenkaan paljon hyötyä ole, sillä muut pojat eivät ole kovin yhteistyöhaluisia ja panttaavat tietoaan Aukiosta ja Labyrintista aivan jopa kiusallaan. Tämä tuntui vain turhalta venyttämiseltä ja poikien kiertely ja kaartelu alkoi tökkiä välillä. Pojissa ei näy myöskään kirjan lopussa kovinkaan suurta kasvua, sillä kukaan ei tunnu oppivan mitään ja hahmot ovat yhtä jääräpäisiä kuten aiemminkin. Hahmot tuntuvatkin jäävän hyvin kaksiulotteiseksi Thomas itse on ihan ookoo hahmo ja oli virkistävää nähdä miespäähahmo nuorten dystopiassa. Melkein järjestäen sen paikan saavat nykyään vahvat tyttöhahmot. Valitettavasti Thomas ei ole kuitenkaan itse teoksen fiksuin lenkki, vaikka itse uskookin omaavansa poikkeuksellisen korkean AÖ-tason. Tämä ei kuitenkaan hänen käytöksessään, olemuksessaan tai Labyrintin arvoituksen ratkaisemisessa kovin helposti ilmene.

"Sitten ei muuta kuin juoksemaan."

Kirjan käännös on pääasiassa hyvää ja sulavaa, mutta auta armias kun pojat aukaisevat suunsa. Sanat kuin "klöntti" tai "nuija" tuntuivat vähän oudoilta ja särähtivät omaan korvaani joka kerta. Näiden sanojen lopullista merkitystäkään ei sen kummemmin kerrota, vaan se sivuutetaan yksiselitteisesti Aukion slangina. Tämän sen siitä saa, kun laitta murrosikäisiä poikia elämään keskenään.

Kokonaisuudessan kirja kuitenkin veti mukaansa ja kirjan yli 400 sivua luki ahnehtien. Kirjan tapahtumat soljuvat mukavasti eteenpäin, eikä kirja tunnu töksähetelvältä. Pienoinen pettymys oli, kun tarina tuntuu tässä vaiheessa niin yksiulotteiselta, sillä siitä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Kirjan lopetus oli kuitenkin sen verran kutkuttava, että se sai mut jo halajamaan seuraavaa osaa. Onneksi en ole katsonut kahta seuraavaa elokuvaa, enkä tule katsomaankaan ennen kuin olen kirjat lukenut. Ehkä pääsen seuraavassa osassa heittäytymään paremmin tarinaan mukaan.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Spefi-lukuhaaste: 10.    Spefikirja, josta on tehty elokuva
YA-lukuhaaste: Kirjasta on tullut/tulossa elokuva

Bomarn: Pahispomo ja kissat

Gangstereita ja kissoja!
Oletko miettinyt, miksi elokuvissa pahisten pomolla on usein kissa lemmikkinä?

Rikollisjärjestön johtaja, salaperäinen Pomo, on alamaailman huipulla. Hän hallitsee kovin ottein ja käskyttää alaisiaan mielensä mukaan. Silti on olemassa pieni joukko, joka ei korvaansa lotkauta Pomon määräyksille...

___________________________________________________________________

Sangatsu Manga julkaisi viime joulukuussa mangauutuuden, joka erottuu mukavasti massasta. Mangan idea on ihan simppeli, eikä se yritä olla mitään muuta kuin katsaus Pomon ja tämän kissojen elämään. Odotukseni pokkaria kohtaan olivat vähän nihkeät, sillä olen omaan erittäin nirson maun huumorimangojen suhteen. Olin silti kiinnostunut siitä, sillä olin kuullut paljon hyvää. Periaatteessa pokkarissa kierrätetään samaa huumoria koko ajan ja naurut revitään tavallisista, ihan normaaleista arjen asioista joita jokainen kissanomistaja varmaan kokee.

Tämä manga osoittautui kuitenkin aivan ihanaksi! Yllätyinkin miten tuoreelta mangan huumori tuntui ja miten hyvä fiilisen sen lukemisen jälkeen jäi. Mangan yksinkertaisuus ei edes pääse häiritsemään, sillä Pomon ja kissojen parissa viihtyy niin hyvin. Pomon karskin olemuksen taakse kätkeytyvä rakkaus kissoja kohtaan ei ole mikään uusi keksintö, mutta Pahispomot ja kissat toimittaa sen kuitenkin erittäin hyvin ja hauskasti. Vitsitkään eivät toista itseään, vaan jokainen tuntuu erilaisesta samasta teemasta huolimatta. Pahispomokin tuntuu oikeasti hahmolta, joka on osa tarinaa ja jonka kuuluukin olla mukana juonessa eikä toimia vain sivustaseuraajana. Pomon olis voitu vain syhkäistä helposti johonkin nurkkaan häpeämään ja keskittyä kissoihin. Kissatkaan eivät jää vain toistensa kopioiksi vaan jokainen on eriluontoinen. Onkin kiva huomata että tämä näkyykin sitten luonteessa, että ulkonäössä.

Pokkari on erittäin nopealukuinen ja sen tulee luettuakin läpi 15-20 minuutissa. Sivuilla ei ole tekstejä otsikoiden ja pomon hahahaaha-naurun lisäksi. Eikä manga tarvitsekaan muuta ollaksen hauska! Vitsit ovat hyvin visuaalisia ja helposti tajuttavia, joka toimii tässä tapauksessa loistavasti. Pomon ja kissojen välisiin kohtauksiin saa keskittyä rauhassa ilman turhaa lörpöttelyä. Bomarn piirtää myös selkeästi ja ruutuja on helppo seurata toiseen. Pomon tyypillinen ulkonäkö ja tussatut silmät kertovat mielestäni jopa siitä, että tämän manga vähän naljailee stereotypialle. Kahden sivut kappaleet toimivat myös hyvin, sillä ne ovat ytimekkäitä ja toimivia.

Pahispomo ja kissat piti jäädä yksipokkariseksi mangaksi, mutta hei katsos kummaa toinen osa ilmeistyikin kuitenkin Japanissa. Kustantajakin on lähettänyt siitä tarjouksen, mistä olen enemmän kuin innoissani. Tällaisia helppoja ja kivoja sarjoja saisi olla enemmänkin piristämässä päivää!

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Sarjakuva-lukuhaaste 2. kirja

Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjassa on lemmikkieläin

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (Tulen ja jään laulu, #2)

Maineikas fantasiasarja jatkuu

Valkoinen korppi tuo viestin kesän päättymisestä. Talven varalle varustautuminen ei kuitenkaan ole Seitsemän kuningaskunnan asukkaiden suurin huolenaihe, sillä valtakunta on sisällissodan vallassa.

Valtaistuinpelin panokset kovenevat, ja häviäjiä on paljon. Aivan liian moni on kiinnostunut rautavaltaistuimesta, eikä ihmishenki ole paljonkaan arvoinen, kun kuninkaat ottavat toisistaan mittaa. ”Ellet kykene suojelemaan itseäsi, kuole ja väisty niiden tieltä, jotka siihen pystyvät. Tätä maailmaa hallitsevat terävät miekat ja vahvat käsivarret.”

Kuninkaiden koitos jatkaa kertomusta Starkin perheen vaiheista myllerryksen keskellä. Elämä on taistelua henkiin jäämisestä, mutta petosten ja koston kierteeseen kietoutuu myös tarinoita ystävyydestä, velvollisuudesta ja rakkaudesta.

____________________________________________________________________

Tulen ja Jään laulu-sarjan pariin tuli palattua melko pitkän tauon jälkeen, sillä luin ensimmäisen osan melkein vuosi sitten. Tosin sarjaa ei ihan pureksimatta niellä, sillä kirjat ovat niin tuhteja pakkauksia. Mua vähän hirvittikin tarttua tähän 800 sivuiseen järkäleeseen. Onneksi kuitenkin päätin heti kirjaa aloitellessani etten pidä kiirettä sen kanssa, sillä tiiviin ja pieni kirjaimisen opuksen lukeminen nopeasti ja pakolla olisi voinut aiheuttaa vuosisadan pahimman lukujumin. Kolmen viikon jälkeen oli Kuinkaiden koitos selätettynä ja pakko sanoa, että on aika voittajafiilis.

"Hän nuuhki puun kuorta, haistoi suden ja pojan, mutta sen takana oli muitakin tuoksuja, lämpimän maan rehevä tuoksu, kiven kova harmaa tuoksu ja jotakin muuta, jotakin kammottavaa. Kuolema, hän tiesi. Hän haistoi kuoleman." 

Kuten ensimmäisestäkin pidin myös tästä osasta melko paljon. Kirja ei ollut ehkä mielestäni niin koukuttava ja hyvä kuin ensimmäinen kirja, mutta se jatkaa Tulen ja Jään laulua erittäin ansiokkaasti. Toinen osan edetessä mukaan tulee lisää hahmoja, jotka sekoittavat valtakunnan soppaa ennestään. Juoni kuroutuu taas hämähäkin verkon lailla, jolloin tarina on täynnä mutkikkaita käänteitä ja panokset kovenevat koko ajan. Edellisen osan tapaan kuolemilta ei vältytä. Lukija saa koko ajan olla varpaillaan lempihahmonsa puolesta, sillä tässä pelissä ei ole sääntöjä ja kuka tahansa voi joutua matojen ruuaksi.  Maailman rikkaus ansaitsee myös hatunnoston. George R.R. Martin laajentaa ennestään laajakäsitteistä maailmaansa ja tuo siihen lisää mielenkiintoisia piirteitä.

Verrattuna kuitenkin edeltäjäänsä Kuninkaiden koitos on selvästi synkempi. Valtaistuinpelissä valtakunta oli vasta ajautumassa vaikeuksiin ja tapahtumat kehittyivät kohti vääjäämätöntä sekasortoa. Kuninkaiden koitoksessa ihmismielen järjettömyys on jo päässyt irti. Valtakunta on sisällissodan hajottama, ihmiset valitsevat puoliaan ja punovat juoniaan. Suurilta voitoilta ja suurilta häviöiltä ei voida välttyä kun liian monta ihmistä yrittää samalle valtaistuimelle (peräti kolme kuningasta ja yksi kuningatar).

"Harmaa mies," nainen sanoi. "Ei valkoinen eikä musta, vaan osin kumpaakin. Sellainenko te olette, ser Davos?"

"Entä jos olenkin? Minusta tuntuu, etä useimmat miehet ovat harmata."

"Jos puolet sipulista on mädästä musta, sipuli on mätä. Mies on joko hyvä tai paha." 

Kuninkaiden koitoksen loistavuudestaan huolimatta pidin kirjaa kuitenkin paikoitellen varsin tylsänä, eikä joidenkin hahmojen seuraaminen ollut yhtä mielenkiintoista kuin toisten. Esimerkiksi koin Theonin ja Tyrionin osuudet paljon mielekkäämäksi kuin Davosin ja Catelynin. Ja kuten ensmmäisenkin osan kohdalla tälläkin kertaa minua häiritsi hahmojen todella nuori ikä. Hahmot eivät tunnu tai kuulosta ikäisiltään vaan jopa 10 vuotta vanhemmilta.

Martinin tapa kuitenkin kertoa tarinaa eri hahmojen näkökulmasta tuo kuitenkin tarinaan enemmän syvyyttä. Asiat eivät osoittaudu niin mustavalkoisiksi kuin aluksi luulisi. Hahmoja kuitenkin oppii ymmärtämään aivan eri tavalla kuin tv-sarjan kautta ja heistä paljastuu uusiakin puoli, enkä pitänyt läheskään kaikista hahmoista kirjassa kuin sarjassa. Esim. pidin Renlystä tv-sarjassa todella paljon, mutta kirjan lukemisen jälkeen olisin halunnut vetää tätä (ja Stannista) korvasta sen takia miten tyhmiä ja jääräpäisiä aaseja he ovat.

"Jokainen ruohonkorsi oli kaiverettu smaragdista, jokainen vesipisara muuttunut timantiksi. Myös kukkasilla ja sienillä oli jääpeitteet. Jopa mutalätäköt hohtivat kiiltavan ruskeina."

Valitettavasti lukija tajuaa liiankin selväsi, että jos hahmot eivät uskoisi aina kunniaansa ja eivätkä olisi niin jääräpäisiä, niin koko verenvuodatus saataisiin lopetettua sormia napsauttamalla. Kai tämä on sitten tätä naisen logiikkaa, mutta itse voisin sanoa, että tämän sarjan miehet ovat yksejä ääliöitä. Kevyeksi lukemseksi kirja ei todellakaan sovi ja se vaatii lukijaltansa aikansa. Tätä kirjaa lukiessa siihen täytyy olla omanlaisensa fiilis. Kirja kuitenkin palkitsee lukijansa melko hyvin lopulta. Kirjan päätyttä jää vain tyhjä tunne, koska olet päättänyt yhden suurimmista matkoista. Game of Thrones faneille, samoin fantasian ystäville ehdoton. Herkkämahaiset... älkää vaivautuko.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:

Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Spefi-lukuhaaste: 37. Spefikirja, josta on tehty tv-sarja

Siri Pettersen: Mätä (Korpinkehät, #2)

Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.

Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.

Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet.

Hirka on joutunut kuolevaan maailmaan, kamppailuun saalistajiensa ja kuolleena syntyneiden kanssa. Maailmaan, jossa hän antaisi mitä vain nähdäkseen jälleen ystävänsä Rimen. Mutta eloonjäämisestä taisteleminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun Hirka ymmärtää kuka hän todellisuudessa on.

Tuhannen vuoden ajan mädän lähde on tahtonut päästä vapauteen. Sen vapauden vain Hirka pystyy tarjoamaan.

_______________________________________________________________

Odotin Korpinkehät-sarjan toisen osan lukemista todella paljon, sillä ensimmäinen osa oli aivan loistava. Mätä tosin ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle. Hirka on nyt joutunut lähtemään Rimen luota ja Yminmaasta toiseen maailmaan, omiensa luo. Omaksi yllätykseksini tämä toinen maailma osoittautuikin meidän, ihmisten maailmaksi. En ensin tiennyt miten suhtautua tähän muutokseen, sillä ensimmäisen osan paras asia oli juuri Siri Pettersenin luoma maailma. Pelkäsinkin, että osittainen siirtyminen nykymaailmaan latistaisi tarinan hohtoa. Ja sitähän se hieman tekikin, sillä omaperäisen ja ihmeellisen Yminmaan jälkeen Englanti tuntuu perinteiseltä ja jopa tylsältä miljööltä. Kun alkupettymyksestä selviää ja tarina pääsee vauhtiin, kerronta imee kuitenkin jälleen kerran mukaansa. Tässä auttaa se, että Pettersenillä on loistavat kirjoitustaidot, joiden ansioista lukeminen ei muuttunut tylsäksi. Hän ei myöskään kirjoita ihmiskunnasta eikä meidän maailmastamme tavalliseen tapaan. Rivien välistä voi myös hyvin lukea kirjailijan kannanottoa ihmisten toimintaa maapalloa kohtaan ja kuinka me hitaasti tapamme oman maailmamme. 

”Perilliset? Ei enää ole mitään perillisiä. Kukaan ei enää tule perimään tuolia. Ei koskaan. Yksitoista valtakuntaa tulevat valitsemaan omat edustajansa, ja tämä sukujen Neuvosto tulee kuolemaan. Olen viimeinen perillinen, jonka maailma tulee näkemään."

Minua kuitenkin jäi edelleen harmittamaan miljöön vaihtuminen osittain Yorkiin, sillä "uusi" maailma on liian tuttu lukijalle, eikä Pettersenin paikallistuntemus pääse todellisuuden maailmassa lainkaan samalle tasolle kuin fantasiamaailmassa. Hyppely Euroopan kaupungista toiseen on ajoittain häiritsevää ja itselläni oli ainakin välillä vaikeuksia pysyä kärryillä hahmojen sen hetkisestä olinpaikasta. Toivonkin, että kolmas kirja esittelee vielä kolmannen, tällä kertaa kirjailijan mielikuvitukseen pohjautuvan maailman. Eikä mitään tavallisia Yorkin katuja.

Itse Mädän tarina on yhtä synkkä ja ahdistavan piinaava kuin Odininlapsenkin. Kirjaa lukiessa oikein tunsin kuinka ahdistunut ja yksinäinen Hirka on, ja kuinka paljon tämä joutuu kamppailemaan uudessa elinympäristössä, jossa ei tunne ketään ja jossa tavat ovat outoja. Kuolemanpelko ja kostonhimo ovatkin aina läsnä molempien henkilöhahmojen elämässä. Iloisia tai onnellisia hetkiä ei juuri tässäkään kirjassa ole. Paikoin olisinkin kaivannut jotain kevyempää tai jotain piristävämpää hetkeä tasapainottamaan tarinan synkkyyttä. Vaikka Pettersen tuokin tarinaan mukaan lisää sivuhahmoja on tarinan pääpaino silti Hirkassa ja Rimessä. Oman paikan löytäminen ja vierauden tunne ohjaa molempia henkilöhahmoja eteenpäin. Ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä, etteivät henkilöhahmot anna koskaan periksi vaan jatkavat päättäväisesti eteenpäin kompastelusta ja vastustelusta huolimatta. Hirkan hahmo kehittyykin toisen osan aikana monta astetta, sillä tämä tajuaa uusia asioita itsestään sekä oppii uusia taitoja.

"Täällä ei poltettu ihmisiä. Heidät vain haudattiin ja jätettiin mätänemään. Se ei ollut oikein. Vain murhaajat tekivät sellaista. Täällä se ei vaivannut ketään. 

Hirka oli kysynyt, eikö täällä koskaan syötetty kuolleita korpeille, mutta sekin oli yksi monista asioista, joita hän ei enää kysyisi."

Mätä antaa moniin Odininlapsen jättämiin kysymyksiin kuitenkin vastauksia, ja varsinkin maailmassa vallitsevaa magiakäsitettä päästään avaamaan vähän enemmän. Joihinkin asioihin jätettiin vielä kuitenkin vastaamatta ja kysymyksiä riittää vielä kolmanteenkin osaan asti. Kirjan käänteet ovat ensimmäisen osan tapaan kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavia. Erityistä kiitosta tulee antaa myös siitä, miten fantasialle perinteiset hyvyyden ja pahuuden elementit on onnistuttu kietomaan toisiinsa samoissa henkilöhahmoissa: kaikilla on motiivinsa, kukaan tekee harvoin tyhjän päiten mitään, moni haluaa valtaa, mutta kukaan ei ole täysin tuhovimmainen tai päämäärättömän mustavalkoinen. Tämä tekee varsinkin Rimen hahmosta kiinnostavan. 

Vaikka Mätä nyt ei ollutkaan yhtä hätkähdyttävä lukukokemus kuin Odininlapsi, oli se silti kaiken ajan arvoinen. Se sisältää monia väliosan kauneusvirheitä, ja kirja on erittäin tapahtumarikas. Olemattomista hengähdystauoista huolimatta kirja on kutkuttava, eikä sitä tohdi laskea käsistään ennen viimeistä sivua. Saa nähdä mitä Pettersen on keksinyt kolmannessa osassa lukijoiden viihdykkeeksi. 

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Linnea Parkkonen: 112 vihaan itseäni

"112 - vihaan itseäni vie lukijan raadollisen syvälle nuoren maailmaan, jossa anoreksia ottaa vallan. Voiko elämässä selvitä, kun oma peilikuvakin oppii valehtelemaan?Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Arvosanojakin pitäisi kohottaa lukiota varten, ja isän alkoholismi haudata kaapin pohjalle tyhjien pullojen alle. Hyväksytyksi tulemisen tarve ja epävarmuus omasta itsestä ajavat Lillin kohtalokkaaseen kierteeseen, jossa jokainen suupala punnitaan."

_________________________________________________________________

Linnea Parkkosen kirjoittama kertomus anoreksiaa sairastavasta 15 vuotiaasta Lillistä tuli luettua ensimmäisen kerran joskus ammattikoulussa, jolloin pidin siitä erittäin paljon. Päätin vähän aikaa sitten tarttua kirjaan uudestaan Niina T:n Uudelleen luettua -lukuhaasteen varjolla. Teoksen eduksi täytyy sanoa se, että se on yhtä hätkähdyttävä ja raju kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Itseäni anoreksia, tai syömishäiriöt yleensä, eivät ole koskettaneet, koska en ole itse sitä sairastanut eikä kukaan lähimmäisistänikään. Tästä huolimatta Lillin tarina hiipii ihon alle ja saa lukijan tuntemaan kaiken mitä Lillille tapahtuu.

Kirjassa kuvataan todella tarkoin taudin eteneminen, aina sen laukaisseesta karkkilakosta itsensä vaiheittaiseen näännyttämiseen ja lopulta parantumiseen asti. Taudin eteneminen kuvaillaan niin tarkoin, että lukija kuvittelee itse olevansa Lilli ja sairastavansa itse syömishäiriötä. Kirja näyttääkin sairaudesta sen raadollisen ja todellisen puolen, varsinkin sen takia koska kertojana toimii käytännössä Lilli itse. Lukija pääsee tutustumaan Lillin päänsisäiseen maailmaan ja kokee itse Lillin ahdingon, kun tämä ei enää kykene syömään ja pakottaa itsensä liikkumaan, jotta tästä tulisi kaunis ja haluttu niin kuin kavereistaan. Lukija huomaa myös itse Lillissä tapahtuvan muutoksen, kun syömishäiriö ottaa yhä enemmän valtaa tämän päässä ja tämän suhde ruokaan muuttuu yhä kierommaksi. Lillin ahdinko tuntuu kirjassa niin vahvana, että voimakkaimmissa kohdissa ahdistus vääntää omiakin sisuskaluja. Loppusuoran häämöttäessä pelkäsin, että Lillin parantuminen sairaudesta kävisi aivan liian helposti. Näin ei kuitenkaan onneksi käy, sillä paranemiseen päästään vasta monen epäonnistumisen, raivoamisen, kieltämisen ja riidan jälkeen. Parkkosen tyyli käyttää puhekieltä tekstissään tuntui aluksi oudolta ratkaisulta, sillä siihen törmää hyvin harvoin. Mutta kun miettii minkälaisia ja minkä ikäisiä hahmot tarinassa ovat sopii puhekieli dialogissa oikein hyvin, kunhan siihen ensimmäiseksi tottui.

"Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastan ruokaa, en vain halunnut syödä sitä."

Anoreksia itsessään on teoksen suurin teema, mutta se ei yksikseen kerro vain siitä. Kirjassa käsitellään myös nuorten ulkonäköpaineita, ryyppäämistä ja sitä, miten suuri vaikutus ympäristöllä on ihmisiin. Koulumaailma on nykyään todella raakaa ja se näkyy myös Parkkosen teoksessa. Omasta yläaste ajasta on kulunut myös niin vähän aikaa, että voin selvästi samaistua Lillin ongelmiin, kun tämä etsii hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Lillin maailmassa kauneus ja hoikkuus ovat suurimmat tekijät, mikä valitettavasti näkyy oikeassakin kouluelämässä. Ja kuten Lilli itse toteaa kirjassa; heikot eivät pärjää vaan heidät syödään elävältä. Tosin en allekirjoita sitä, miten kirja antoi kuvan siitä, että vain huonoista kotiolosuhteista tulevat sairastuvat syömishäiriöihin. Sairaushan ei valikoi uhriaan vaan siihen voi sairastua sekä rikkaat että köyhätkin kuin myös hyvistä kotioloista tulevatkin. Tässä tapauksessa Parkkonen todennäköisesti on hakenut tarinan kannalta jotain kiinnostavaa elementtiä, joten en tarraudu asiaan enempää.

Kirja ei varmastikaan sovi kaikille, enkä suosittelisi sitä syömishäiriöstä kärsiville, sillä se voi mielestäni jopa kannustaa ja yllyttää itsensä näännyttämiseen. Toisaalta jos kirjasta jättää kaiken pahan ja ahdingon pois ja keskitytään positiivisiin juttuihin, voi kirja toimia hyvänä kannustimena. Kirja on silti todella ahdistavaa ja vaikeaa luettavaa ja se jättää miettimään moniakin asioita pidemmäksi aikaa.

Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

 Kuittaan tällä lukukerralla:

Helmet-lukuhaasteesta kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

ja Arventures in Down Under and Beyond-lukuhaasteesta kohdan 38. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita.

Kirja on myös osa Uudelleen luettua-lukuhaastetta ;)!