Kiera Cass: Eliitti (Valinta, #2)

35 tyttöä saapui palatsiin. Vain 6 on jäljellä.

Valintaan osallistui alun perin kolmekymmentäviisi tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssi Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille?

America tarvitsee päätöksentekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät täsmälleen, mitä haluavat – ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa.

Mulla on tätä sarjaa kohtaan sekalaiset tunteet jo sarjan ensimmäistä osaa, Valintaa, lukiessa ja sama meno tuntuu jatkuvan myös Eliitin kohdalla. Valinnan 35 tytöstä on enää jäljellä kuusi ja kamppailu prinssi Maxonin sydämestä kiihtyy kovemmaksi, kun muutkin tytöt yrittävät nyt tosissaan työntää American ykköstytön pallilta. Ensimmäisessää osassa America tuskailee prinssi Maxonin sekä entisen rakastetun Aspenin välillä, ja sama meno jatkuu myöskin Eliitissä. America ei tunnu osaavan päättää kumman suuntaan sydän lyö enemmän, mikä ainakin sai minut pudistelemaan päätäni usemmankin kuin kerran. Amercan itsekäs käytös tekee tästä mielestäni inhottavamman hahmon, sillä tämä vaatii Maxonilta koko ajan lisää aikaa, eikä ymmärrä missä tilenteessa Maxon on ja mitä vastuuta tämä kantaa harteillaan. America on kuitenkin siinä suhteessa ihanan piristävä sankaritar, ettei tämä ole täysin narussa vietävissä, vaan laittaa kipakasti vastaan sekä kosijoilleen että palatsin vartijoille.

"En sano mitään, enkä tee mitään, hymyilen vain mielyttävästi samalla, kun kaikki ympärilläni vajoavat hysteriaan" s. 227

Pidinkin Eliitissä siitä, että America joutuu todella pelkäämään Maxonin menetystä, kun muut kilpakumppanit nousevat todellisiksi vastustajiksi ja ovat vaarallisen lähellä viedä Maxonin sydämen. America joutuu tosissaan miettimään uudestaan asemaansa Maxonin silmissä, kun Maxon vihdoin sanoo suorat sanot American itsekkäästä käytöksestä. Mutta vaikka America punnitsee Maxonin ja Aspenin välillä, niin ei näiden välillä tunnu silti olevan mitään kunnon taistelua. Maxon on nimittäin koko ajan esillä ja hänen työnsä American eteen esitetään koko ajan, kun taas Aspen ilmaantuu vain välillä muistuttelemaan Americaa hellistä hetkistä puumajassa. Aspen on kilpakosija vain nimellisesti, sillä tällä ei tunnu muuten olevan tarinassa mitään arvoa.

"Kukaan ei suojelisi minua kuninkaalta" s. 316

Suhdekoukerot ja juonittelut nyt kuitenkin kuuluvat tähän sarjaan ja vaikka en pidäkään American jahkailusta, niin nautin suuresti kirjan lukemisesta. Eliitti on edeltäjänsä lailla nopeasti luettavissa ja ahmin sen yhdeltä istumalta, Eliitti ei kuitenkaan ole yhtä hattaran täyteistä kaunista pukujuhlaa, sillä tarina saa huomattavan synkempiä sävyjä ja ensimmäisen osan tarinallisia aukkoja täytetään. Kapinalliset ovat entistä todellisempi uhka palatsille, kuninkaan armottomuus tulee kamalalla tavalla esille ja myös kuningaskunnan synnystä saadaan uuttaa tietoa. Harmi vaan on, ettei sarjan maailma saa minkäänlaista rakennusta, eikä siihen liiemmin syvennytä enempään. Sitä tuskin lähdetään sen kummemin syventämään sarjan kolmannessakaan osassa, mutta onneksi sarja on tällaisenäänkin viihdyttävä. Sarja ei ole edelleen mikään suursuosikkini, mutta erittäin viihdyttävä se on. Katsotaan missä vaiheessa jaksaisin lukea Ainoan.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Lukuhaasteista: Kirjankansibingo - Kaunis vaate
                             YA-lukuhaaste - Kirja omalta TBR-listalta
                             Scifi-lukuhaaste 1. kirja

J.R.R. Tolkien: Sormuksen ritarit (Taru sormusten herrasta, #1)

PITKÄ MATKA PIMEYDEN VALTAKUNTAAN

Kun tummat pilvet kerääntyvät Keski-Maan taivaalle ja mantereen mahtavien katse on suuntautunut muualle, joutuvat pienet ja hiljaiset tekemään sankaritöitä…

Hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa Bilbo-sedältään perinnön. Kohta Frodolle selviää, että hän on saanut haltuunsa Sormusten sormuksen, josta riippuu koko Keski-Maan kohtalo. Petollisten taikavoimien sormus on oitis vietävä tuhottavaksi, ja suojakseen Frodo saa Vapaista kansoista koostuvan yhdeksänhenkisen saattueen. Monia vaaroja on saattueella uhkanaan, kun matka suuntautuu kauas Morian synkkiin kaivoksiin ja haltioiden säihkyviin saleihin.
_________________________________________________________________________

Blogini on viettänyt hiljaiseloa pidemmän aikaa ja ainoat elonmerkit ovat olleet lukuhaasteisiin liittyvät päivitykset. Blogini joutuikin puolivahingossa kesälomalle, mikä ei ole ollut mikään pahin vaihtoehto, sillä kuumat säät ovat syöneet lukufiilikseni lähes täysin. Puhettakaan siitä, että olisin jaksanut ruveta kirjoittamaan mitään, kun aivot sulavat korvista ulos jäätelön lailla. Nyt kuitenkin lukuintokin tekee paluuta ja olenkin hotkaissut yhdeltä istumalta yli 300 sivuisen kirjan. Jaksoin kaivaa myös tämän luonnokseksi jääneen arvion ylös kansion syvyyksistä ja viimeistellä sen. Varmaan blogini myös muutenkin aktivoituu jatkossa enemmän. Jahka en sula ennen sitä. Mutta asiaan!

 Montakohan kertaa tämän kirjan aloitin ja se jäi joka kerta kesken? Muistan alottaneeni J.R.R.Tolkienin kulttikirjan moneen otteeseen aina yläasteelta lähtien, mutta en tainnut koskaan päästä sataa sivua pidemmälle. Mutta nyt, ehkää 30:nen yrityksen jälkeen sain sen luettua. Jotenkin, kun sain tämä kirjan päätökseen tuntui siltä kuin olisin ylittänyt jyrkän vuoren seinämän.

Olen pesunkestävä Taru Sormusten Herrasta-fani, joten kuten asiaan kuuluu, täytyyhän ne kirjatkin lukea jossain vaiheessa. Olin nuorempana, joskus yläaste-aikoihin, aivan koukussa näihin leffoihin parin ystävän kanssa. Se into on säilynyt tähän päivään saakka, sillä ostin viime vuoden lopussa itselleni vihdoin leikkaamattomat versiot elokuvista. Samoihin aikoihin aloin lukemaan Sormuksen ritareita. Lukeminen oli pitkä ja kivinen tie, mutta kyllä enimmissä määrin kannatti.

"Eivät kaikki, jotka harheilevat ole eksyksissä"

Suurin kompastuskivi lukemiselleni oli kirjan alku. Tolkien kirjoittaa rauhallisesti ja hieman jopa jaaritellen, niin kuin Bilbo ikään, sillä hän jaksaa kirjoitella tarpeettomistakin asioista todella pitkään. Kirjan alku onkin hieman pitkäveteinen, raskaslukuinen ja se tuntuu matalassa vedessä kahlaamiselta. Kirjassa jaaritellaan niitä näitä, aina Säkinheimon-Reppulien ahneudesta, naapureiden porsaisiin. Tätä jatkuu lähes sadan sivun verran, kunnes Frodo ja Sam lähtevät matkalleen.

Tai niin ainakin luulisi, sillä Tolkien päättää vielä kerran heittää kuvioihin mukaan yhden viivästeen. Tarina jää taas polkemaan paikoillaan vähäksi aikaa jälleen kerran. Onneksi tästä eteenpäin kirja kulkee melko vaivattomasti eteenpäin, vaikka kirjailija unohtuu välillä selittämään tarinalle turhia asioita. Kun saattue pääsee lähtemään Rivendelistä, niin rattaat alkavat liikkua. Valitettavasti Tolkienilla on jälleen kerran paha tapa selittää toiminnalliset kohtaukset melko nopeasti, siinä missä Rivendelissäkin jäätin laulamaan useamman luvun ajaksi.

"En tunne puoliakaan teistä niin hyvin kuin pitäisi, enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisisitte"

Jotkin Tolkienin kirjoittamat asiat olivat todella mielenkiintoisia, kuten keskustelu menneistä ajoista ja haltiainsuvuista, mutta joissakin kohdissa joitakin asioita oltaisiin voitu tiputtaa kokonaan pois, sillä ne eivät olleet tarinalle merkityksellisiä. Yksityiskohtiin tarrautuminen oli vähän turhauttavaa aika ajoin. Onneksi elokuvassa on leikattu turhimmat asiat pois ja tarina pysyy siinä jämptinä ja asiassa. En olisikaan uskonut sanovani tätä, mutta mielestäni elokuva on tässä tapauksessa parempi kuin kirja. Ymmärrän miksi porukka tykkää tästä kirjasta niin paljon, mutta itselle lukukomeus oli enemmänkin vain ookoo.

Ihan kelvollista fantasiaahan tämä oli, mutta kirjan alku söi sen verran mehuja, että lukemisesta meinasi kadota into. Onneksi teoksen loppu pelasti paljon ja innosti taas jatkamaan loppuun asti. Tolkienin maailma on kuitenkin laaja ja monikirjoinen, johon kirjan kautta pääsee paljon paremmin käsiksi. Samoin kuin ihmisten ja haltioiden menneisyyteen, sillä Sormuksen ritareissa avataan asioita paljon enemmän. Aion kyllä palata sarjan pariin Kahden Tornin merkeissä, mutta siihen saattaa mennä vielä pienoinen tovi.

"Meidän kaikkien on tehtävä päätös mitä teemme sillä ajalla mikä meillä on annettu."

Arvosana: 🌸🌸🌸

Justin Somper: Kirottujen laiva (Vampiraatit, #1)

Kauheita vampiraatteja horisontissa!

On vuosi 2505 ja merirosvojen laivastot kylvävät kauhua Tyynellä valtamerellä. Miekkaa heiluttavat ja rommia hörppivät peruspiraatit kuitenkin kalpenevat merta ikuisesti seilaavien, verenjanoisten vampiraattien rinnalla.

Orpokodista myrskyävälle merelle pakenevat sisarukset Grace ja Connor Tempest oppivat, että legendat merta hallitsevista kammotuksista eivät olekaan pelkkää tarua.

Sisaruksista Connor päätyy merirosvojen laivaan, jota hallitsee tulisella temperamentilla varustettu kapteeni Molucco Wrathe. Gracen pelastaa alus, jonka miehistö liikkuu vain öisin. Lisäksi laivan kasvoton kapteeni tuntuu tietävän Connorin sisaruksista ja näiden edesmenneestä isästä melkeinpä kaiken.

Kaksosten yritykset löytää toisensa vaikuttavat tuhoon tuomituilta. Connorin aika kuluu raisuun merirosvoelämään totutellessa kun taas Grace saa kutsun aavelaivan suurelle juhla-aterialle...
______________________________________________________________________

"Valmistaudu tulevaan ja luota virran voimaan." (s.154)

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa joskus yläasteella ja muistaisin pitäneeni siitä hyvin paljon. Pakko kyllä myöntää, että kirjan parissa pääsin seilaamaan meren synkimpiin syövereihin, eikä se ole aina hyvä juttu. Kirjan tarina on mielestäni todella hyvä ja kutkuttava sekä monella tavalla uniikki. Vampiraatteja, vampyyreja piraatteina! Onko moisesta ennen kuultu? Okei idea kuulostaa todella hämärältä ja itsekin mietin, että toimiiko tällainen konsepti todella. Kirja kuitenkin imaisi heti mukaansa ja muistaisin lukeneeni sen yhdessä päivässä. Justin Somper kirjoittaa sulavasti ja helppolukuisesti, joten tapahtumien seuraamisen suhteen ei tarvinnut kompastella. Mutta taas toisaalta olisin kaivannut vähän elävämpää kerrontaa, sillä paikoitellen kirja tuntui liiankin helpolta. Siis Somperin kirjoitustyylissä ei ole mitään vikaa, mutta olen vain tainnut tottua monisävyisempään kerrontaan.

Toisena mua häiritsi tapahtuma-ajankohta, joka on 2500 luvulla. En ymmärrä miksi ajakohdaksi on valittu vuosisata, joka on yli 400 vuotta edellä omasta ajastamme, eikä se siltikään tuntunut siltä. Itse olisin voinut sijoittaa tarinan suoraan 1600 luvulle, jolloin merirosvoin kulta-aika oli. Kaikki nykyaikaiset esineet ja asiat istuivat todella huonosti tarinaan, kun muuten tunnelma oli niin vanhan henkinen. Jos eletään 2500 lukua kirjailija olisi voinut keksiä paljon mielenkintoisempia kikkoja tarinaan ja sen kuljetukseen. Mutta ei, sillä merirosvot seilaavat tavalliseen tapaan laivoilla ja taistelevat miekoin ja keihäin. Ehkä Somperin oli tarkoitus saada mukaan enemmän naishahmoja, sillä tiedettävästi naisia ei päästetty laivoihin 1600 luvulla, sillä he toivat muassaan mukaa huonoa onnea. Tällöin vahvojen naishahmojen mukaantuonti olisi ollut haastavampaa. Plussaa siis tästä, mutta kuitenkin Somper olisi voinut rakentaa täysin uudenlaisen mielikuvitusmaailman eikä rakentaa tarinaa näin lähelle todellisuutta.

"Niin kaikki päättyy. Niin kaikki alkaa." (s.315)

Muuten kirjan tarina on erittäin kutkuttava, jos tiettyjen seikkojen ei anna häiritä liiaksi. Itselleni, joka on ollut aina kiinnostunut merirosvoista ja näiden elintavasta, kirja oli mukava makupala. Olin myös tyytyväinen, etteivät merirosvot olleet mitään verenhimoisia tappajia, vaan ihan leppoisaa porukkaa joita on kiva seurata. Itse päähahmot eivät itseäni järin hetkauttaneet, sillä sivuhahmot tuntuivat paljon kiinnostavammilta. Ensinnäkin hahmot eivät tuntuneet yhtään ikäisiltään, vaan huomattavasti vanhemmilta. Grace on nälli naishahmo, josta pidin aluksi, mutta hänen jääräpäisyytensä ja piittaamattomuutensa alkoivat taas ärsyttää loppua kohden. Ja hänen temppunsa johtavat sekä hänet Lorcanin pinteeseen. Bless you Lorcan! Ymmärrän tietyllä tavalla miksi Grace käyttäytyy miten käyttäytyy, mutta se menee vaan välillä liian yli. Connorista taas pidin paljon enemmän kuin Gracesta. Hän toimii paljon järkevämmin ja inhimillisimmin kuin kaksoissiskonsa. Tosin ihmettelin hieman miten hänet pestattiin niin helposti merirosvoksi iästään huolimatta.

"Mä rukouksen teillekin nyt tahdon lausua

Ja pyytää ettei vampiraatit...

...teihin kajoa." (s.13)

Kuten olettaa saattaa, niin en nauttinut kirjasta niin paljon kuin joskus muutama vuosi sitten. Mikä oli oletettavissa, kun makuni on hieman muuttunut ja kriittinen silmäni kehittynyt. Kliseitä kirja on täynnä, mutta muistaisin seuraavan osan olevan jopa yllättävämpi. Ei kirja kuitenkaan sysi huono ollut ja viihdyin sen parissa mukavasti. Aion kyllä lukea nyt sarjan loppuun, kun se aikanaan jäi niin kesken. Mutta yhtenä hyvänä puolena on, että pikkuveljeni innostui lukemaan kirjan, kun olin jättänyt sen keittiönpöydälle. Ehkä veljestä tulee vielä tulevaisuudessa oikea kirjatoukka?

Arvosana: 🌸🌸🌸

Lukuhaasteista:
Helmet-lukuhaaste: 23. Kirjassa on mukana meri
Spefi-lukuhaaste: 6. Spefikirja, jonka kirjoittaja ei ole pohjoismainen tai anglo-amerikkalainen
YA-lukuhaaste: Kirja, jonka olet aiemmin lukenut
Jatkumo-lukuhaaste: 2. kirja

Becca Fitzpatrick: Hiljaisuus (Langennut enkeli, #3)

Sekava Nora herää keskellä yötä Coldwaterin hautausmaalla eikä tiedä, kuinka on joutunut sinne. Pian käy ilmi, että hän on ollut kateissa yli kolme kuukautta ilman ainuttakaan muistikuvaa tuosta ajasta. Missä Nora on ollut ja mitä hänelle on tapahtunut?Huolestuttavinta tilanteessa on, että Nora ei vaikuta muistavan edes Patchia. Eikä kukaan tunnu haluavan muuttaa asiaa. Onko Mustalla Kädellä jotain tekemistä Patchin katoamisen kanssa - ja kuka nyt pystyy suojelemaan Noraa viholliselta, jota hän ei enää itse tunne eikä muista?
______________________________________________________________________

Luin tämän kirjan viime vuoden loppupuolella ja sen postaus jäi myös roikkumaan pidemmäksi aikaa. Onneksi olin ehtinyt kirjoitella hieman ajatuksiani muistiin, niin en joudu aivan ulkoa kaikkia asioita kirjoittamaan. Hiljaisuus on Langennut enkeli-sarjan toiseksi viimeinen osa. Olen yllättävän hyvin saanut tasaiseen tahtiin luettua tämän sarjan kirjoja, sillä olen lukenut kolme enimmäistä osaa vajaassa vuodessa. Kysehän ei ole ollut lähinnä siitä, että kirjasarja olisi ollut kovin yllättävä tai erikoinen, vaan pikemminkin siitä että nämä kirjat vain jaksvat vetää puoleensa. Mutta siis anyway Hiljaisuus  jatkaa hyvin paljon samoilla jäljillä kuin kaksi ensimmäistäkin kirjaa. Nora ja Patch kohtaavat taas uusia sekä vanhoja vihollisia ja heidän rakkauteensa tulee muutama lisämutka matkaan.

"Kylmä, kova, kipu. Kylmä, kova, kipu"

Kirjasarjan muiden osien lukemisesta oli kuitenkin vierähtänyt jo jonkin verran aikaa, niin olin aluksi vähän hukassa tapahtumien suhteen. Kuka nyt oli taas kukin ja mikä kaikkien hahmojen merkitys oli. Onneksi pääsin taas kärryille pienen hetken jälkeen.  Valitettavasti kirja on vähän yllätyksetön ja suurimman osan tapahtumista pystyy arvaamaan jo ennalta. Myöskään muistinmentyksen käyttäminen ei ole mikään uusi juttu. Totta puhuakseni fiilikseni olivat aika plääh, kun huomasin kliseisen muistinmenetyskikan. En pitänyt siitä, koska ajattelin tarinan jäävän jälleen junnaamaan paikoilleen, kun kaikki joudutaan käymään kertaalleen läpi ja selittämään uudemman kerran. Kaiken muun lisäksi se toisi jälleen yhden turhan taka-askeleen Patchin ja Noran suhteeseen. Myös pelkäsin sitä, että kuinka ärsyttäväksi haahuiluksi homma voi edetä, kun lukija itse on kartalla koko ajan, mutta päähahmo ei. Okei käyhän Noran muistamattomuus jo välillä tympäiseväksi, mutta olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt miten hyvin juoni kulki eteenpäin ja kuinka Nora kerrankin käytti maalaisjärkeään.

"Sinisenmustassa sumussa häämötti kapeita kiviä. Oudon, pysähtyneen hetken ajan ne toivat mieleen vinot hampaat, sitten näin, mitä ne oikeasti olivat. Hautakiviä!"

Nora itse on nyt sama typerä itsensä, jonka ajatuksiin mahtuvat vain hormoonit ja poikien märkien paitojen tuijottelu. Norasta selviää kuitenkin jälleen kerran mielenkiintoisia seikkoja ja on hänessä nähtävissä myös pientä kehitystäkin. Patch ei taas muutu juuri ollenkaan. Paitsi ehkä hän uskaltaa osoittaa hieman avoimemmin tunteitaan Noraa kohtaan. Ihanaksi valopilkuksi nousi kuitenkin Scott, joka on mielestäni sympaattisin hahmo koko sarjassa.

Vaikka kirja ei lyönyt allikalla ja se oli pääosin ennalta-arvattava, niin osasi se silti napata mukaansa. Kirjan lopetus oli myös mielenkiintoinen ja jätti asioita mukavasti auki viimeistä osaa varten. Tähän asti Becca Fitzpatrick on heitellyt lukijaansa sekä ylä- että alamäkiin, suoden ihania että tympäiseviä hetkiä. Nähtäväksi jää miten päätösosa hoitaa tonttinsa, ja saako Noran ja Patchin rakkaustarina onnellisen lopun.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset, #1)

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

_________________________________________________________________________

Hävettävän kauan on tämäkin postaus lojunut keskeneräisenä luonnos-kansiossa. Sarjan kolmaskin osa ehtii ilmestyä kohtapuoliin kauppoihin, joten olen tavalliseen tapaan hieman jäljessä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Kaarnan kätkössä on niitä kirjoja, joista en voi olla tykkämättä sen vioista huolimatta. Olin aivan ihastunut siihen, että Sini Helminen on ammentanut tarinaa suomalaisesta mytologiasta, jota ei nykykirjallisuudessa juurikaan näe. Rakastan kaikenlaista mytologiaa, joten luonnollisesti kirjassa kaikki aina hiisistä metsänvaltias Tapioon, kutkuttivat oikein mukavasti makunystyröitäni. Kirjassa käsitellään monenlaisia mytologisia hahmoja, jotkin tunnetumpia ja joistakin en ollut kuullutkaan koskaan. Enkä edes jaksa välittää vaikka ne eivät olisi peräisin mytologisesta maailmasta, sillä haluaisin vain tietää metsän kaikenkarvaisista otuksista kaiken mahdollisen. Helminen on selvästi perehtynyt aiheeseensa, sillä kirjassa kuvataan ihanan tarkasti ja herkullisesti kaikenlaisia yksityiskohtia hahmojen elintavoista, ulkonäöstä ja toiminnasta.

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."

Mutta - kyllä tässä vaiheessa tulee se kuuluisa mutta - kirjassa on parikin ongelmaa, jotka hieman latistivat lukukokemustani. Ensimmäiseksi, kirja jää aivan liian lyhyeksi. Harvoin joudun moittimaan kirjaa sen lyhyyden takia, mutta Kaarnan kätkössä olisi saanut olla vähän pidempi. Asioita tuntuu tapahtuvan sellaisella vauhdilla, että vauhti huimaa jo hieman päätä. Olisin kaivannut pientä hengähdystaukoa tapahtumien välissä, jolloin olisin ehtinyt koota ajatuksiani ja pureskella tapahtunutta paremmin. Tietenkin, koska kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, niin tarina etenee eikä lukeminen käy pitkästyttäväksi. Onneksi Helminen osaa kirjoittaa selkeästi ja johdonmukaisesti niin tarinassa pysyy kärryillä koko ajan. Kirjasta löytyy myös ihania ja kekseliäitä kielikukkasia, joka sai kirjan lukemisen tuntuvan miellyttävältä ja hauskalta.

"Hän ei tarvitse kruunua päähänsä, jotta hänet tunnistaisi kuninkaaksi. Tapion jokainen liike hohkaa valtaa ja voimaa, tottumusta siihen, että hänen tahtonsa toteutuu."

Mutta suurempi syy miksi olisin halunnut kirjalle enemmän pituutta on se, että kirjassa oltaisiin ehditty käsittelemään syvemmin päähahmoja. Minulle on todella tärkeää, että saan hahmoihin jonkinlaisen yhteyden ja/tai tunnen vetoa heitä kohtaan. Hyvässä tai pahassa. Kirjaa lukiessani en kohdannut kumpaakaan. Pinja on aika tyypillinen hahmo, johon on pinttynyt kiinni kamala teiniangsti. Pinjan hahmo on vain hieman liian ärsyttävä makuuni, vaikka osa tämän tempauksista ovakin hauskoja ja hän kehittyy tarinan aikana. Tavallaan ymmärsin miksi Pinja toimi miten nyt toimi, mutta en siltikään oiken oppinut välittämään hänestä. Tuulia on taas mukavan pirteä hahmo mutta saa liian vähän aikaa, jotta tästä olisi saanut kunnolla mitään irti. Päivänsäteeksi osoittautuikin yllättäen Virve, joka on tarinan ihanin hahmo. Hänessä on persoonallisuutta sekä sähäkkyyttä, mutta hän osaa olla hieman jopa kettumainen toisia kohtaan. Pidin myös siitä, ettei kirjan romanssi ole sitä tyypillisintä teinirakkautta. Lisää tällaista kiitos!

"Tietysti meidän talomme kotitontun pitää olla kepposteleva vanha pervo!"

Summa summarum! Tarinana ja idealtaan kirja on aivan loistava, mutta se päättyy vain liian aikaisin. Olisin halunnut antaa hahmoille lisää aikaa, sillä nyt he vain jäivät olemattomiksi ja vaille motiiveja. Olisin kaivannut enemmän heidän taustojen selvittelyä ja syventymistä heihin persoonina.  Hieman odotan jännityksellä sekä innolla seuraavan osan lukemista, sillä lukemani ja kuulemani mukaan kirjat ovat erillisiä tarinoita, jotka ovat kytköksissä toisiinsa melko löyhästi. Saa nähdä miten Helminen osaa sitoa solmut ja liittää kirjojen tapahtumat toisiinsa. Vaikka Kaarnan kätkössä ei ollut ihan niin hyvä kuin mitä odotin, niin pidin siitä silti paljon. Olisi ihanaa jos suomalaiset uskaltaisivat ammentaa useammin tarinoita ja hahmoja vanhasta, rikkaasta mytologiastamme.

Arvosana: 🌸🌸🌸

'

P.C.& Kristin Cast: Piinattu (Yön talo, #4)

Ystävät ovat kääntäneet selkänsä Zoey Redbirdille, koska tämä on salannut heiltä asioita ja sählännyt poikien kanssa. Kaiken takana on pahantahtoinen voima, joka käyttää nuoria vampyyritulokkaita hyväkseen kuin tahdottomia marionetteja. Pimeys tuntuu sikiävän linnunhahmoisia paholaisia. Zoey tuntee itsensä avuttomammaksi kuin koskaan. Mutta Jumalatar Nyksin valittuna hänen täytyy nousta kohtaamaan vastustajansa. Näyt ovat kertoneet tulevaisuudesta täynnä tuhoa, sotaa ja kuolemaa, ja Zoey on ainoa, joka voi estää näkyjen toteutumisen.

______________________________________________________________

Jokin P.C ja Kristin Castin kirjasarjassa jaksaa kiehtoa, kun jaksoin edetä seuraavaan osaan Valitun tuoman pettymyksen jälkeen. En kuitenkaan kauhean innoissani lähtenyt lukemaan Piinattua, sillä pelkäsin sen olevan yhtä tönkkö kuin edeltäjänsäkin. Tällä kertaa en kuitenkaan joutunut pettymään, sillä Piinattu oli itseasiassa ihan hyvä kirja. Tarina tuntuu etenevän johonkin suuntaan vihdoin ja viimein ja kirja olikin melko vauhdikasta luettavaa. Kirjassa tapahtuu koko ajan jotain ja juoni muuttuu erittäin tapahtumarikaaksi verrattuna vaikka aiempiin osiin. Kirja kertoo paljon uusia ja mielenkiintoisia seikkoja sekä taustoja, jotka elävöittävät tarinan kulkua ja syventävät hieman sarjan maailmaa. Kirjan lopetus oli myös yllättävä ja mukavan tuore tuulahdus sarjaan, sillä kolmen osan jälkeen sarja alkoi pikku hiljaa maistumaan puulta.

Zoeykaan ei ole tässä osassa aivan järjetön tytön heitukka, vaan tuntuu kehittyvän paremmaksi hahmoksi tarinan aikana. Hän oppii myös monia asioita tarinan aikana, kuten kuuntelemaan muita sekä ottamaan vastuun teoistaan. Yön talo -sarjassa minua viehättää kirjojen helppolukuisuus sekä suhteellinen yksinkertaisuus. Piinatun sai luettua läpi nopeasti, eikä kirjoittajien kirjoittamistyylissäkään ole mitään vikaa. Kirja oli mukavan kevyttä luettavaa ja välillä on mukavan palata tällaisten "yksinkertaisten" tarinoiden pariin. Okei, vaadin kirjoiltani nykyään enemmän kuin viisi vuotta sitten ja monikerroksiset tarinat kutkuttavat makunystyröitäni enemmän, kuin suoraviivaiset teini-ikäisille suunnatut kirjat. Tämän tyyppisillä kirjoilla on kuitenkin aina paikka lukupöydälläni, sillä ne piristävät mieltä raskaiden kirjojen jälkeen.

Piinattu on kaikessa yksinkertaisuudessaan mukavan piristys sarjaan sekä oikein viihdyttävä teos. Kirja nosti sarjan tarinan seuraavalle tasolle ja tulevat tapahtumat voivat ollakin erittäin mielenkiintoisia. Jos kaipaa helppoa ja kevyttä lukemista, niin Yön talon kirjoihin kannattaa tarttua. Juonen yksikertaisuuskaan ei haittaa, jos tarinan mukaan uskaltaa heittäytyä. Odotan jo miten seuraava osa tulee täydentämään tarinaa ja pitääkö sarja rakentamansa maailman ja juonen kasassa loppuun asti.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Langennut enkeli #2)

"Nora ja Patch saivat toisensa, mutta kestääkö heidän rakkautensa myös arjen paineiden keskellä? Vaikka Noran olisi pitänyt tietää, että suhde suojelusenkelinä toimivan nuorukaisen kanssa ei ole helpoimmasta päästä, tulevat seurustelun  haasteet hänelle yllätyksenä. Patch ei lukeudu Noran suojelunhaluisen äidin suosikkeihin, ja kapulaa rattaisiin heittävät myös nuorukaista valvovat arkkienekelit. Nora ei pääse eroon tunteestaan, että Patch salaa häneltä asioita, ja huomaa epäilevänsä tämän tunteiden syvyyttä."

"Kaikki varoittivat minua. He sanoivat, että minä olin vain yksi päänahka vyöllesi, ja sinä häipyisit sillä sekunnilla, jolloin rakastuisin sinuun. Minuun on saatava tietää etteivät he olleet oikeassa."

Lisää epäluuloja herättää Patchin outo ja äkillinen kiinnostus sietämätöntä Marcieta kohtaan - asia, jota yhä etäisemmäksi muuttuva poika ei suostu selittämään. Samalla kun erimielidyydet uhkaavat erottaa parin lopullisesti, kasvaa Noran kiinnostus oman menneisyytensä mysteereihin: mitä tarkkaan ottaen tapahtui Noran isälle? Ja onko asialla mitään tekemistä sen kanssa, että Noran suonissa virtaa langenneen enkelin veri?"


Ekan osan lukemisesta on ehtinytkin vierähtää useampi kuukausi aikaa ja sain aikaiseksi lukea Riitasoinnun vasta nyt. Lukulistalla se oli ehtinyt keikkua jo jonkin aikaa. Mutta juoneen onneksi pääsi takaisin mukaan melko nopeasti pienen herättelyn jälkeen. Tämä toinen osa ei kuitenkaan mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle kuin edeltäjänsä. Kiinnostavia elementtejä oli viljelty oikein mukavasti ja mukaan tulleet uudet hahmotkin elävöittivät tarinaa mukavasti. Noran isän todellinen kohtalo, Noran itsensä alkuperä sekä uusi tuttavuus Scott olivat mielestäni sarjan onnistuneimpia juonen palasia, vaikka kaikkia ei saatukaan vielä aivan kunnolla pakettiin. Noran ja Patchin romanssi on kuitenkin edelleen pääosassa, mutta siitä saatavaa potentiaalia ei käytetty kunnolla. Ja suurin ongelma tässä oli Nora!

Noran hahmossa on ollut ensimmäisestä kirjasta lähtien ongelmana tämän impulsiivisuus ja se ettei tämä tunnu kuuntelevan muita. Oli tajuton sääli, että valehtelematta puolet kirjasta käytettiin siihen, kun Nora ei suostunut kuuntelemaan Patchia tai, kun tämä rypee itsesäälissä ja syyttelee Patchia tai, kun tämä stalkkaa Patchia. Juoni kärsikin mielestäni epätasaisuudesta eikä se tuntunut ehjältä teokselta. Nora itse ei tuntunut tekevän mitään muuta koko kirja aikana kuin ajattelevan Patchia ja kuinka hän haluaisi sopia heidän riitansa, mutta ei vain ylpeydeltään pysty. Tämä hokee koko ajan olevansa itsenäinen ja pystyy pärjäämään ilman Patchia mutta joutuu taas lopulta tämä pelastamaksi. Lisäksi tähän se, että Noran lapsellinen toiminta saada Patch mustasukkaiseksi ja olla kuuntelematta tämän varoituksia oli todella naurettavaa. Olin lyömässä itseäni otsaan moneen kertaan lukiessani kuinka lähes jokaisessa kappaleessa Noran tuuliviiriasenne pääsi valloilleen ja tämä teki taas jälleen kerran jotain tyhmää. Pahintahan tässä on, että Noran naiivius ja typeryys saattoivat kaikki hänen ympärillään olevat vaaraan. Tuntui myös vähän typerältä, että Nora sattui vain olemaan menossa bileisiin tai jonnekin muualle missä Patchkin sattumoisin oli. Kellään ei ole sellaista tuuria taikka epäonnea!

Välillä en taas ymmärtänyt Patchia sen takia, että miten tämä sieti Noraa. Tosin Patch olisi voinut hahmona tehdä enemmän. Vaikka Riitasointu on rakkaustarina ja rakkaudessa kohdataan sekä ylä- ja alamäkiä, niin olisi Noran ja Patchin suhteen huonot puolet kuvata vähän paremmin. Kirja olisi ollut tuplasti parempi 150 sivuisena versiona jossa Noran mielivaltaisuus ja tämän typerä käytös, sekä ainainen itsesääli olisi leikattu pois.

Riitasoinnulla on kuitenkin hyviä puolia, sillä vaikka Becca Fitzpatrick ei ole onnistunut kertomaan eheää rakkaustarinaa on hän osannut tehdä muista tapahtumista ja hahmoista kiinnostavia. Jos otetaan pois se kaikki turha alun ja lopun välillä niin Riitasointu on ihan kelpo teos. Fitzpatrickin kirjoittama lopetus kirjalle oli myös yllättävä ja se viimeinen lause sai taas herätettyä mielenkiintoni. Toivon, että sarja nostaa taas tasoaan kolmannessa osassa, sillä en kestä toista Noran vinkumiskertomusta.

Arvosana: 🌸🌸🌸

Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi